1999-2001

Sodan sirpaleet - Tytön päiväkirja Tšetšeniasta

Kun Polina Žerebtsova oli 14-vuotias, toinen Tšetšenian sota alkoi. Sota oli jo kolmas tytön elämässä. Hän haavoittui pommituksessa ja joutui jäämään Groznyiin äitinsä kanssa, kun muut lähtivät. Oli vuosi 1999.

Keskellä sotaa Polina Žerebtsova janosi tietoa ja elämää, rakastui, opiskeli karatea ja kirjoitti runoja. Hän merkitsi kokemukset päiväkirjaansa. 

Sodan sirpaleet  kertoo nuoren naisen tunteista, pelosta ja surusta keskellä piiritystä ja nälänhätää. Raaka tuho ja eloonjäämistaistelu limittyvät unelmiin tavalla, joka valaa uskoa inhimillisyyteen myös äärimmäisissä olosuhteissa.

http://www.intokustannus.fi/kirja/sodan_sirpaleet/

Polina Žerebtsovan päiväkirja

1999

24. Syyskuuta 1999

10:05 aamulla

Tänään meitä pommitettiin vähän. Naapurit eivät menneet töihin koska olivat peloissaan. Menen äidin kanssa torille myymään ja autan häntä. Koulussa huhutaan koulun sulkemisesta. Kaikki puhuvat että tulee sota.

14:05

Kuuluu lentokoneiden mylvintää. Ne pommittavat mutta toistaiseksi kaukana. Groznyin keskustassa, missä tori sijaitsee, vain maankamaran tärinä tuntuu eikä muuta. En lähde mihinkään. Ja mihin voisin mennä? Olen täällä.

25. syyskuuta 1999

Tänään tappelin leipäjonossa. Azerbaidžanilaiset kauppiaat, jotka toivat tavaraa kaupunkiimme, lähtivät. Kohta ei ole enää mitään mitä voisi myydä.

Päätin myös kirjoittaa muistiin juustomunkkien reseptin koska ne ovat niin herkullisia. Paistan niitä tuoreista aineksista sitten kun tulee rauha.

26. syyskuuta 1999, sunnuntai

Emme menneet torille. Putket kotona olivat tukossa. Joku naapureista aiheutti tukoksen mutta ei tunnusta. Kutsuimme putkimiehen. Hän oli venäläinen ja humalassa, ja alkoi voida pahoin. Piti hakea sairaanhoitaja ja antaa hänelle pistoksia. Mies melkein kuoli sydänkohtaukseen.

Ja tukkeutuneet vesiputket jatkoivat samaan tapaan.

27. syyskuuta 1999, maanantai

Meidän Staropromyslovskin alueellemme, Berezkan pysäkille tippui pommi. Se osui aivan lähelle meitä. Pommitus aamusta asti... (Tästä eteenpäin päiväkirjamerkintä on kastunut.)

Haluan lukea Shakespearea, meillä on kaksitoista hänen kirjaansa. Ne ovat vanhoja, julkaistu viime vuosisadan alussa. Kirjat osti isoisäni joka oli toimittaja ja kuvaaja. Hän kuoli vuonna 1994. Ensimmäisen sodan alussa kun sairaalaa Pervomaiskajan kadulla ammuttiin.

Viime yönä näin kauheita unia.

Jatkoa

Ilta

Tänään myimme äidin kanssa torilla.

29. syyskuuta 1999, keskiviikko

Pommitus.

Näin Voda Vitjazin ja hän osti minulle jäätelön.

Rakkain naapurini Marjam-täti lähti Ingušetiaan.

Ei muita uutisia.

30. syyskuuta 1999, torstai

Siltoja pommitettiin.

Vielä: Radiossa sanottiin että lokakuun 10. päivän tienoilla Venäjän armeijan tankit tulevat.

Mietin ja päätin että jos nyt sitten on sota, pitää mennä ostamaan mustat liinavaatteet ettei tarvitse pestä niin usein.

Tappelin ja sain leivän. Ihmiset ovat tulleet hulluiksi.

LOKAKUU 1999

1. lokakuuta 1999

Eilen ja toissapäivänä pommitettiin. Torilla huhutaan että seitsemänteen sairaalaan osui. Paikallisradiossa sanottiin, että 420 ihmistä kuoli ja 1000 haavoittui.

Huhut täyttävät kaupungin ja usein ne ovat keskenään ristiriitaisia. Jo elokuussa professori Nunajev, tuttu lääkäri ja sydänkirurgi, varoitti meitä uudesta sodasta mutta emme uskoneet. Ostimme uutta tavaraa varastoon myytäväksi.

Kuudes elokuuta me kuulimme että kuolleen presidentin Dudajevin leski lähti Groznyistä. Niin paljon tietoa liikkeellä. Voi uskoa vain mitä on nähnyt omin silmin eikä pidä missään nimessä  luottaa kuulemaansa.

30. syyskuuta viemärimme tukkeutui jälleen. Kutsuimme putkimiehiä mutta kukaan ei tullut. Tuskailimme itse sen kanssa ja "rakkaat" naapurimme jatkoivat putkien käyttämistä. Kannamme heidän jätöksiään ulos sankokaupalla. Torilla kaikki keskenään ystävystyneet vaihtoivat osoitteita jotta olisi missä asua, jos pommitetaan kovasti tai kodit tuhoutuvat täysin. Nazar antoi meille osoitteensa, hän myy vaimoineen elintarvikkeita. Mikrorajon, Ulitsa Kosiora 8, asunto 66. Bussi numero 29. Myös venäläinen Lelja antoi osoitteensa: "Jos olette keskustassa ja pommitus alkaa, juoskaa osoitteeseen Prospekt Pobeda 5 A. Se on torin vieressä. Meidän pihallamme on iso kellari."

On varmaankin parempi kuolla heti. Se on vähemmän pelottavaa kuin maata raunioissa ja kuolla tuskallisesti. Muistan miten venäläiset vanhukset kuolivat Groznyin keskustassa kesällä 1994. Ei ollut keinoa siirtää betonielementtejä. Heidän kotinsa tuhoutui pommituksessa. He olivat ylimmissä kerroksissa ja jäivät raunioihin jumiin. Kaikkia kansallisuuksia edustavaa väkeä tuli elementtikasan luokse. Tulijat kuulivat heidän vaikerruksensa ja itkivät. Se jatkui useita päiviä, sitten kaikki hiljeni.

Se on kamala kuolema.

Mietin myös eri uskontoja. Kaikki ovat hyviä omalla tavallaan mutta ihmiset tottelevat Jumalan lakeja huonosti.

Fatimalta, naapuriltamme keskimmäisestä rapusta, kuoli ihan pieni poika.

5. lokakuuta 1999, tiistai.

Olemme vielä elossa!

Kaasua ei ole ollut aikoihin ja pommitus jatkuu. Nelikerroksinen talomme on alkanut vajota tärähdysten takia. Asunnon seinät irtoavat katosta. Tänään lentokoneet pyörivät torin päällä. Monet juoksivat pakoon, myös iso vaalea poika jota kutsutaan "van Dammeksi". Hän opiskelee oikeustieteellisessä ja joskus hän antaa minun ja äidin myydä puisessa kopissaan. Sateella se on mukavaa. Mutta en pidä hänestä.

Kotona keitimme perunaa sähköisellä keittimellä. Sähkö toimii mutta ei koko ajan. Kaasun jakelu on lopetettu jotta tulituksen alkaessa tulisi vähemmän uhreja. Talot palavat, ihmiset kuolevat.

11. lokakuuta 1999, maanantai.

Sota on käynnissä ja kaukaa kuuluu ukkosta muistuttavaa jyrinää.

Me päätimme myydä myös lehtiä. Tanja-täti ja hänen tyttärensä Julka ovat vihaisia. He ovat myyneet lehtiä kauan ja menestyneet ja nyt me kilpailemme heidän kanssaan. Meillä ei ole vaihtoehtoja. Tavara ei myy eivätkä rahat eivät riitä ruokaan.

Toissapäivänä menin impromptu tutustumaan Sulimaan, lehtien tukkukauppiaan vaimoon. Valehtelin olevani Julkan ystävä. Joskus Julkan äiti teki töitä äidin kanssa mutta he eivät ole ystäviä, vain tuttuja. Vaimo esittäytyi, hänen nimensä on Sonja. Hän antoi minulle heti lehtiä myyntitilille.

Eilen lääkkeitä torilla meitä lähellä myyvä nainen tuli pöydällemme poikansa kaverin kanssa.

Tämä minulle tuntematon poika antoi minulle lahjaksi kauniin kirjan. Naisen nimi on Kusum. Kusum yrittää yhyttää minut poikansa kanssa. Tämä on todella pitkä ja siksi kulkee kumarassa. Hän on vaatimaton ja ujo, hänen nimensä on Daud. Poika käy valmennuskursseilla öljyteollisuuden opistoa varten. Kemiankirjat aina mukana. Daud on 21, minä neljätoista.

Äiti puhuu että minun on liian varhaista mennä naimisiin. "Pitää opiskella", hän sanoo. Kusum houkuttelee: "Sinä olet ainoa tyttö josta poikani on ollut kiinnostunut. Jos sinusta tulee hänen virallinen morsiamensa, me odotamme kunnes olet käynyt 9 vuotta koulua". Tšetšeenien mittapuulla se on mairitteleva ehdotus. Näen että poika on hyvä mutta pidän enemmän hänen kaveristaan joka lahjoitti minulle kirjan. Daudin äiti osti minulle kauniin kesäpaidan ja antoi sen minulle juhlallisesti. "Ensimmäiselle tytölle, josta poikani on pitänyt!", hän selitti lahjan.

En ole nähnyt moneen päivään toista torinaapuriamme, iloista hummaajaa jota kutsutaan Buratinoksi. Hän kertoo ihanasti tarinoita kirjoista ja elokuvista. Buratino myy kasetteja lähellämme ja antaa minulle kasetteja kotiin "vuokralle", ilmaiseksi kuunneltavaksi. Hän asuu Urus-Martanissa. Käyköön hänelle ja meille hyvin!

Patoška

12. lokakuuta, tiistai

En käy koulussa koska tunteja ei pidetä. Sen sijaan autan äitiä.

Toissapäivänä oli kaatosade. Joku valeli puun kerosiinilla ja sytytti tuleen. Idiootti! Siitä tuli kokko. Samaan aikaan lentokone tuli ja kierteli kauan. Ihmiset pelkäsivät. Tiputtaako se pommin? Mutta lopulta lentokone lensi pois.

Nainen, joka myy lääkkeitä, esitteli minulle siskonsa. Hän sanoi että kaikki pitävät minusta. Mutta minun pitäisi käyttää huivia jotteivat ihmiset tietäisi äitini olevan venäläinen. Silloin ihmiset suhtautuisivat minuun paremmin. Nämä aikuiset ovat puheliaita ja he antavat aina minulle jotain pientä. Ehkä minä en enää joudu olemaan yksin ja saan ystäviä?

Rakastan huiveja. En pidä Lännen emansipoituneista naisista. Kaikki vaatteet, joiden kanssa kaulahuivi on sävy sävyyn, ovat romanttisia, lempeitä ja salaperäisiä. Äidin ystävä neuvoi minua käyttämään huivia. Hän sanoi: "Silloin voin puolustaa sinua. Sinä kasvat ja tarvitset suojelua.". He eivät tiedä, että isäni isä oli tšetšeeni, eli olen tšetšeeni jos määritellään isän puolelta. Minulla on äitini sukunimi, koska äiti lähti isän luota seitsemän kuukautta ennen syntymää eikä halunnut palata.

Myöhemmin äiti hankki lääkärintodistuksen jonka mukaan olin seitsemän kuukauden keskonen. Näin hän kirjasi minut omiin nimiinsä. Kaikista huvittavinta on että isäni äiti oli juutalainen. Heillä kaikki määritellään äidin mukaan. Eli hän on juutalainen? Haha. Tämän vuoksi pidän itseäni maailman lapsena.

Isääni en ole koskaan tavannut. Tiedän että hänellä on poika ensimmäisestä avioliitostaan. Ensimmäinen vaimo oli myös venäläinen, nimeltään Tanja. Varhaisesta lapsuudesta asti minulle on sanottu isän olevan kuollut mutta en halua uskoa sen olevan totta.

Tänään kauppapaikallemme tuli rakas Leila-täti. Kun olin vastasyntynyt, hän toi minut sairaalasta äidin ja isoisän luokse. Leila auttoi meitä aina. Aikanaan hän oli äidin kanssa töissä suuressa Punainen moukari -tehtaassa. Äiti oli hankintsastolla, Leila oli myyntiosastolla. Erinomainen nainen, parhaimpia ihmisiä! Leila lupasi tuoda itse tehtyä hilloa ja marmeladia. Hän ehdotti että kutsuisimme äitiä tšetšenialaisella nimellä. Nyt torilla ja kotona kaikki kutsuvat äitiä Leilaksi.

Äidin vanha ystävätär tuli luoksemme ja alkoi saman tien suostutella häntä lähtemään. Äiti ei korvaansa lotkauttanut vaan sanoi:

– En tiedä mitä ihmisiä muualla asuu. Miten muissa paikoissa asutaan? En tiedä tapoja enkä sääntöjä. Meillä ei ole missään lähisukulaisia eikä tuttuja. Elin täällä koko elämäni, 15-vuotiaasta asti. Täällä on kaksi sukuni hautaa, isoäidin ja isän. Minulla on oma asunto, mikä on tärkeää. Ja Ruslan. Vaikka se onkin epävirallinen avioliitto, se on tuki ja turva. Olen tottunut elämääni ja olemme olleet yhdessä jo vuosia. Jos lähden lapsen kanssa, mitä tapahtuu? Olemme kodittomia ja yksin?"

Leila pudisteli päätään ja toisti:

– Täällä ei ole rauhaa. Ei anneta elää. Yhdet estävät, tai toiset! Haluaisin että meidän tyttö ei menisi varhaisin naimisiin eikä joutuisi kotiorjaksi. Mutta en tiedä missä on paremmin. Meidän nuorisomme on vaatimattomampaa.

Leilan tytär asuu isänsä perheessä ja he näkevät harvoin. Leila meni toista kertaa naimisiin mutta uudesta avioliitosta ei ole lapsia. Siksi hän rakastaa minua, olen hänelle kuin oma tytär ja hän antaa minulle lahjoja.

Suutuin kamalasti tšetšeenille jota kutsutaan "van Dammeksi". Hän näki minut huivi päällä ja nauroi:

– Ketä varten pukeuduit noin? Mihin olet menossa? ja sylkäisi varta vasten maahan, sika.

Kerran hän lähetti tädin luoksemme tutustumaan.

Täti kierteli äitiä ja kestitti häntä. Se on tapana idässä, näin etsitään soveliaita kumppaneita. Hän pyysi minua avoimesti veljentyttärekseen mutta he salasivat että veljenpojalla oli jo yksi vaimo! Toiset kertoivat meille siitä.

Minä en pidä "van Dammesta". Hän on vaalea, harmaasilmäinen tšetšeeni mutta näyttää kuin venäläiseltä Vanjalta mistä tahansa kylästä. Iso kaveri, mutta pelkuri.

P.

13. lokakuuta 1999

Öisin kuuntelemme tykkitulta ja päivisin myymme torilla.

Riitaannuin Tanjan ja Julkan kanssa. Sonja suhtautuu meihin aiempaa kielteisemmin. En tiedä miksi, ehkä hän tympiintyi pyyntöihini. Vai sanoivatko kilpailijamme hänelle jotain?

Nyt pukeudun huiviin kuten Kusum-täti. Kusum kehuu minua usein. Hän istuu luonamme torilla, sukii hiuksiani ja kutsuu:

– Mennään, tehdään sinulle permanentti!

Daudin kaveri tuli taas ja osti minulle jäätelön. Pitääkö hän minusta? Tietäisipä Daudin äiti Kusum siitä. Poika kysyi minulta kuinka vanha olen. Kun hän kuuli minun olevan vain neljätoista, hän yllättyi:

– Olet niin pieni! Luulin että olisit vanhempi. Tiedätkö mitä? Muistutat prinsessa Buduria minun lempisadustani.

Tuolloin rohkaistuin ja sanoin että hän on Aladdin. Katsoimme kauan toisiamme ja olimme hiljaa. Yllätyin omasta rohkeudestani. Aikaisemmin olin poikien kanssa vain hiljaa ja kuuntelin, mutta nyt puhuin. Aladdinilla on kauniit silmät. Hänen hiuksensa ovat mustat ja kiehkuroilla, olkapäihin asti.

Hän tosiaan näyttää aivan prinssiltä! Muistin että näin hänet unessa. Kauan sitten kun olin vielä pieni lapsi enkä käynyt vielä koulussa.

Aladdin sanoi että hän on 23-vuotias. Hänen isällään on toinen perhe. Lisäksi on äiti ja sisko (tai siskoja, en kuullut) ja he asuvat kylässä. Aladdin joutui hämilleen, katseli kauan kenkiään ja lähti hiljaa pois.

Polina

14. lokakuuta 1999

Aamulla kävin koulussa. Voi olla että se on kiinni kevääseen asti. Koulusta menin suoraan äidin luokse torille. Äiti odottaa isäpuoltani joka lähti auttamaan ystäväänsä muuttamaan pois kauan sitten, 19. syyskuuta. Siitä lähtien emme ole kuulleet hänestä mitään.

Tärkeintä on myydä tavarat, valita uusimmat vaatteet, lempikirjat ja lähteä pois. Kauppa käy tuskin lainkaan. Ruokstosten jälkeen mitään ei jää säästöön. Minua huolestuttavat lehtijutut siitä miten pakolaiset kulkevat puolet matkasta jalan, vääntyen tavaroidensa alla. Miten he jäätyvät! Miten pakolaisten autoja ammutaan tiellä! Reitti kaupungista ulos on erittäin vaarallinen.

Meillä ei ole yhtään rahaa jolla voisimme vuokrata asunnon pakomatkalla. Myymme Bakusta tuodun tavaramme samalla hinnalla mitä maksoimme siitä, jopa tappiollisesti! Vain jotta saisimme edes vähän rahaa.

Kaikki nuoret ovat pukeutuneet sotilasasuihin. Univormu sopii monille mutta aseita heillä ei ole, vain radioita. Konekivääreitä on vain vanhoilla miehillä, kolmekymmentävuotiailla ja sitä vanhemmilla.

Kusum itkee ja kertoo että hänen poikansa lähti kotoa. Hän pyytää äidiltä apua saadakseen pojan takaisin. Hän pyytää minulta lupaa sanoa että suostun hänen kanssaan naimisiin. Vain jotta hän jättäisi uudet tuttavansa ja palaisi kotiin.

Me kannatimme Kusumin ideaa. Varoitin etten aio pysyä hänen poikansa kanssa mutta autan ilman muuta. Lopulta Kusum ei kuitenkaan ottanut minua mukaan matkalle vaan lähti matkaan yksin. Hän kuitenkin palasi ilman poikaansa. Daud sanoi luottavansa tovereihinsa ja että hän tulisi pysymään heidän rinnallaan loppuun saakka.

Me kaikki itkimme.

Prinsessa Budur

20. lokakuuta 1999

Tänään aamulla en pitkään aikaan voinut keskittyä ja tulla tolkkuihini. Näin unta maanvyörymästä vuorilla, suuresta vyörymästä jossa monia ihmisiä kuoli. Näin miten valtavat kivenlohkareet lensivät. Ne musersivat ja tuhosivat. Piilouduin, juoksin ja putosin. Pienet kivet iskivät minuun kipeästi.

Heräsin kauhuissani ja makasin kauan paikoillani. Kädet ja jalat puutuivat. Sainpa pelätä unissani! Sitten alkoi kova tykkituli mutta kaikki on kunnossa.

P.

22. lokakuuta 1999, perjantai

Minä ja äiti haavoituimme 21. lokakuuta. Uneni toteutui odottamatta ja kauhealla tavalla. Näin kuolleen naisen joka istui pöydän äärellä. Haavoittuneet piileskelivät kahvilassa ja porraskäytävissä. Miehet, vapaaehtoiset pelastajat veivät uhreja autoihin. Ensimmäiseksi vietiin vakavasti haavoittuneet.

Kaikki alkoi odottamatta, viiden aikaan. Keräsimme kahteen kassiin myymättä jääneet tavarat, yhden minulle ja toisen äidille. Luoksemme tuli Kusum jolla oli mukanaan pieni lapsi. Seisoimme ja juttelimme kun yhtäkkiä kirkas salama valaisi taivaan vaikkaei aurinko ollut vielä laskenut. Sitä seurasi kova jyrinä.

Kauhusta kierimme myyntipöytämme alle, minkä jälkeen istuimme rautaisten kioskien välissä. Muuta suojaa lähellämme ei ollut. Räjähdys. Ja toinen. Vaikutti siltä kuin jokin räjähtäisi uudelleen ja uudelleen. Hukkasimme tavaramme juostessamme Doma mody -kauppaan. Se on aivan Groznyin keskustassa, Rosa Luxemburgin kadulla.

Kun juoksin, valtava sirpale, kuin jälleen yhden räjähdyksen kaiku, vihelsi aivan vierestä. Se ei leikannut minua vaan ajan, kuin lämpimän veden joka valui johonkin alas. Seisoin kuivuneessa uomassa ja ymmärsin heti, ettei äiti eikä kukaan muu voi pelastaa minua kuolemalta jos huutaisin apua. Kuolema ja minä — ainoastaan me olimme kiinni toisissamme tässä maailmassa. Ei ollut mitään mikä olisi voinut tulla väliimme ja suojella minua ruumiillaan. Yhtäkkiä minua alkoi naurattaa enkä tarvinnut mitään. En tavaraa, laukkuja enkä mitään arvokasta. Ymmärsin etten tulisi viemään mitään mukanani.

Kova isku... ja aika palautui tulisten kipinöiden kanssa jotka sirpale iski pääni vieressä olevasta seinästä. Jonkun pienet metalliset leuat repivät jalkojani mutta jatkoin juoksuani inertian voimalla. Vasta muutaman askeleen jälkeen kaaduin ja minut nostettiin ylös.

Syöksyimme asuintalon rappukäytävään mutta toisen oven paikalla ollut verkko sulki reittimme. Juoksimme sisäpihalle šokissa ja heittäydyimme vieressä olevan toisen asuintalon rappukäytävään. Taloon jossa oli aikaisemmin kalastusvälinekauppa.

Kun istuuduin ja vajosin kiinni nurkkaan, iskevä kipu jaloissa antoi tuntea itsensä. Äiti ja Kusum työnsivät ja heittivät tšetšeenitytön samaan rappukäytävään. Tytön polvi oli myllerretty hajalle. Ensimmäistä kertaa näin että ihmisen luut ovat valkoisia. Tyttö oli šokissa ja puhui vain: "Sattuu, sattuu, sattuu!"

Rapussa oli naisia ja lapsia. Äiti sanoi että hänellä on reikä takin taskussa ja että reittä polttaa hieman. Toinen sirpale päätyi äidin taskuun. Kun miehet katsoivat rappuumme, kaikki huusivat että ensimmäiseksi pitää viedä sairaalaan jalaton tyttö. Hän oli menettänyt paljon verta. Ulkonäön perusteella tyttö oli 17–20 -vuotias. Hänet vietiin pois.

Vapaaehtoiset tulivat uudestaan rappuun. Nuoria miehiä, joukossaan Aladdin. He päättivät viedä minut sidottavaksi Pobeda-kadulle apteekkiin, entiseen leipäkauppaan. Aladdin kantoi minua käsissään ja kuiskaili minulle:

– Älä itke, prinsessa. Älä pelkää, apu on tulossa!

Äitiä vietiin meidän takanamme. Kasseja, jossa myyntitavaramme olivat, ei myöskään unohdettu, sekasorrosta huolimatta. Kuljimme Doma mody -vaatekaupan pihan läpi. Yhteen aikaan asuimme siellä äidin kanssa toimittaja-isoisäni luona.

Kun meitä kannettiin tulituksen läpi, näin kolme kuollutta. Ne makasivat erillään toisistaan ja joku oli peitellyt ne pahvilla. Yksi kuolleista oli nainen ja yksi mies mutten nähnyt kumpi kolmas oli. Luulen että lapsi.

Meidät kannettiin apteekkiin ja tuntematon nainen veti sirpaleen pois äidin reidestä. Minun jalkani vain sidottiin, koska toinen sirpale oli liian syvällä ja muiden poistaminen olisi tehnyt liian kipeää. Aladdin sääli minua, silitti päätäni ja jyrsi keksiä.

Päätimme että pitää lähteä kotiin koska sairaalat ovat täynnä haavoittuneita vanhuksia, naisia ja lapsia. Torilla myyvät lähinnä vain vanhukset, naiset ja lapset. Miehiä on vähän, oikeastaan ei lainkaan.

Olimme kaukana räjähdyksen keskuksesta, melkein kolmen korttelin päässä. Kuinka paljon siellä on kuolleita? Meille ennestään täysin tuntemattomat ihmiset toivat meidät kotiin. Molemmat korvani olivat osittain kuuroutuneet. Kuulin kovaa huminaa ja olin puoliksi pökerryksissä. Maailma leijui ympärilläni ja kuulin kun joku toisti:

Joka on tehnyt Polinalle hyvää, on sen näkevä

Joka on tehnyt Polinalle pahaa, saa sen havaita

Se on osa rukousta joka oikeasti menee näin:

Joka on tehnyt hyvää hiukkasenkin verran, on sen näkevä

Joka on tehnyt pahaa hiukkasenkin verran, saa sen havaita

Korvissa soi ja sekavuustilassa olin kuulevinani oman nimeni.

Aamulla kipu jalassa koveni. Join särkylääkkeen ja unilääkkeen mutta kipu vain paheni. Sain juuri ja juuri nukahdettua kun kissamme, joka haistoi veren siteen läpi, ryömi peiton alle ja iski hampaansa kiinni oikeaan jalkaani. Se oli kamalaa. Ajoin kissan pois läimäytyksillä.

Olimme tuskin saaneet aamiaisen syötyä kun äiti alkoi kyselemään voisiko joku naapureista viedä minut lääkärille. Yläkerran naapurit suostuivat. He suuntasivat Ladallaan sairaala numero yhdeksään joka on keskussairaalamme. Lääkärit sanoivat saman tien:

– On tehtävä röntgen mutta se ei ole mahdollista. Sähkönjakelu on katki ja generaattorien diesel katosi johonkin sekasorron aikana.

Mutta minut lähetettiin joka tapauksessa leikkaussaliin. Likaisen ja hämärän osaston ensimmäisessä kerroksessa käyskenteli raidallinen kissa. Se hankasi itseään tuolinjalkaan ja kehräsi. Sepposen selällään olevien ovien kynnyksellä seisoi itkettyneitä ihmisiä. Kaikki oli veressä. Ympäriinsä oli vaatteiden palasia, jotain lakanoita ja juoksevia ihmisiä. He etsivät sukulaisiaan ja tuttuja. Lievästi haavoittuneet olivat jonottaneet lääkärille pääsyä eilisestä lähtien, tuoleilla ja lattialla istuen.

Ihmiset, joiden läheiset olivat jo kuolleet sairaalan seinien sisällä, vaikersivat hiljaa. Joku tšetšeeninainen kirkui kauheasti. Hänen lapsensa olivat kuolleet. Keski-ikäinen nainen pyysi rahaa poikansa leikkaukseen ja lääkkeisiin, ja hänelle annettiin.

Minua tutkinut lääkäri oli väsynyt, pysyi juuri ja juuri jaloillaan. Hän kertoi että yöllä leikkauksien aikana sähköt katkesivat useasti. Kymmenille ihmisille tehtiin leikkauksia ja monet kuolivat.

Nuori saksalainen toimittaja silmälaseissa ja ruutupaidassa kyseli lääkäreiltä yön aikana haavoittuneiden ja kuolleiden määrää ja yleisimpiä vammoja. Minulta hän kysyi oliko se pelottavaa.

Lääkäri antoi lukuja. Sanoi ettei kaikkea kirjattu sekasorrossa muistiin. Siksi tilanne on kottinen eivätkä monet löydä kadottamiaan ihmisiä. En muista lukuja tarkasti joten en voi sanoa niitä. Minut unohdettiin puuduttaa kun haavojani leikattiin. Paruin, mutten kehdannut huutaa. Lääkäri huomasi virheensä ja antoi pistoksen.

Äiti osti kaikki määrätyt lääkkeet ja ruiskut sairaalan myymälästä. Lisäksi hän osti jäykkäkouristusrokotuksen. Lääkärit etsivät sirpaleita mutta eivät löytäneet niitä.

– Ilman röntgeniä emme voi auttaa. Kaivelisimme jalkasi suotta rei'ille, sanoivat lääkärit. Etsikää joku paikka missä röntgen toimii. Poistimme vain pieniä sirpaleita. Äidin reisi oli laastaroitu ja hän pystyi kävelemään. Ostimme särkylääkkeitä, paljon siteitä, antiseptisiä pyyhkeitä ja viherspriitä.

Budur

23. lokakuuta 1999 (ilta)

Eilen tapahtui jotain hienoa. Iltapäivällä meille tuli täysin odottamattomia vieraita, Kusum ja Aladdin! Aladdin kantoi minut lapsuuteni pihan halki haavoituttuani. Heillä ei ollut osoitettamme mutta he löysivät meidät kyselemällä räjähdyksessä haavoittuneilta. He tiesivät vain alueen jolla asuimme ja heidän piti etsiä meitä kauan.

Molemmat olivat todella väsyneitä. Äiti tarjosi teetä ja Kusum toi hedelmiä. Aladdin antoi 70 ruplaa sidetarpeisiin, sen enempää hänellä ei ollut. Hän istui puhumatta koko ajan kuten minäkin. Emme katselleet toisiamme vaan laskimme katseemme. Aikuiset keskustelivat, äitini ja täti Kusum.

P.

25. lokakuuta 1999, tiistai

Itken. Haavoittunutta jalkaani sattuu iltaisin enemmän ja toisessakin jalassa on ongelmia. Naarmut tulehtuivat. Ne paisuivat ja niiden ympärys punertaa.

Äiti rauhoittelee minua:

– Me saimme jäykkäkouristusrokotuksen, haavoihin vain joutui likaa. Se menee ohi.

Kaikkina näinä päivinä naapurit vastapäisestä talosta kävivät kaupungilla, mutta miksi öisin? Muiden mukana siellä kävi Suleiman ja hänen vaimonsa Zolina. Monet kertovat suuresta raketinraadosta jolla ei ole pyrstöä. Kerrotaan että siellä, missä raketti makaa, on korkea radioaktiivinen säteily. Kaupungissa on paljon ulkomaalaisia toimittajia, jotka ovat onnistuneet pääsemään tänne. Joku mittasi radioaktiivisuuden mittarilla. Ihmiset tulevat varta vasten torille katsomaan kuolemanrakettia. Pyydän äitiä:

– Suostuttele naapureita viemään minut sinne! Haluan tietää miltä näyttää iljetys joka satutti minua.

Venäläinen osapuoli kieltäytyy kommentoimasta torin ampumista mutta tšetšeeneillä ei ole tuollaisia valtavia raketteja. Kerrotaan että ne, jotka olivat raketin lähellä, räjähtivät kappaleiksi. Sukulaiset käyttävät heidän tunnistamiseensa tavaroiden rippeitä, nappeja, hiuspinnejä ja vaatekappaleita.

Tänään Rezvan, naapurimme Nuran nuorin poika, ajoi meidät sairaalaan numero neljä. Sähköt toimivat mutta röntgenlääkäri ei ollut töissä. Äiti osti vaaleita leipiä ja jakoi niitä kaikille rappusissamme oleville naapureille, toivottaen parantumista minulle.

Äiti löysi Julia-mummon kävelykepin jonka hän jätti meille perinnön sijasta. Se on ruskea koukkupäinen keppi, aivan kuin satujen Baba Jaga -noidalla. Harjoittelen sen kanssa kävelemistä kotona. Toistan että haluan nähdä raketin joka tappoi ihmisiä ja haavoitti minua. Äiti valittaa että käytimme kaikki rahamme emmekä voi maksaa leikkauksesta ja lääkkeistä. Tänään hän kauppasi 12 tuntia ja näki raketin.

Budur

26. lokakuuta 1999

Aikaisin aamulla, kun kaduilla oli vielä vähän ihmisiä, menimme äidin kanssa torille. Menimme aikaisin koska minua nolostuttaa kulkea kepin kanssa.

Katsoin raketin jäänteitä. Se oli todella suuri! Pikkupojat kiipeilivät raketin päällä. He sanoivat että raketti levittää tauteja joten se tullaan siivoamaan pois. Raketti lakaisi pois kaiken ympäriltään. Jotkut eivät löytäneet mitään jäänteitä sieltä missä heidän äitinsä, tyttärensä tai siskonsa seisoivat. He itkivät – ei mitään jälkiä Ihmiset keräilivät ja etsivät tilkkuja läheistensä vaatteista. Jotkut tutuistamme tulivat myymään. He asettelivat tavaransa maahan ja kysyivät miten voin:

– Piinaavatko sirpaleet?

Äiti pyysi muita auttamaan jäljellä olevien tavaroiden myymisessä mutta ihmiset eivät suostuneet.

– Liikaa varkaita, he selittivät ja kertoivat mitä tarkalleen tapahtui räjähdyksen jälkeen. Kaksitoista ihmistä ammuttiin paikan päällä ryöstelyn vuoksi. Ryöstelijät tulivat päivisin ja öisin. He veivät tapetuilta koruja, takkeja, kenkiä, vaatteita ja meikkejä.

He teeskentelivät etsivänsä kadonneita sukulaisia ja jotkut jopa tulivat ryöstelemään lapsiensa kanssa! Isä oli etsivinään äitiä lapsensa kanssa ja saman perheen äiti muka etsi toisen lapsen kanssa isää. Tšetšeenit, jotka olivat vartiossa, eivät heti ymmärtäneet näitä temppuja mutta alkoivat lopulta tarkastaa torille tulevien henkilöllisyyden. Monet haavoittuneista ryöstettiin myös.

Eräs tuttu haavoittui rintaan, kaatui tuskasta ja huusi apua. Ohi juokseva nainen sieppasi häneltä laukun jossa oli hänen lompakkonsa, mutta toinen torinaapurimme osoitti ennennäkemätöntä rohkeutta. Hän on venäläinen ja vaalea, myi meistä seuraavalla samansuuntaisella kauppiaiden rivillä. Räjähdyksen jälkeen hän kantoi käsissään haavoittunutta tšetšeeniä ja samaan aikaan varkaat veivät hänen kaiken tavaransa. Mutta hän ei kadu tippaakaan. Puhuin hänen kanssaan, hän on sankari!

Nyt torimme on pieni. Aamulla siinä oli vain kaksi riviä myyjiä. Pöydät aseteltiin Prospekt Mira-kadun varrelle. Siellä on kahvila, partureita ja asuintalojen rappukäytäviä, joten myyjät arvioivat ehtivänsä suojaan nopeasti. Kun ohikulkijat ja myyjät näkivät minut kävelykepin kanssa, he vitsailivat minun olevan "nuori mummeli". Kaikki toivoivat minulle pikaista paranemista.

Prospekt Mira –kadulla oleva kaiutin, joka soitti kesällä musiikkia, toisti nyt samaa kuulutusta.

– 500 ihmistä on kadonnut, 1000 haavoittunut. Kyliin ja kylien terveyskeskuksiin viedyt ihmiset eivät ole laskuissa mukana.

Me itkimme kuultuamme että karkkikaupassa kuoli ikäiseni tyttö. Hänen äitinsä ja siskonsa  haavoittuivat myös. Torinaapurimme Roza, joka myi kaalia, kuoli ollessaan kahdeksannella kuulla raskaana. Häneltä jäi seitsemän lasta orvoksi. Monet muutkin ovat kuolleet. Itkettyneinä ostimme leipää ja lähdimme kotiin. Me emme olleet ainoat jotka itkivät bussissa. Saavuimme kotiin ja keitimme teetä.

Aladdin saapui miltei heti saavuttuamme kotiin. En ollut juttutuulella. Hän sanoi olleensa siskon luona ja he olivat puhuneet minusta. Sisko lupasi antaa minulle lahjoja. Joitain niistä leningeistä ja takeista joita hän osti itselleen kesällä. Aladdin alkoi tehdä lähtöä. Äidin huomion herpaantuessa hän työnsä tämän käteen salamannopeasti kirjekuoren.

– Leikkaukseen ja lääkkeisiin, hän sanoi. Tai hätätilassa ruokaan.

– Me maksamme takaisin, minä huusin kun hän astui ulos. Meitä hävetti.

Ymmärsimme että on väärin ottaa rahaa meille melkein tuntemattomalta ihmiseltä mutta meillä ei ollut vaihtoehtoja. Ilman rahaa ketään ei lääkitä. Kirjekuoressa oli 200 ruplaa. Aladdin pyysi että nimittäisin häntä isoveljeksi. Pidin ehdotuksesta ja suostuin.

Daudin äiti Kusum-täti tuli illalla, aivan myöhään. Hän antoi minulle lahjaksi mustan mekon jossa oli kauniit taskut. Me halusimme että hän olisi jäänyt yöksi koska kadulla oli jo pimeää. Mutta täti Kusum sanoi:

– En pelkää mitään muuta kuin Jumalaa!

Hän kertoi että päivällä keskustassa pommitettiin jälleen ja ihmisiä kuoli. Lähdimme ajoissa kotiin! Kusum kertoi myös että hän päätti pysyä täällä yhdessä Daudin kanssa. Kusum myös lähettää nuorimman lapsensa isovanhempien luokse. Vanhin poika on hänelle erityisen tärkeä. Toinenkin yritys tuoda hänet kotiin epäonnistui, edes Moskova ja opiskelu jossain pääkaupungin korkeakoulussa ei houkutellut häntä. Daud sanoi että tulee joka tapauksessa pakenemaan takaisin ystäviensä luokse. Hän sanoi myös että jos teemme väkivaltaa hänen tahtoaan ja omaa päätöstään vastaan, hän hylkää perheensä pysyvästi.

Kusum-tädin lähdön jälkeen oveen koputti naapurimme Fatima, se jolta kuoli pieni poika. Hän toi meille herkullista keittoa, rauha hänen poikansa sielulle.

Tykistökeskitys on käynnissä. Äiti meni hakemaan vettä, minä istun ja silitän kissaani Sipsiä. Toivon että näkisin Aladdinin pian uudelleen.

Prinsessa Patoška-Budur

27. lokakuuta 1999

Aamulla meitä piristi Marjam-täti naapuriasunnosta. Hän tuli takaisin. Äiti on ollut hänen ystävänsä siitä asti kun muutimme tähän taloon joulukuussa 1986. Marjam suuteli minua ja lupasi:

– Parannut oikein pian! Kestä vain vähän aikaa.

Hän lahjoitti minulle kermanvärisen huivin, jossa oli hieno reunus, ja puuteria. Söimme yhdessä aamiaista. Marjam varoitti vievänsä osan tavaroistaan Ingušetiaan. Meidän viereemme ensimmäiseen kerrokseen hän kutsuu perheen vastapäisestä talosta. Emme tule olemaan yksin. Jos mahdollista, hän tulee yksin tai lähettää jonkun siskoistaan minun ja äidin luokse. He auttavat meitä lähtemään.

Päivällä me matkustimme neljänteen sairaalaan, jälleen turhaan. Siellä ei ollut sähköä ja dieselöljy oli varastettu, joten minusta ei otettu röntgenkuvaa. Meidät vei sairaalaan naapurimme Rezvan toisesta kerroksesta. Niin paljon rahaa ja aikaa meni täysin hukkaan.

Pieni sirpaleenmurunen tuli itsestään ulos ihon läpi. Minua neuvotaan tekemään puristussiteitä hunajataikinan kanssa. Kävi ilmi että jalassani onkin pieniä sirpaleita eikä isoja viipaleita. Sellaisia laskettiin viisitoista, kovia kohtia ihon alla. Mutta kuudestoista pala on syvällä. Se on iso, jalassa olevan luun vieressä. Se on kaikista pahin! Palanen liikkuu ja harhailee sisälläni. Se leikkaa jalkaani ja aiheuttaa kovinta kipua.

Ikkunasta meille kurkisti naapuri, Vadja-setä vastapäisestä talosta. Hän asui kolmen poikansa ja vanhan äitinsä kanssa luonamme ensimmäisen sodan aikana. Silloin olin yhdeksänvuotias. Pidin salaa hänen pojastaan Mansurista joka oli 15-vuotias. Yksitoista ihmistä asui yhden huoneen asunnossa. Myöhemmin meitä oli yhdeksän kun osa lähti asumaan sukulaistensa kanssa. Me peitimme osan ikkunasta oksilla sirpaleiden varalta.

Zolinan pieni tytär tuli luokseni leikkimään.

Polja

28. lokakuuta 1999, torstai (aamu)

Äiti kävi hakemassa vettä kaukana olevista kaivoista. Kotonamme on todella kylmää.

Tänään äiti halusi lähteä keskustaan, torille. Hän halusi käydä kauppaa ennen lounasaikaa ja ostaa ruokaa. Varastomme ovat lopussa. Lehdet vanhenevat ja menevät hukkaan. Teemme jälleen tappiota voiton sijasta. Me söimme nopeasti aamiaista ja laitoimme lehtiä kevyeen muovipussiin, mutta kuka niitä enää tarvitsee? Äiti on naiivi ihminen.

Ja sillä hetkellä alkaa kamala ammunta. Kaikki jyrisee kaupungin keskustan ja torin suunnalla. Kaupunki muuttuu hetkessä punaiseksi tulipalosta. Äiti ei piittaa vaan sanoo:

– Samantekevää.

Naapurimme Aza tulee juosten ja huutaa:

– Toria pommitetaan! Sinne osuttiin!

Meitä vastaan juoksee joku nainen jolla on hapankaalia sangossa. Hän itkee ja höpisee itsekseen:

– Jälleen kaikki on veressä. Kaikki pommitettiin. Tori palaa!

Äiti pysäytti hänet ja tarjosi vettä. Nainen levähti rappukäytävässämme ja kertoi:

– Se ei ollut tykistö vaan lentokone. Se pommitti toria. Paljon kuolleita! Se osui Doma Mody -vaatekaupan kulmalle missä naiset myyvät leipää.

Nainen lähti itkien, ja äiti teki johtopäätökset:

– He aktivoituivat. Meillä ei ole ruokaa mutta alueellamme on vielä hiljaista. Mennään lähimmälle torille, sille pienelle joka on Berezkan pysäkin lähellä. Ostetaan ruokaa. Mahdollisimman halpaa: makaronia, perunoita, leipää ja sinulle siteitä. Voi olla että kohta täällä soditaan täyttä päätä emmekä pääse lähtemään kotoa mihinkään.

Äiti on erittäin itsepäinen. Puin nopeasti päälleni mutta en ottanut kamalaa kävelykeppiä. Matka ei ole pitkä, vain yksi pysäkinväli. Kuljin ottaen äidistä tukea. Pääsimme pihan läpi ilman sattumuksia. Ylitimme tien, ohitimme sinivihreäksi maalatun lastentarhan ja kuljimme suuren pihan läpi.

Silloin kuulimme lentokoneiden vihellyksen. Ensimmäiset pommien räjähdykset kuuluivat.

Heittäydyimme tien yli pientaloalueelle. Sieltä löysimme pienen kellarin, jossa

seisoi jo viisi ihmistä, tiiviisti kiinni toisissaan. Meille ei ollut tilaa.

Palasimme takaisin, asuintalon rappukäytävään. Onneksi se ei ollut lukossa. Istuimme käytävän kulmaan, vieraan asunnon oven eteen. Räjähdys! Uusi räjähdys! Mies huusi vastapäisessä talossa. Ylimmät kerrokset olivat tulessa. Toinen miehen ääni puhui haavoittuneelle:

– Kestä! Kestä! Sidon sinut nyt. Kun ne lentävät pois, vien sinut sairaalaan. Mutta haavoittunut huusi eläimellisellä äänellä, ilmeisesti häneen sattui kovasti.

Lentokoneet lensivät pientaloalueelle ja alkoivat pommittaa sitä. Silloin lähdimme ulos kadulle. Oikealla puolellamme talosta puuttui kulma ja katon alta tuprusi mustaa savua. Piilopaikkaamme vastapäätä seisovan talon ylimmät kerrokset olivat tulessa. Siellä huudettiin. Äidin jääräpäisyyden takia jatkoimme matkaamme kunnes tulimme pienelle torille.

Siellä ei ollut ketään. Myytävä tavara oli pöydillä mutta ostajia ja myyjiä ei näkynyt missään.

– He ovat kaupassa, äiti arvasi.

Lentokoneet aloittivat kierroksensa alusta ja me menimme kauppaan. Siellä oli paljon ihmisiä,  aikuisia ja heidän kanssaan tarhaikäisiä lapsia. Ihmiset istuivat suurten marmoripylväiden takana ja rukoilivat. Lattia oli täynnä lasia. Näyteikkunat olivat hajonneet sirpaleiksi. Osa kadulta turvaan juosseista asiakkaista, myyjistä ja ohikulkijoista oli laskeutunut kellariin. Me menimme myös sinne.

Kellarissa kynttilät paloivat ja ihmiset istuivat tyhjien puu- ja metallilaatikoiden päällä. Naiset tarjosivat toisilleen auringonkukansiemeniä ja vettä. Kuulimme rukoilua venäjäksi ja arabiaksi. Jotkut keskustelivat:

– Jos pitää jäädä tänne yöksi, annamme vaatteemme lapsille. Asettelemme ne lattialle jotta lapset voisivat nukkua.

Oli kylmää. Ihmiset puhuivat hiljaa, aivan kuin joku voisi kuunnella heitä salaa. Istuimme siellä ihmisten kanssa pari tuntia kunnes pommitus loppui. Kaikki olivat peloissaan. Kukaan ei halunnut lähteä ylös kauppaan, kadusta puhumattakaan, ennen räjähdysten loppumista. Viimein lähdimme ulos.

Ostimme kaiken minkä vain voimme ja lähdimme kotia kohti kadun alempaa puolta pitkin, samaa puolta missä kauppakin on. Jos pommitus alkaisi uudestaan, tällä puolella olisi helpompi piileskellä. Meidän rappukäytävämme oli täynnä ihmisiä.

Ovemme edessä istuivat Nura ja hänen tyttärensä Malika toisesta kerroksesta, Valja-täti ja hänen poikansa sekä muita naapureita ja tuntemattomia ihmisiä kadulta. Äiti sanoi heille ettei rappukäytävä, johon johtaa vain yksi kapea ovi, tarjoa suojaa. Siellä on vaarallista koska kaikissa kerroksissa on ikkunat. On mieluummin juostava asuntoihin, käytävän puoleiseen nurkkaan. Silloin kaksi seinää suojana. Äiti myös näytti kaikille missä on asuntomme avain.

Me menimme kotiin. Mukanamme sisään tuli naapurimme Hasan ja yhdeksänvuotias Zara-tyttö jotka kertoivat säikähtäneensä kovasti. Äitini lähti jälleen kaivolle hakemaan vettä, huomenna hän aikoo lähteä keskustaan torille. Hän pelkää että tuotteemme vanhenevat eikä meille jää yhtään rahaa täältä pois pääsemiseen. Ihmiset tulivat kylään ja kertoivat:

– Raketti, joka ammuttiin torille (silloin kuin haavoituin), lensi Kaspianmereltä. Toimittajat kaivoivat esiin tämän tiedon. Vasta viiden päivän päästä venäläiset sotilaat tunnustivat virheensä. He olivat tähdänneet toiseen paikkaan, pörssitaloon, mutta ampuivat ohi. He osuivat torille jossa oli pelkkiä siviilejä.

En voi mitenkään uskoa että jouduin sotaan kolmatta kertaa lyhyen elämäni aikana! Ensimmäisen kerran sota syttyi vuonna 1994 ollessani 9-vuotias. Toisen kerran kesällä 1996, elokuun 6. ja 22. päivän välillä kun olin 11-vuotias. Voi kuinka moni naapuri kuoli silloin! Ja nyt kolmas sota syksyllä 1999, 14-vuotiaana.

Mitä voimme tehdä? "Isoveljeni" ei tullut. Tänään naapurini Valera-setä yllätti minut antamalla lahjan Muslim-nimiseltä pojalta ensimmäisestä rapusta. Se oli valkoinen huivi, jossa oli vaaleansininen reunus, ja harmaat syyskengät. Muslim on mitä kilteimmän naisen, Zulain sukulainen. Olen puhunut hänen kanssaan vain kerran, kauan sitten viime talvena.

Kerran Muslim tapasi minut matkalla koulusta kotiin. Hän sanoi pitävänsä minusta enemmän kuin naapuristaan Havasta. Muslim sanoi ymmärtävänsä että minun on käytävä koulu loppuun mutta  sanoi kosivansa minua jos täyttäisin 16. Se kuuluu tapoihin täällä. Olin yllättynyt.

Ja nyt yllättäen sain häneltä lyhyen viestin: "Jos muistat minut, pyydän että rukoilet puolestani." Suljin silmäni ja näin hänet heti. Lempeät kasvot, vaaleat silmät ja tummat hiukset. Muslim seisoi aina rappunsa edessä, siistinä ja vaatimattomana. Halusin itkeä — hermoni ovat aivan riekaleina! "Turhaan sinä Muslim kuuntelit pihamme vanhempia. Pelkäsit että sinut tuomitaan. Ja vain siksi että äitini on venäläinen", minä mumisin.

Katsoin lahjoja hämilläni. Minusta vaikutti siltä että voisimme ystävystyä. Hänen viestinsä vuoksi minusta tuntui niin hyvältä. Helpolta ja vapaalta.

– Muslim! En unohda nimeäsi rukouksessani, lupasin ääneti. Mutta anna anteeksi. Kengät olivat minulle liian pienet, joten annoin ne saman tien Mansurin äidille. Vain huivin jätin itselleni.

Budur

31. lokakuuta 1999

Tänään pommitettiin. Karpinkan pientaloaluetta tasoitettiin ja lapset tulivat piileskelemään kotiimme. Yhdeksänvuotias Zara pillitti kovaäänisesti. Mansur, Valja-tädin poika, istui ovellamme ja rauhoitteli kaikkia. Minä rukoilin ja kaikki muut katsoivat huoneeseemme rapputasanteelta. Tulituksen kauhean jyrinän aikana kirjoitin runoja:

Muistatko taistelun meidän Groznyissä?

Kun helikopteri ampui tulta?

Kuinka lapset itkivät vakavina

löydettyään kissanraadon portilta...

Äitini on jääräpäinen kuin härkä ja kävi torilla. Tällaisena päivänä! Hän kävi lähempänä olevalla torilla, Berezkalla, jonne on meiltä vain yksi pysäkki. Äiti osti leipää, perunoita ja sipulia — varastoi ruokaa. Hän juoksi pommien tippuessa, suorastaan lensi kotiin.

Hamzat, naapurimme Marjamin veli toi minulle kipulääkettä, analgiinia. Minun suurin sirpaleeni on villiintynyt. Ihan kun se vaeltaisi sisälläni ja leikkaisi pehmeitä kudoksia. Jalkaa sattuu kovasti. Makaan sängyllä.

Zara-tytön veli juoksi hylättyihin puutarhoihin samaan aikaan kun aikuiset pelkäsivät ja piileskelivät. Hän keräsi viinirypäleitä. Paljon! Me söimme ne kaikki. Zaran veli on siskoaan nuorempi mutta toimi kuin iso mies. Hän koputti niiden asuntojen oviin, joihin ihmiset ovat jääneet ja ruokki heitä viinirypäleillä. Hän jakoi ne kaikki pois.

Ilta.

Hiljaisuuden aikana kerroin lapsille satuja. Zara ja hänen veljensä ovat vastapäisessä talossa asuvan Zolinan lapsia. Nyt on pimeää ja kynttilä sammui. Jossain tuulee. Siksi kirjaimistani tulee harakanvarpaita. Piirrän pimeydessä.

Polina

MARRASKUU 1999

2. marraskuuta 1999

Аikaisin tänä aamuna haimme äidin ja Varja-tädin kanssa vettä railosta, josta saa juomavettä. Sinne on pitkä matka, tien yli, kokonaisen korttelin ohi, vihreän lastentarhan taakse ja sen talon ohi jossa haavoittunut huusi. Löysin sieltä kissanpennun ja nimesin sen Ilvekseksi. Nyt meillä on yhteensä kuusi kissaa. Ilves on punaruskea kissa, pelästynyt ja villi.

Eilen näin kaukaa Aladdinin. Hän ei ollut yksin ja hän nyökkäsi minulle. Aladdinin kanssa oli häntä vanhempi mies ja nuori kaveri. Illalla kerron lapsille Hauffin taianomaisia satuja ja he kuuntelivat minua tarkkaavaisesti. Lapset ovat Zara, pieni seitsemänvuotias Vaha ja yhdeksänvuotias Alisa. Alisa on neljännessä kerroksessa asuvan Tamaran sisarentytär. Keväällä täytän 15 vuotta. Tietysti vain jos olen hengissä.

Mansur kertoi pihalla että olen hänen morsiamensa. Hän selitti minulle:

– Pilan päiten sanoin jotta sinua ei loukattaisi ja lähenneltäisi.

Ja hän kysyi saman tien:

– Odotatko minua kun sota on ohi?

Minä nyökkäsin hiljaa. Mitä hölmöilyä! Niin kauan kun isä on poissa, Mansur on perheensä vanhin mies. Kerran hän selvitti asukkaiden välisiä riitoja. Se tapahtui vaikeana vuoden 1995 sotatalvena meidän sota-ajan asuntolaksi muuttuneessa kodissamme.

On mahdotonta keskustella äitini kanssa. Me kiistelemme ja riitelemme jatkuvasti. Hänen hermonsa eivät kestä ampumista. Hänestä on tullut hermostunut ja vihainen. Öisin pommitetaan.

Näin unta. Olin planeetalla jossa elävät olennot ovat läpinäkyviä. Ne olivat aurinkojäniksiä [Viite: Vsevolod Nestaikon kirjasta Aurinkojänikset, suom. huom.]. Jänikset olivat vaalean kullan väristä tulta. Uskomatonta mutta olin siellä ja nämä olennot nostivat minut tietämyksen neljännelle tasolle. Näin myös profeetta Muhammedin unessani. Hän torui minua joogan harrastamisesta ja sanoi että jooga ja kaikki tieto kuuluu Allahille.

Sirpale sisälläni pistää ja leikkaa jalkaani. Se estää minua kävelemästä. Moikka!

Budur.

4. marraskuuta 1999

Tämä runoni on omistettu hienolle ihmiselle, taiteilijalle ja isoisäni ystävälle Leonid Taritynskille, Buchenwaldin keskitysleirin vangille. Näillä riveillä yritän kuvailla hänen työtään:

Heijastunut kuu,

ei ole kuu, vain kuva sen,

mutta vuoristojärvellä avautuu,

näky kodeista kadonneiden.

Alla maanvieremäin ja maakerrosten,

äänet viisaiden sanojen säilyvät,

ja jäljet ihmiskehojen,

jotka iloa ja rakkautta etsivät!

Zolina, Suleiman-sedän vaimo aikoo lähteä mutta heillä ei ole rahaa. Naapurit päättivät kerätä kolehdin koska heillä on pieniä lapsia. Jokainen voi antaa mahdollisuuksiensa mukaan. Äitikin antoi vähän, vain 20 ruplaa. Voi lapsia!

Yöllä tulitettiin tykeillä. Ammukset lensivät talomme yli, johonkin Zavodskin alueen suuntaan. Oli valoisaa, kuin päiväsaikaan. Sinne ei varmaan jäänyt yhtäkään ehjää taloa. Marjamin veli, ankara ja mainio setä Hamzat, sanoo että kirkkaalla säällä voi nähdä venäläisiä sotilaita vuorilla. Hän arvelee että kaupungissa sota on ohi jo noin kuukaudessa mutta muualla se tulee kestämään kauan.

Polja

7. marraskuuta 1999

Eilen 6. marraskuuta isoveli Aladdin tuli käymään. Hän ehdotti, että voisi opettaa minulle arabiaa. Minä suostuin. Nyt ei ole koulua ja olen jo kahdesti lukenut historian kirjan läpi. "Isoveli" toi lahjaksi kaksi mekkoa. Yhden vaaleansinisen hän antoi minulle. Samanlaisen mutta vihreän hän antoi äidille. Lisäksi hän toi minulle suuren valkoisen huivin Mekasta. Olen unelmoinut sellaisesta jo kauan. Täällä kaikista rikkaimmat naiset peittävät päänsä sellaisilla. Huivi on valkoinen ja siinä on valkoisia koruompeluksia. Se on suuri kuin hartiahuivi.

Aladdin toi kirjoja, erilaisia. Hän sanoi:

– Te pidätte lukemisesta ja kirjojen kanssa aika menee nopeammin. Tässä dekkareita. Hän on niin ennustamaton! Eilisen tapahtumat olivat siinä.

Tänään otin vihkon, johon harjoittelen arabialaisten kirjaimien kirjoittamista, ja siellä oli rahaa! Rahat tippuivat päälleni odottamatta. Minä melkein pyörryin, yhteensä 160 ruplaa. Miksi? Me olemme joka tapauksessa hänelle lopun elämäämme kiitollisia siitä että hän pelasti meidät. Tämä oli liiallista!

Enkö minä miellytä häntä lainkaan? Aladdin puhuu minulle kuin lapselle. Hän on ystävällinen mutta vain sitä.

Eilen pommitettiin. Menimme äidin kanssa niin sanotusti kävelylle, eli hakemaan leipää, kun jouduimme keskelle tulitusta. Me piileskelimme kolmen naisen kanssa "Berezkan" luona, suuren talon ensimmäisessä kerroksessa.

Kaikki olivat nuoria tšetšeeneitä, eronneita ja kauniita. Kuten mekin, he päästivät tuntemattomia kadulta asuntoonsa suojaan tulitukselta. Yksi nainen sanoi että meidät kaikki tapetaan täällä ja itki.

Toinen valitti äidilleni:

– En tiedä mitä voimme tehdä! Miten voimme käydä kauppaa sotimisen keskellä? Se on mahdollista vain yhtenä, kahtena päivänä viikossa ja saamme rahaa vain ruokaan. Ei ole tarpeeksi rahaa lähtemiseen eikä ole rahoja joilla voimme maksaa kuskille vaatekasseista. Varmaankin otamme tavaramme ja muutamme kellariin, sinne missä on neljännen leipomon asuntola. Se ei ole kaukana, vain kaksi korttelia kotoamme. Siellä on lähellä vettä ja kellarissa asuu jo ihmisiä.

Istuimme heidän luonaan pommituksen loppuun asti. Emme jääneet teelle vaan palasimme kotiin.

12:00

Mikä tykistökeskitys juuri olikaan! Pitkän matkan ammukset lensivät talojemme yli ja tuhosivat omakotitaloja kaikkialla mihin näimme. Oli helvetillinen jyrinä. Osa ammuksista jäi lyhyiksi ja ne putosivat palstoille. Yksi räjähti aivan tien lähellä, reunimmaisella palstalla.

Tulituksen aikana Kavan isä Sultan, todella pitkä Valera-setä ja harmaahiuksinen Nikolai palasivat torilta. Tulitus yllätti miehet joutomaan kohdalla. Yksi ammuksista putosi muutaman metrin päähän heistä. Miehet ehtivät heittäytyä maahan sekuntia aikaisemmin ja he pelastuivat. Kukaan ei haavoittunut.

Sitten naapurukset hyppäsivät samanaikaisesti tuoreeseen kuoppaan. Miehet toivoivat ettei ammus osu kahta kertaa samaan paikkaan vaikka muut ammukset tipahtelivat lähelle. Naapurukset jäivät henkiin ja ruoka pelastui. Sitten he palasivat kotiin.

Samaan aikaan minä ja äiti istuimme käytävässä, turvapaikassamme yhden ylimääräisen seinän takana. Kissaparkamme piileskelivät kylpyhuoneessa. Ne pelkäsivät tulitusta kovasti ja maukuivat. Minun kipeä sirpaleeni on "hiljentynyt", antanut minulle lepotauon. Tänään on 7. marraskuuta — entisen Neuvostoliiton vallankumouksellinen juhla. Varmaankin siksi tänään tämä "hauskanpito".

Patoška-Budur

(Katkelma pelottavaa satua Groznyistä.)

8. marraskuuta 1999

6:00

Eilen illalla oli kauhea jyrinä. Raketit ja ammukset lensivät pihalle, kranaatinheittimet ja konekiväärit hakkasivat.

Talomme seinät heiluivat. Loputkin ikkunaruudut lensivät pois kaikista asunnoista. Meillä ikkunat on moneen kertaan liimattu vehnäjauholla ja paperilla ristiin rastiin. Ne jäivätkin paikalleen. Kun teippasimme ikkunat, jotkut asukkaat naureskelivat ja ilkeilivät: "Ristejä kuin venäläisten haudalla." Äiti ei reagoinut vaan antoi ystävällismielisiä neuvoja: "Oletteko katsoneet elokuvia sodasta saksalaisten kanssa? Oletteko nähneet niissä ikkunoita? Ne on kaikki suojattu teippaamalla ristiin rastiin. Tehkää samalla tavalla!" Muut eivät omaksuneet näistä neuvoista paljoakaan. Vain sen että he alkoivat saman tien puhumaan venäläisistä sotilaista "saksalaisina".

Löysin hyviä runoja:

Murhien ja vaarojen ritareilla

on itkukohtaus lapsellinen,

ja terroristi itkee hillittömästi

tallattuaan vahingossa kuoriaisen

En muista kuka kirjoitti nämä rivit.

Aladdin tuli illalla. Hän kiskoi minut ulos käytävämme komerosyvennyksestä ja alkoi opettaa. Yllätyin kuinka nopeasti opin kaikki kirjaimet ja kuinka helposti kirjoitan ne sanelusta. Aladdin ilmaantui yltä päältä mudassa. Hän selitti että hänen tullessaan lähistöllä olevaa joutomaata tulitettiin. Hänen piti maata harmaan kissan kanssa tyhjässä juoksuhaudassa ja se rimpuili. Kissa yritti paeta ja kynsi häntä. Se oli minun kissani Sipsi! Aladdin pelastautui yhdessä hänen kanssaan.

Me keitimme vettä jotta vieraamme voisi peseytyä keittiössä. Me pesimme myös hänen vaatteensa. Äiti sanoi että kaikki vaatteet ovat märkiä ja ettei hän päästä vierastamme ulos yöhön. Aladdin vastusteli muodon vuoksi mutta sitten hänen kasvonsa alkoivat loistaa ja hän jäi.

Me asettauduimme äidin kanssa tiiviisti mummon sänkyyn ja annoimme sohvan vieraalle. Kerroimme "isoveljelle" että väliaikaisesti meidän vieressämme asuu perhe neljännestä kerroksesta, tšetšeenejä. Ennen me olimme ystäviä perheen iloisen ja nuoren naisen kanssa, erityisesti kesäsodan aikana. Mutta ajat muuttuvat, lopullisesti. Naapuri ja hänen sukulaisensa käyttäytyvät ylimielisesti. He ovat ikäviä meille ja muille venäläisille mutta me siedämme.

Ymmärrämme heidän suruaan. Kesäsodan aikana naapurin poika kuoli rapun luona, vain 19-vuotiaana! Pušinka ja Tamara haavoittuivat. Emme ole näihin syypäitä mutta meitä pidetään syyllisinä koska pihaamme ammuttiin venäläisten kasarmista. Aladdin selitti:

– Vihaa ja ynseyttä ei voi välttää. Meidän tulee olla valmiita niihin. Tarvitsemme paljon kärsivällisyyttä päästäksemme eroon epäoikeudenmukaisista syytöksistä ja katkeruudesta.

Hän kertoi:

– Tuttuni eivät ymmärrä minua kun kerron käyväni venäläisen perheen luona. Kerron heille, että ystävystyin kanssanne ja että te olette kunnollisia. Minua ei uskota!

Illalla hiljaisuudessa minä ikävöin katuja ja vilkaisin ulos. Näin siellä käden kokoisia sirpaleita, jollaiset voivat leikata ihmisen kahtia. Ne olivat kuin suuria halkoja uunin lämmittämiseen.

Prinsessa Budur.

9. marraskuuta

Isoveljeni Aladdin oli yötä luonamme! Juttelimme kauan ja hän antoi minulle makeisia. Aladdin päätti siivota asunnossamme, käyttäytyi kuin sukulainen. Opin hänestä paljon uutta, hänen lapsuudestaan ja kujeista koulussa. Sitten tapahtui jotain, jyrkkä muutos. Hän alkoi arvostella miten syön ja miten pidän huiviani. Äännän myös kirjaimet hyvin hitaasti lukiessani. Ymmärsin että ajoittain häntäkin ärsyttää slaavilainen vereni.

Äiti sekaantui keskusteluumme. Hän ilmoitti puoliksi vitsaillen että Aladdin on ikävystyttävä ja lisäsi:

– Kun vieras huomauttelee isännille, hänen on aika häipyä.

Aladdin loukkaantui. Hän ei syönyt aamiaista vaan lähti pois, mutta tiedän että hän tulee takaisin.

Hän ei halua tottua meihin mutta tulee tottumaan kuitenkin. Äiti säälii häntä ja on kiltti hänelle. Aladdin kutsuu häntä äidikseen ja äiti kutsuu Aladdinia poikasekseen!

Aamulla kertasin Venäjän kielen sääntöjä, teimme sanelun äidin kanssa. Nyt äiti lepää ja minä istun hiljaa. Nainen naapuritalosta muuttaa pois. Häntä tultiin hakemaan autolla ja häntä hoputetaan. Nainen ehdotti että ostaisimme häneltä Astra-savukkeita, kaikista halvimpia ja rupisimpia. 96 askia, 30 kopeekkaa kappaleelta. Äiti osti ja sanoi:

– Myymme nämä ja sitten meillä on rahaa leipään. Emme paljon kalliimmalla, se olisi häpeä. Yksi tai kaksi ruplaa. Torilla tupakka on vielä kalliimpaa ja tulee varmaankin kallistumaan entisestään.

Budur

10. marraskuuta 1999

Eilen satoi lunta. Ei, kirjoitin väärin. Oli lumimyrsky, aivan kuin olisi helmikuu. Kaikki puut ovat valkoisia.

Äitiä ottaa sydämestä. Hän otti lääkettä ja minä neuvoin häntä nukkumaan nyt kun kerrankin on hiljaista. Meillä ei ole leipää mutta on palstalta kerätyillä yrteillä täytettyjä varenikki-keitinpiirakoita. Raisa opetti meitä tekemään sellaisia, hän on nuori, armenialainen nainen. Ennen emme olleet ystäviä tai tuttuja, mutta nyt Raisa tulee käymään jos on rauhallinen ja tulitukseton ajanjakso. Täällä hän lukee kirjoja. Hän ennustaa meille korteista ja me hänelle. Raisa auttaa minua tekemään puristussiteitä. Hän asuu vieressämme nelikerroksisessa talossa.

Naapuritalon mies tuli hyvästelemään. Hän ei asu täällä pysyvästi. Miehellä on sirot, äärimmäisen kapeat kasvonpiirteet mutta häneltä puuttuu yksi kämmen. Koko piha kutsuu häntä "Mustakäsineeksi". Kaksi päivää sitten hän huomasi meidät ensimmäistä kertaa nähdessään  sattumalta miten minua vietiin autosta kotiin haavoittuneena. Emme tunteneet häntä sitä ennen. Hän tuli esittäytymään, sanoi, että hän on kotoisin Kreikasta.

"Mustakäsine" oli kuullut naapureilta että joogaamme ja selitämme unia. Hän pyysi minulta selitystä uneensa: "Koirat ajavat minua takaa, suuret ja pienet. He haluavat repiä minut kappaleeksi. Välillä juoksen, välillä en. Olen hämilläni enkä tiedä mitä minä voisin tehdä. Pelkään! Koiria on paljon, kokonainen lauma", vieraamme kertoi.

Me selitimme hänen unensa näin: "Vihollisia, paljon. Tänne jääminen merkitsee kuolemaa. On pian lähdettävä pois. Jahti on meneillään". Hän sanoi lähtevänsä Kreikkaan. Heti sen jälkeen hän sanoi lähtevänsä Egyptiin. Hyvästelimme ja mies seisoi hiljaa aivan oven luona. Hän lupasi:

­ Palaan tänne viiden, kuuden vuoden päästä. Minulla on siellä perhe.

Huomasimme että pöydällemme oli jätetty suklaalevyjä.

Tunnen päätähuimaava toivoa, kaikki tulee päättymään hyvin. Kuten lapset odottavat lahjoja joulupukilta uutena vuonna. Tai merellä kun laiva uppoaa, ja sateen ja myrskyn verhon takana haaksirikkoiset yhtäkkiä näkevät rannan.

14:35

Äitiä ottaa sydämestä.

Hän joi tabletteja mutta ne eivät auta. Hänen huulensa, kämmenensä ja jalkansa palelevat. Minä toistan hänelle että on nukuttava. Annoin äidille lämpimällä vedellä täytetyn pullon lämmittimen korvaajaksi. Toisen samanlaisen laitoin hänen jalkoihinsa. Ja yhtäkkiä näen edessäni Aladdinin. Käyn hänen kanssaan mielikuvituskeskustelua.

Istun sohvalla. Ammutaan, toistaiseksi kaukana. Grad-raketteja, jo kolmatta sarjaa. Se on samanlainen ase kuin toisessa maailmansodassa käytetyt Katjuša-raketit. Emme hakeneet leipää. Kuulen miten lentokone huutaa. Ääni lähestyy. Ikkunan takana on jääpuikkoja, kuin pieniä stalaktiitteja. Taivas on kirjas, sininen. Aladdin lupasi tuoda minulle sinisilmäisen kissan, valkoisen kuin eilinen ensilumi.

Yöllä näin unen jossa taistelin Kuoleman kanssa pimeässä kellarissa. Hän oli musta, huppupäisessä kaavussa ja hänen kädessään oli miekka. Jalkojemme alla oli neva. Moni oli jo vajonnut suohon rintaan asti eikä kellään heistä ollut mahdollisuuksia irtautua ja pelastautua. Heilautin kävelykeppiäni ja löin Kuolemaa sillä päähän. Tunsin todellisen iskun, aivan kuin olisin iskenyt jotain elävää ja todellista. Hän kavahti ja minä saatoin paeta kellarista valoon. Kerroin uneni äidille. Hän nauroi ja sanoi:

– Et siis tule kuolemaan tässä sodassa.

Prinsessa Budur

11. marraskuuta 1999

14:10

Oli kova Grad-rakettien keskitys. Istuimme käytävässä. Ajattelin että nyt ikkunamme hajoavat mutta ei, ne pysyvät vielä. Sekunteja hiljaisuutta. "Punaiset" tai "valkoiset" lataavat uudestaan Grad-patteria. Näitä ääniä on vaikea sekoittaa mihinkään muuhun. Me kiirehdimme äidin kanssa, eristämme ikkunaa teipillä huoneemme puolelta.

Eläkkeellä oleva Manja juoksi luoksemme keskimmäisestä rapusta ja puhui:

– En voi pärjätä yksin. Minä pelkään!

Nainen on vanha ja hänen menneisyytensä oli raskas, hän on vaikeasta perheestä. Emme ajaneet häntä pois. Nyt alkaa tulitus eikä ole tietoa mihin suuntaan. Istutimme Manjan komerosyvennykseen ja tarjosimme hilloa.

Aza koputti oveemme. Hän tarvitsi vaakaa ja sanoi löytäneensä Linan kanssa jotain ruokaa joka heidän piti nyt jakaa keskenään. Aza myös otti meiltä mukaansa lihavan kissansa. Kissa on pyöreä kuten emäntänsä.

Aamulla me onnistuimme hakemaan leipää joutumatta seikkailuihin. Kävelin keppini kanssa tarmokkaasti ja nopeasti.

Kissanpoika on kuolemassa nälkään. Ennustin sen, näin hänen kuolemansa unessani. Poikanen ei halua leipää, ei edes keitossa kastettua. Meillä on ruokaa: tomaatteja ja hilloja sekä keittoa jossa on kokkareita ja höyrytettyä sipulia. Mitään muuta meillä ei ole. Kissanpoika on pieni eikä voi syödä sellaista.

Sairastuin. Minulla on kuumetta ja maksaani sattuu. Taas tulikeskitys, voimakas sellainen.

Nostin äidin hänen sängystään, hän nukkui aivan ikkunan alla. Istumme nyt käytävässä. Kaikki kissat juoksivat luoksemme pelästyneinä, ne puristautuvat jalkojamme vasten.

Käsiä paleltaa. Nukuin hanskat käsissä.

Budur

12. marraskuuta 1999

13:10

Vannon etten uskonut jääväni henkiin tänään. Se mitä nyt kirjoitan on maailman kahdeksas ihme. Näin kaikki tapahtui:

Aamulla menimme "Berezkaan" ja toivoimme löytävämme perunoita, edes kaksi kiloa. Päätimme ostaa leipää jos sitä olisi myytävänä. Meillä on vähän jauhoja, alle puoli pussillista. Jauhot käytämme hätätapauksessa. Kuljimme vihreän lastentarhan ohi, pahan onnen pihaan jossa joudumme aina onnettomuuksiin. Ja pommitus alkoi.

Me juoksimme ison viisikerroksisen talon rappukäytävään, ensimmäiseen kerrokseen. Ensimmäisessä rapussa ei ollut ketään. Siellä ei ollut minkäänlaista piilopaikkaa ja me juoksimme seuraavaan rappuun. Siellä oli venäläinen mummo joka sanoi että elää aivan yksin, ilman ketään muuta. Mutta hänellä oli avaimet kaikkiin asuntoihin. Niiden omistajat jättivät ne hänelle, hätätapauksia varten. Myös ensimmäisen kerroksen asuntoon oli avaimet joten menimme sinne sisään. Pommitus jatkui — lentokone kierteli aivan päittemme yläpuolella.

Ikkunalasi, sitten kaikki ikkunat ja kaikki mitä seinistä oli jäljellä lensivät kadulle silmiemme edessä. Syntyi aukko. Kaksi leveää sänkyä, joissa ei ollut pyöriä vaan jalat, liikkui päällemme. Ikkunoihin tuli valkoista savua joka muistutti höyryä tai sumua. Näimme huonosti ja oli tunkkaista. Jostain tuli epämiellyttävä, kirvelevä haju.

Kuulin ääniä. Pihalla puhuttiin kovaan ääneen. Menin toiseen, ehjäksi jääneen ikkunaan. Katsoin alas ja näin kaksi kaveria farkkupuvuissa. He istuivat märällä, lumisella penkillä. Yksi otti päästään kiinni ja valitti kuin peto. Toinen toisti:

– Mitä teet, tulitko hulluksi? Hän löi ensimmäistä kasvoihin ja tiputti tämän päälle lunta.

Jostain kuului haavoittuneiden huutoa. Kamalaa!

Venäläinen mummo, paksu ja lannistumaton, sanoi:

– Hengissä! Eli pitää ajatella henkiin jääneitä. Asuntoni on kolmannessa kerroksessa. Tyttäreni kuoli taannoin, hän oli 29-vuotias. Haluan muistaa häntä. Ottakaa hänen takkinsa, se on uusi.

Menimme hyvän naisen luokse hänen omaan, kolmanteen kerrokseensa. Astuimme sisään ja sovitin viininpunaista tohvelikankaista takkia. Se sopi. Viikkasimme lahjan, aloimme asetella sitä muovipussiin ja kiitellä mummoa kun äiti sanoi:

– Asumme lähellä. Jos asuntonne pommitetaan ja jäätte henkiin, tulkaa! Voitte viettää talven luonamme.

Äiti kirjoitti osoitteemme hänen tapettiinsa.

Sitten korvat menivät lukkoon valtavasta jyrähdyksestä. Lentokone pommitti. Viisikerroksinen talo heilahti mutta pysyi pystyssä. Pelkäsin niin etten enää ymmärtänyt mitä ympärillä tapahtui. Katsoin krusifiksia ja ristejä seinällä. Ikkunansirpaleet ja parvekkeenpalaset tippuivat alas. Räjähdyksen aallosta ovi lensi rappukäytävään ja savuverho nousi. Mielessäni välkkyi ajatus: "Kunhan en vain kuolisi täällä, kolmannessa kerroksessa". Istuin alas ja kuiskasin:

– Äiti.

Silloin tajusin että ääneni oli kadonnut. Mummo kumartui rukoukseen ja äiti ilmoitti kohtalokkaasti:

– Tämä on varmaankin loppumme. Halataan!

Mutta sillä hetkellä kuulimme huudon rappukäytävässä. Mies, jota minä ja äiti emme kummatkaan tunteneet, kiipesi portaat ylös ja juoksi luoksemme. Hän heilutti käsiään ja huusi kovaäänisesti:

– Koti palaa. Nyt, seinät romahtavat. Nopeammin, juoskaa. No, juoskaa! Kellariin, kadun yli!

Hänen kanssaan oli toinen pihan pojista, toinen oli kadonnut johonkin. Me heittäydyimme alas. Sirpaleet viilsivät kauheasti oikean jalkani sisällä ja kipu oli helvetillinen.

Kiiruhdimme jo tutuksi tulleeseen pihaan, jossa oli pieni kellari, lentokoneiden huutaessa taivaalla. Jossain ammuttiin konekiväärillä, varmaankin taivaalla lentäviä lentokoneita. Kellari oli lukossa — ovessa oli suuri lukko. Me neljä juoksimme punaiseen lastentarhaan. Kaaduin, koska jalkoihini sattui kamalasti, ja minut kiskottiin sisään hupustani. Odotimme lastentarhassa samalla kun muutamat pommit tipahtelivat. Siellä ei ollut ikkunoita eikä oviakaan. Ja huomasin, että lattialaatatkin olivat kadonneet. Kuka oli kerännyt ne? Kuka oli ehtinyt?

Lentokoneet lensivät pois ja me menimme ulos. Äidin yllätykseksi pidin käsissäni ruskeaa keppiäni — se ei ollut hajonnut! Olin pitänyt siitä kiinni niin tiukasti että sormeni olivat tummenneet. Ehdimme astua tien yli ja mennä seuraavalle pihalle. Silloin Kuulimme tutun kirskunnan, näin Grad-raketit varoittivat itsestään. Minä ja äiti kävelimme hetkessä vasemmalla olevaan rappukäytävään jossa koputimme sattumanvaraisesti valittua ovea. Meille avattiin ja meidät päästettiin asuntoon ensimmäisessä kerroksessa. Siellä asui tšetšeeninainen kolmikymppisen poikansa kanssa. Ja sitten räjähti.

– Me olimme luonamme, nuori isäntä muisti heti.

Sydämestäni alkoi ottaa. He antoivat minulle validolia ja jättivät äidille osan tableteista. Emäntä antoi meille vettä jossa oli valeriaanaa. Äiti asettautui pallille ja minä istuin vieraan asunnon käytävässä, aivan vesikanisterin vieressä. Kaikki jähmettyivät paikalleen, odottaen seuraavaa räjähdystä.

– Miehet katosivat johonkin, äiti muisti. He yrittivät auttaa meitä.

– Ja venäläinen mummo, muistutin äitiä. Lisäksi minä taisin hukata takin.

Äiti kuittasi menetyksen käden heilautuksella.

Seinät heiluivat. Voimakkain räjähdys rikkoi osan kadusta. Me istuimme yhä tiiviimmin, piileskelimme toistemme takana. Laastinpalaset ja lastut tipahtelivat päällemme. Tulitus kulki suoraan ohitsemme ja meille tuli kuuma. Yksi räjähdys liikutti omituisesti lattiaa, ikään kuin alhaalta päin. Se tipautti äidin pallilta ja miehen kyykystä maahan nelinkontin. Pian Grad-rakettien ampuminen lopetettiin. Laitetta ei enää ladattu.

Me odotimme muttemme kuulleet enää kirskuntaa joka kuuluu uuden laukaisun valmistelusta. Emme enää nähneet miehiä ja mummoa. Sitten näimme talon jonka toinen kerros oli tulessa. Siihen oli ilmaantunut reikä joka oli kuin ylimääräinen ikkuna. Sen kautta näimme suoraan kalustettuun makuuhuoneeseen jonne oli osunut raketti. Lattia oli tulessa.

– Kuolettava hiljaisuus, meidät majoittaneen naisen poika lausui.

Kiitimme pelastajiamme venäjäksi ja tšetšeeniksi. Hyvästelimme heidät ja laskeuduimme kadulle. Kävelimme basaariin, mutta se oli tyhjä. Vieressä oleva kauppa oli suljettu ketjulla ja lukolla. Jos tulitus alkaisi uudestaan, emme pääsisi sitä mihinkään suojaan.

– Nopeasti kotiin! äiti komensi minua ja raahasi minua kaikin voimin. Punatiilistä rakennetusta lastentarhasta löysimme muovipussin jossa oli takkini. Kun kävelimme pihalle, toisen kerroksen ikkunassa näimme tutun mummon. Hän heilautti meille kättään. Osa talon seinistä ja katosta oli kadonnut.

Kolmannesta ja kerroksesta leijaili paksua mustaa savua. Emme tavanneet enää miestä emmekä pitkää farkkuihin pukeutunutta poikaa. Kaatunut makasi penkillä. Hän ei ollut kokonainen, jäljellä oli vain yläruumis. Kaatuneen alla veri tummui valtavana tummana läiskänä. Me pelkäsimme emmekä menneet lähelle.

Pientaloalue oli poissa, siitä ei ollut jäljellä edes tiiliä! Oli vain sepeliä maassa ja jälkiä siellä missä aidat seisoivat ennen. Valtavia kuoppia. Kodit ja puutarhat olivat kokonaan poissa. Kokonainen katu oli savuna.

Tuolloin näimme että Berezkan suunnasta meitä päin kävelivät naapurimme, harmaahapsinen setä Nikolai ja perheenisä Havin. He kertoivat säikähtäneensä pommitusta niin että olivat kaivautuneet lumeen ja maanneet siellä liikkumatta koko hyökkäyksen ajan. Hekin olivat ulkona etsimässä mistä voisi ostaa leipää.

Ovellamme meitä odotti vanha Stasja-eukko. Hän oli koputtanut oveemme mutta ketään ei ollut kotona avaamassa. Ovemme alta tuli savua mutta menimme sisään. Ikkunat, verhot, kiillotetun pöydän jalat ja lattia olivat kaikki tulessa samanaikaisesti. Meidän piti käyttää kaikki vesi sammuttamiseen ja kantaa kotiin myös loskaa ja likaa.

– Hyvä, kaikki sammui! Tulipalo oli heikko, iloitsimme.

Kun olimme suoriutuneet sammutuksesta, huomasimme että naapurimme olivat vaihtuneet. Tamaran sukulaiset neljännestä kerroksesta olivat muuttaneet pois. Kuten Marjam-täti oli luvannut, sinne muuttivat vastapäisen talon asukkaat: 73 -vuotias Nina-mummo, hänen kolme lastenlastaan ja hänen tyttärensä, vaaleahiuksinen Varja.

Minä ja äiti olimme iloisia. Se oli sama perhe joiden kanssa vietimme ensimmäisen sodan. Riitelimme, sovimme riidat ja ystävystyimme. Me autoimme toisiamme. He asuivat tuolloin meillä kuin pakolaiset.

Meidän ulko-ovemme aukeaa huonosti. Käytävän lattiassa on kupru joten talo on heilunut kovasti.

Nyt nuoret miehet toisesta kerroksesta auttavat meitä, höyläävät lattiaa. Kissamme olivat olleet vähintään yhtä peloissaan kuin me. Sen näki siitä kuinka iloisia ne olivat meidät nähdessään.

Kadulla sataa lunta.

20:45

Grad-raketteja ammutaan taas. Jos en kuole, päiväkirja, tapaamme aamulla!

Polina

13. marraskuuta 1999

20:40

En ymmärrä miten voimme elää tästä eteenpäin. Leipä kallistui, ensin kuuteen ruplaan ja nyt monet kauppiaat pyytävät leivästä kymmenen tai viisitoista ruplaa! Jauhommekin ovat menneet vanhoiksi. Niissä on homeinen sivumaku ja niitä on vähän, kahdeksi viikoksi.

Aladdin tuli käymään. Me keskustelimme siitä miten selviydyimme eilisestä. Luin hänelle. Hän moitti minua vähemmän tällä kertaa mutta minä, tietysti, ujostelin ja änkytin. En voinut opiskella rauhassa enkä pystynyt keskittymään kun hän istui vieressä. En halunnut lukea, halusin vain hengittää hänen hengitystään. En halunnut kuunnella mitä hän puhui, ainoastaan kuunnella hänen ääntään. Noituutta! Ja hän ajatteli että olin huolimaton. Hän suuttui ja lähti kotiin.

P.S.

Taas ammutaan. Koska tämä loppuu? Olen pelkuri.  Kuinka häpeällistä!

Polina.

14. marraskuuta 1999

11:45

Aladdin tuli — ei yksin vaan ystävän kanssa. Ystävän nimi on Artur.

Joimme jäljellä olevan kahvin. Minusta tuntuu kuin eläisin väärässä ajassa. "Isoveli" näytti minulle kuvan tytöstä joka asuu Mikrorajonin alueella. Tytön nimi on Lolita, hänellä on kauniit kasvot ja pitkät hiukset. Aladdin sanoo että tyttö rakastaa häntä mutta vanhemmat vievät hänet pois kaupungista. Lolitan kasvot ovat kauniimmat kuin omani. Valokuvassa hänen silmänsä ovat vahvasti meikatut, minä en meikkaa ollenkaan.

Lolitan vartalo on parempi kuin omani vaikka olen nuorempi. Aladdin sanoi että tyttö on häntä vanhempi. Kuvassa Lolita näytti huolitellulta, oman arvonsa tuntevalta. En loukkaantunut siitä että Aladdin kertoi ystävättärestään, se ei saanut minua pahalle mielelle. Luottamus on tervettä.

Minun itseluottamukseni ei kärsinyt. Olin ovela! Tiesin että minulla on mitä kertoa ja mitä näyttää Aladdinille vastaukseksi. Naapurini Mansur oli lahjoittanut minulle valokuvansa. Hän kirjoitti siihen että se on hän ja: "Muistoksi, onnea toivottaen!". Isoveli tuli todella mustasukkaiseksi naapurin valokuvasta! Hän ei edes yrittänyt peitellä ärsyyntymistään. Tästä ymmärsin että Aladdin ei osaa peitellä tunteitaan. Jos hän pettää minua, saan tietää siitä heti.

Tänään hän toi kahvia ja purkin kondensoitua kermaa. Äiti teki hillolla täytettyjä piirakoita. Söimme herkkua joka on harvinaista sota-aikaan. Aladdin toi meille Lolitalta paketin keksejä lahjaksi. Vieraat kertoivat surullisina että heidän tuttunsa matkustaa pois. Tutun perhe yrittää viedä omaisuutensa Ingušetiaan ja heitä pitää auttaa tavaroiden pakkaamisessa. Sen sanottuaan Aladdin ja Artur lähtivät, mutta on pääasia että hän elää. Ja minä elän. Ehkä elämme seuraavaan päivään saakka? Silloin tapaamme. Ja aamulla, venyttelyn ja aamiaisen jälkeen ehdin kirjoittaa ylös elokuvassa olleen runon noidasta:

((Runo 4 - kesken))

Sinun silmäsi, kuin kaksi pilveä.

Kuin kaksi hyppyä pimeydestä.

mitä tietä, minkä petoksen kautta

tälle vuosisadalle saavuit sinä?

Minun mielipiteeni ja näkemykseni ovat toisia kuin minua ympäröivillä ihmisillä. Ja olen täällä sattumalta, virheen vuoksi. Joudun eksyksiin. En ymmärrä ihmisiä eivätkä he ymmärrä minua. Tiedän paljon tapahtumia edeltäkäsin.

Ilta

Vietimme äidin kanssa puoli päivää läheisessä asunnossa, Nina-mummon luona.

Toivoin että Aladdin tulisi, mutta turhaan. Hän ei saapunut. Oli tylsää ja kirjoitin runon Tuhkimosta:

Uskokaa tai älkää,

mutta eilen näin unessani,

että prinssi laukkasi

hopeisella ratsulla luokseni!

Illalla avasin vanhan päiväkirjan. Luin sitä ja muistelin paljon, kouluvuosia. Kunpa voisin puhua jonkun kanssa avoimesti, jakaa ajatuksia ja tunteita. Yksin on vaikeaa.

Ajattelen lähes samaan tapaan kuin lempikirjailijani Januš Kortšakin sankari kuningas Matiuš. Haluamme ja teemme samankaltaisia asioita, erityisesti kohdassa jossa prinssi on saarella maanpssa. Hän kirjoittaa päiväkirjaa.

Pitää pysyä kunnossa. Kun paikalla ei ole vieraita eikä tuliteta, teen joogaliikkeitä. Sirpale jalassani muistuttaa taas itsestään. Se vaeltelee, leikkaa kaikkea sisällä. Yritän olla huutamatta kivusta.

Polina-Budur

15. marraskuuta 1999

Tänään ei pommitettu lentokoneista mutta ammuttiin Grad-raketeilla ja tankeilla. Aamusta alkaen oli hiljaista. Haimme vettä — Varja, Nina-mummo, äiti ja minä. Osallistuin retkeen vammastani huolimatta. Toin kaksi kolmen litran tonkkaa.

Raisa oli meillä kylässä. Söimme kaalinkuorten jämillä ja punajuurenlehdillä täytettyjä varenikkeja. Mässäilimme ja joimme arvokasta kahvia. Minulle tehtiin uusi puristusside. Naapurit koputtivat ja pyysivät kirjaa lukemiseksi.

Varja-täti kävi kylässä Baširin kanssa. Heidän jälkeensä seuraava ikäjärjestyksessä on Mansur. Perheessä on vielä Jura-poika, joka oli jätetty kotiin mummon kanssa.

– Jonkun pitää vahtia asuntoa. Naapurit vastapäisessä talossa eivät ole luotettavia, Varja sanoi.

Ryystimme kahvia hyvässä seurassa, rentouduimme ja rupattelimme. Minulla oli tylsää. Huokaisin helpotuksesta heidän lähdettyään, siitä huolimatta että pidän heistä kovasti.

Aladdinia ei ole näkynyt. Kävimme äidin kanssa Berezkassa hakemassa leipää muttemme joutuneet seikkailuihin. 15-vuotias Bašir tekee meille sammiosta kamiinan jolla voimme lämmittää asuntoa.

Hänen avullaan yhdistämme kamiinan kaasuputkella ilmanvaihtokuiluun. Teemme 20. vuosisadan lopun kamiinan!

Pelasin hänen kanssaan kaksi kertaa tammea ja molemmilla kerroilla hävisin häpeällisesti. Olin liikaa omissa ajatuksissani. Elän onnellisessa mielikuvitusmaailmassani ilman sotaa.

Synnyin kaupungin hökkelikylissä,

missä en kuullut ystävällistä sanaa.

[Viite: Ensimmäiset säkeet Hall Bartlettin elokuvan Sandpit Generals tunnuslaulun "Kalastajien marssi" venäjänkielisestä versiosta, jonka on kääntänyt venäjäksi Juri Tseitlin. Elokuva oli suosittu 1970-luvulla Neuvostoliitossa — suom. huom.]

Ilmeisesti mekin tulemme vielä kauan elämään hökkeleissä ja kaatopaikoilla. Rakkaasta kaupungistani ei ole enää paljon jäljellä.

Hurraa, Aladdin tuli!

Polja

16. marraskuuta 1999

9:10

Eilen Aladdin tuli ystävänsä Arturin kanssa. Luin heille ääneen ja he kuuntelivat. Artur sanoi että häneltä meni puoli vuotta ja paljon vaivaa kaiken sen opiskeluun, mitä olin oppinut kahdessa viikossa! Aladdin tuuppasi häntä kylkeen. Artur ulvahti ja me nauroimme.

Kun heidän ystävättärensä lähti, hän jätti Aladdinille kirjeen johon hän oli kirjoittanut: "Tiikerin käpäliin". Hän kirjoitti Aladdinin olevan hänelle tärkeä mutta ei ystävänä, koska rakastaa tätä. Hän ymmärtää etteivät tunteet tulleet oikeaan aikaan ja että hän on miestä vanhempi, 27-vuotias. Aladdin tarvitsee toista. Lolita toivotti Aladdinille onnea, vaimoa ja lapsia.

"Me emme tapaa enää", hän lopetti kirjeen ylpeästi.

"Tiikerin", äiti moitti:

– Kirje on henkilökohtainen. Ei ole oikein näyttää sitä muille ja sillä kehuskelu on ala-arvoista. Tuollaisista asioista vaietaan. Kirje on arvokkaampi kuin mikään omaisuus.

Tällä kertaa Aladdin tuli lampun kanssa ja toi myös kerosiinia. Nyt meillä on kaksi lamppua. Sekä keittiössä että huoneessa on valoisaa. Jos lamput laittaa vierekkäin, voi lukea pimeässä. Ikkunamme on tiiviisti verhottu koska valoa kohti ammutaan. Aladdin lahjoitti myös jotain erittäin hienoa mutta vaikenen siitä enkä näytä äidille. Siksi että se on salaisuus.

Tänään aamulla kiersimme talomme ja menimme toisten palstoille tulituksen tauottua hetkeksi. Niin paljon raunioita. Moni palstojen mökki on hajalla, ammuttu rikki. Palanut ja kuollut koira makasi tiellä. Rauha hänelle toiseen maailmaan.

Löysimme punajuuria mutta emme kaalia. Piti matkustaa torille. Ostimme sieltä kaiken mitä tarvitsimme ja palasimme kotiin. Sen jälkeen äiti päätti käydä kylässä Aza-tädin luona vastapäisessä talossa. Sanoin ettemme ole edes syöneet aamiaista vielä ja nyt on lounas!

Mutta äiti sanoi:

– Aza on kipeä. On velvollisuutemme käydä hänen luonaan.

Äiti ei halunnut ottaa minua mukaan ja haukkui minua törkein sanoin. Hän kirosi minut ja toivoi minun kuolevan. Äiti sanoi että jos en kuole, hän tappaa minut omin käsin. Hän huusi minulle kaikkia ilkeyksiä Varja-tädin nuorimman pojan, Baširin (entäs jurotška) edessä. Kuinka häpeällistä!

Äiti keräsi tuliaisia Azalle: Keksejä ja pikanuudeleita.

Muistin tuolloin kaikki riitamme ja sen kuinka julmasti hän on minua kasvattanut. Aladdin kysyi minulta kerran miksi olen näin pelokas. Miten voisin kertoa hänelle, kuinka lapsena toivoin menettäväni tajuntani kun äiti hakkasi päätäni seinään saatuani koulussa nelosen. Varmaankin sen vuoksi olen nyt tällainen. Äitini on hyvin julma ihminen.

Äiti lähti. Tiedän ettei hänen elämänsä ole ollut helppoa ja tiedän että hän halusi polttaa tupakkaa näkemättäni. En voi sietää tupakansavua enkä sitä kun naiset polttavat tupakkaa. Kauan sitten, ihan pienenä, sain tietää että naapurimme Valja opettaa äitiä polttamaan tupakkaa. Protestiksi karkasin kotoa. Värväsin pakomatkalle myös Aljonkan, samaisen Valjan kuusivuotiaan tyttären.

Pakomatkamme kesti vuorokauden, piileskelimme vieraissa rappukäytävässä. Otin kotoa mukaan peiton ja karkkia. Mutta lähdimme käymään kotona koska Aljonka oli unohtanut lempinukkensa.

Siellä vanhemmat saivat meidät kiinni mutta eivät antaneet remmiä.

Myöhemmin Aljonka ja hänen äitinsä kirottiin. Itse Šamil Basajev kirjoitti julistuksen jossa oli susileima ja heidät julistettiin Tšetšenian kansan viholliseksi. Heidät tuomittiin kuolemaan mutta toiset tšetšeenit suojelivat venäläisiä! Eivät tosin pyyteettömästi sillä he saivat Aljonkan ja hänen äitinsä asunnon käytännössä lahjaksi. Mutta heidän ansiostaan Aljonkaa ja hänen äitiään ei murhattu vaan he pelastuivat.

Minulla on kummallinen tunne että menneisyys on kuin lasipallo. Siellä on jotain sisällä. Voi katsoa mutta ei koskea. Taas ammutaan Grad-raketteja. Äiti tuli takaisin. Hän oli paremmalla tuulella.

Ilta

Näin unta Aladdinista. Hän istui tuolilla ja hänen ympärillään paloi sokaiseva valo. Unessa hän hymyili ja tarttui käteeni.

((Runo 6 - kesken))

Lapsesta asti näen vaaleansinisiä unia,

ja päivä päivältä kaikki on kirkkaampaa,

vaikka vasta aloitimme koulussa

kun kotiimme tuli sota.

Se heitti meidät elämän jokeen — me uimme!

Jätti henkiin — meitä onnisti!

Ja opimme täällä rohkeutta,

yritimme pysytellä hengissä miten kukin!

Ja tapaan jälleen auringonnousun,

ja astelen öisin,

ja tiedän hyvin, missä sinä olet,

oletko sinä? En jaksa odottaa!

Kuinka hienoja runoja! Löysin ne repeytyneestä kirjasta, nuotion vierestä.

Polina

16. marraskuuta 1999 (jatkoa)

Aladdin ja Artur olivat täällä ja he toivat pattereita pieneen kasettisoittimeen. Nyt voin kuunnella musiikkia. Mansurkin tuli ja me esittelimme pojat toisilleen. He istuivat vierekkäin ja katselin heitä. Hyviä ja kauniita poikia.

Artur on pitkä ja leveähartiainen, miehekäs! Hänen kasvonpiirteensä ovat jalot ja rauhalliset. Hän näyttää ikäistään vanhemmalta ja puhuu osuvasti. Hän on nokkela! Hyvä ystävä.

Mansur on kirkassilmäinen. Hänen silmänsä ovat kapeat, kuin jatkuisivat ohimoon asti. Mansurin hiukset ovat tuhkanväriset ja ne kiertyvät. Hän näyttää merenkulkijalta. Aladdin on tummahiuksinen ja tummasilmäinen. Hänellä on epätavallinen, kullanvärinen iho ja hermostuneet kasvot, joiden ilme muuttuu koko ajan. Aladdin on määrätietoinen liikkeissään ja teoissaan, kiirehtii aina. Hän on ennustamaton, rohkea. Ja hänellä on sokaiseva hymy!

Kaikki ystäväni rakastavat kuunnella kitaralla säestettyä laulua ja he laulavat vähän. Artur yritti rikkoa jäätä ensimmäisten vaivaannuttavien minuuttien aikana vitsailemalla itsestään ja Aladdinista. Hän ilakoi, se tuo vaihtelua sota-ajalle. Aladdin keitti kahvia ja teki voileipiä. Hän tarjoili niitä meille kuin olisi ollut isäntä talossa.

Mansur puhui sodasta ja siitä ettemme kaikki säilyisi hengissä.

– Tapaisimmepa uudestaan yhdessä keväällä, lähempänä kesää, hän ehdotti.

Mansur myös puristi Aladdinia kädestä ja sanoi ettei anna kenenkään loukata eikä vahingoittaa minua.

– Ja kohtalostamme voi päättää vain kaikkivoipa Jumala!

En ymmärtänyt mitä hän tarkoitti viimeisillä sanoillaan, mutta tunsin että ne ovat tärkeitä. Muistan hyvin tämän tapaamisen kallisarvoiset minuutit.

P.S.

Aladdin toi kaukoputken jonka hän oli löytänyt vintiltä.

Ulkona on myrsky.

En nähnyt kuuta.

Polina

17. marraskuuta 1999

Aamu

Grad iski vieressä. Kuulin kun sitä ladattiin.

Taas räjähdys. En mene suojapaikkaamme kotona. En halua elää. Haluaisin kuolla tämän vihon kanssa. Minulla on tarkoituksenani kirjoittaa kaikesta erittäin tarkasti. Ehkä päiväkirjani löydetään, kuten Leningradin piirityksen aikana kirjoitettu tytön päiväkirja. Se luetaan ja ymmärretään ettei saa aloittaa sotaa omassa maassa, tämä on synnyinmaamme. Ja ymmärretään kuinka olemme kaikki toisiimme sidottuja: lapsuutemme, ystävyyden ja sukulaisten kautta, maamme yhteisen kulttuurin kautta. Näkymättömät siteet ovat vahvoja.

Kirjoitan laulun kertosäkeen muistiin. Kaikki pitävät siitä — Mansur, Aladdin, Artur ja minä:

Pilviverho nousee vuorilla,

taas täällä taistellaan,

kaukaisuudessa palaa,

uppiniskaisia rangaistaan.

Laulaja on tšetšeenibardi Timur Mutsurajev. Hänen laulunsa ostetaan nopeasti. Kaikkiin kansoihin ja uskontoihin kuuluvat kuuntelevat niitä.

Jatkoa

Eilen kaksi ystävystä olivat törkeitä. He rikkoivat Mansurin kasetin ja sanoivat tehneensä sen vahingossa. Haluaisin uskoa mutta en voi. Tapahtui toinenkin sattumus: Mansurin pikkuveli teki minulle suuren palveluksen. Se tapahtui näin.

Meidän rappukäytäväämme tuli aikuisia, aseistettuja tšetšeenejä. Urheilullisia ja isoja. Heillä oli mustat parrat ja mustat univormut. Yksi heistä sanoi että on tarkkaillut meitä jo pidemmän aikaa. Hän pitää minusta ja haluaa viedä minut vaimokseen! Mutta ei väkisin vaan hyvällä. Äidilleni hän maksaisi kullalla, kuten tapana on, siitä hyvästä että äiti ruokki ja kasvatti minua. Mutta onneksi Bašir oli rappukäytävässä.

Näiden ihmisten kanssa oli mahdotonta riidellä mutta viisitoistavuotias naapurini Bašir, Varja-tädin poika, ymmärsi heti mitä olisi tehtävä. Hän sanoi tšetšeeniksi olevansa veljeni ja että minä vannoin odottavani miestä joka lähti sotaan. Säikähtänyt äitini tuli ulos ja ilmoitti kiitollisuutensa kunniasta. Hyvä että äiti muisti sanan "sulhanen" tšetšeenin kielellä. Mustapukuiset vieraat kumarsivat ja poistuivat. Oveluus auttoi.

Kuulimme usein juttuja arabisotureista jotka vievät tyttöjä tekemään ruokaa ja pesemään vaatteita. Kerrottiin että läheiseltä pientaloalueelta aseistetut taistelijat veivät mukanaan venäläisen tytön. Tunnen hänet, hänen nimensä on Katja. Hän on laiha ja vaaleahiuksinen, viisitoistavuotias! Kaksikymmentä päivää myöhemmin hänet tuotiin takaisin. Kukaan ei odottanut sitä. "Minua ei loukattu eikä lähennelty", hän sanoi. Takaisin tuoneet sanoivat hänen vanhemmilleen: "Te olette jo iäkkäitä ettekä pärjää yksin!" ja sanoivat poistuvansa kaupungista.

Mansur ei ollut kotona, mutta kun hän kuuli vierailusta, hän sanoi ettei minun tulisi enää lähteä ulos. Ja jos haluaisin käydä ulkona, minun tulisi tehdä se vain rappukäytävässä. Nuorten naisten on vaarallista käydä ulkona. Mansur on ritarillinen herrasmies, tänään olin heidän luonaan kylässä ja ymmärsin sen jälleen kerran. Hän kattoi meille pöydän, tarjoili ja ylläpiti keskustelua. Hän vitsaili kevyesti, loukkaamatta ketään. Mansur kertoi että sodan voisi lopettaa nopeasti: avaamalla tai räjäyttämällä padon. Silloin kaupunki hukkuisi. Groznyin paikalle tulisi järvi, kuten joskus ammoin oli.

Prinsessa Budur

20. marraskuuta 1999

12:25 rukouksen aika.

Jo useamman päivän ajan ihana nuori ääni on lausunut rukouskutsun pihallamme. Emme ole nähneet kutsujaa emmekä tiedä missä hän sijaitsee, mutta kutsu kuuluu voimakkaasti — kuin taivaasta. Ehkä rauniot voimistavat hänen ääntään. Kauempana olevissa suurissa taloissa näkyy olevan uusia asukkaita.

Eilen aamulla, kun sodan osapuolet nukkuivat, kävin Baširin kanssa toisten palstoilla hakemassa kaalia. Meillä ei ole muutakaan ruokaa. Siellä meille kävi hauska sattumus. Löysimme viljelypalstan jossa oli suuri lukittu takorautainen portti. Se oli omituista sillä kaikki portit on jo aikaa sitten avattu ja rikottu. Tämä oli suljettu ja verkon läpi näkyi että palstalla kasvoi paljon vihanneksia. Yritimme Baširin kanssa kauan ja tuloksetta töniä porttia auki. Yritimme avata sen veitsellä, mutta emme onnistuneet. Silloin Bašir kiipesi ketterästi aidan yli.

Hän alkoi ojennella minulle vihanneksia. Asettelin niitä muovikassiin ja hoputin häntä.

– Nopeammin! Hiljaisuus ei tule kestämään kauan. Tulitus voi alkaa.

Bašir alkoi kiirehtiä.

Hän oli jo kiipeämässä takaisin ja vastasi minulle vitsaillen kun yhtäkkiä kuului läpsähdys. Palstoille tippui lentomiina. Räjähdys! Bašir-parka horjahti ja hänen housunsa jäivät kiinni piikkiin kolmimetrisen aidan päälle. Hän roikkui pää alaspäin enkä voinut tehdä mitään. Uusi miina lensi. Uusi räjähdys! Jo lähempänä.

– Ei saa hidastella, muuten kuolemme! huusin ja leikkasin nopeasti veitsellä palasen hänen housuistaan. Hän tippui pää alaspäin minun puolelleni.

Olemme pelastuneet! Saaliin kanssa!

Juuri sinä onnellisena hetkenä portti aukesi kuin se olisi ollut auki koko ajan. Housut olivat jo leikkaantuneet rikki ja me nauroimme sille. Ilmeisesti portti vain aukesi toiseen suuntaan kuin olimme yrittäneet avata sitä. Hyppäsimme omalle tontillemme ja tallustimme kotia kohti. Kannoimme käsissämme mitä arvokkainta löytöä, muovikassia täynnä ruokaa. Kuljettuamme talon ohi kohti omaa rappuamme käännyimme ja näimme että puutarhat olivat tulessa. Me ehdimme.

Annoin pienen kurpitsan naapurillemme, Manja-mummolle.

21. marraskuuta 1999

9:40

Uutisia on niin paljon etten voi kirjoittaa niitä kaikkia. Mutta osan voin.

Keksin kutsua Arturia Jinniksi, pullonhengeksi. Koska on jo Aladdin ja hänellä on ystävä, on ystävä luonnollisestikin Jinni kuten alkuperäisessä sadussa. Arturilla ei ole mitään tätä vastaan. Tänä yönä nukuin huonosti ja siksi haukottelin poikien ollessa luonamme. Nukahdin heti kun Jinni oli saanut minut peiteltyä takilla. Aladdin suuttui eikä puhunut Jinnille mitään koko illan aikana. Mutta yhtäkkiä hän pyöritti pyyhkeen rullalle ja löi minua ikään kuin leikillään. Minä sieppasin pyyhkeen Aladdinin käsistä ja annoin hänelle kunnon selkäsaunan. Sai mitä ansaitsi!

Jinni ja Aladdin toivat minulle pienen kanan. Äiti ja Varja-täti perkasivat linnun sulat ja keittivät sen. Annoimme Varjalle nokan ja keitinlientä. Pyysimme anteeksi ettemme antaneet enempää koska meitä oli neljä.  Oli vähän taikinakokkareita mutta ei leipää. Pojat kimpaantuivat sen vuoksi joten lähdimme lähimmälle torille hakemaan leipää. He olivat todella tyytymättömiä. Tulivat, ojensivat leivät ja alkoivat heti tehdä lähtöä. Me petyimme ja tunsimme itsemme syyllisiksi. Mutta emme näyttäneet sitä, äiti vain sanoi kovalla äänellä:

– Emme kutsu ketään luoksemme emmekä pidä täällä ketään väkipakolla.

Pojat lähtivät.

Hyvästiksi Jinni sanoi lähtevänsä äitinsä luokse Ingušetiaan.

– Jos jäämme henkiin, tapaamme vielä! hän lupasi.

Näin säikähdyksen "rakkaani" Aladdinin kasvoilla.

Bašir nauratti meitä vitseillä koko illan ja nauroimme sydämemme pohjasta. Hän myös käytti hyväkseen taukoa tulituksessa ja päällysti rappumme oven jotta se tarjoaisi enemmän suojaa. Hän oli löytänyt levyjä, jotka olivat tasalaatuisen kokoisia ja paksuisia. Niillä hän vahvisti oven molemmilta puolelta. Monille jäljelle oleville asukkaille hän teki ilmaiseksi kamiinoita, vanhoista sangoista ja pyykkisammioista.

Hei hei, päiväkirja!

Budur

24. marraskuuta 1999

Yöllä tulitettiin.

Eilen pommitettiin ja ammuttiin kovasti monenlaisilla aseilla. Meitä pelotti olla yksin joten nukuimme äidin kanssa naapureiden, Varja-tädin ja Nina-mummon käytävän lattialla. Aladdin lähti eilen suuttuneena minulle ja äidille. Hyvästiksi hän sanoi:

– En enää ikinä astu tänne jalallani, ja katsoi minua tarkasti.

Minä sanoin vain:

– Hei hei! kuten tavallisesti.

En liikauttanut kulmakarvojakaan. Jinni ei onnistunut hillitsemään itseään vaan hihitti. Isoveli nukkui yön yli tuttujensa asunnossa neljännessä kerroksessa joten hän sai pelätä kunnolla tulituksen aikana. Aikaisin aamulla Aladdin koputti oveamme jälleen. Hän oli harkinnut uudelleen, me kuitenkin asumme ensimmäisessä kerroksessa. Kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, hän söi äidin keittämää Borštš-keittoa ja kanaa ja lähti.

Mansur kerää isoäidilleen ja meille polttopuita, sahaa ja pilkkoo niitä koko päivän. Hänen veljensä on mitä mainioin! Hän ehti löytää aamulla jostain puisen oven ja kantoi koko järkäleen meille kotiin kotiin ja puhui:

– Naapureidemme ovi meni sirpaleiksi viime yönä ja heidän rappunsa on auki. Pitää olla varvi. Muuten jommatkummat tulevat tänne sisään ja aloittavat taistelun täältä käsin. Ne hajottavat talomme!

Nina-mummon ystävätär Stasja on asunut hänen luonaan jo muutaman päivän ajan. Hän laskeutui alas asunnostaan yläkerroksissa. Stasja pelkää olla yksin.

Tänään kaikki naapurimme pettyivät. Radiossa sanottiin että meitä pommitetaan "haiden" avulla. Ne ovat raketeilla varusteltuja taisteluhelikoptereita. Kauheaa!

On pelottavaa lähteä pakolaisiksi. Busseja tulitetaan ja ihmiset palavat niissä elävältä.

Tapaamisiin, päiväkirja!

Prinsessa Budur.

25. marraskuuta 1999

22:00

Päivä kului erinomaisesti. Aamulla ammuttiin vain vähän ja illalla naapurit lähtivät "ulkoilemaan", mikä tarkoittaa rapun luona seisomista ja palanneenkäryisen ilman hengittämistä. Mutta se oli väärä hetki ulkoilulle sillä Grad-raketteja alettiin ampua pihallemme. Me kaikki heittäydyimme saman tien Marjam-tädin, Varjan ja mummojen asuntoon.

Me juoksimme naapureiden asunnosta omaamme. Kuulimme latauksen äänet ja mihin raketit lensivät. Sitten juoksimme asunnostamme naapureiden luokse riippuen siitä kummalle puolelle taloa raketit osuivat. Tulituksen aikana luoksemme kömpi Sultan, siihen mennessä meitä pommitettiin jo sekä ilmasta että maasta.

Meidän korttelissamme on vain muutama siviilien asuttama nelikerroksinen talo mutta niitä vastaan hyökkäsi kaksi lentokonetta ja yksi helikopteri. Talo heilahteli. Palaneen käry häiritsi hengittämistä. Paineaalto heitti lakanat ja levyt joilla olimme sulkeneet ikkunat. Näin matalalla lentävän taisteluhelikopterin sen vatsapuolelta ja ajattelin että se muistuttaa vihaista sudenkorentoa. Hyökkäystä kesti iltakuudesta kahdeksaan.

Bašir katsoi minua kuin olisi halunnut painaa minut mieleensä lopuksi ikäänsä. Ja silloin meille koputti naapurimme Suleiman, pienen Vahan ja Zara-tytön isä. Suleiman oli vahvasti humalassa. Heti näkyi että hän oli löytänyt jostain pullon viinaa ja vetänyt sen kitaansa. Hänen vaimonsa ja lapsensa ovat lähteneet.

Suleiman asui ypöyksin kolmannen kerroksen asunnossaan, ei meidän talossamme vaan vastapäisessä. Hän lukee paljon, on hyväntahtoinen ja iloinen enkä ole koskaan nähnyt häntä julmana tai vihaisena. Nyt näin hänet turvattomana ja heikkona. Kurkkuunsa kaatamista juomista hän sai rohkeutta ja alkoi kutsua meitä katsomaan viljelypalstoilla raivoavia tulipaloja. Mielipuolisen tulituksen aikana!

Käskimme Suleimania ystävällisesti painumaan helvettiin ideansa kanssa ja yritimme raahata hänet luoksemme mutta tämä rimpuili ja häipyi. Lähti katsomaan tulipaloja.

– Minä nautin! huusi Suleiman tyhjällä pihalla.

Hirvittävän jyrinän aikana hänen oli pakko huutaa kurkkunsa käheäksi.

– Minä nautin! kuulimme maatessamme käytävän lattialla.

Välillä kuulimme hänen äänensä kaukaa, viljelypalstojen suunnalta, välillä aivan läheltä rappukäytävänsä luota.

– Palvelin neuvostoarmeijassa, laskuvarjojääkäreissä. Minä en pelkää!

Mansur meni astiakaapille, jossa oli magnetofoni, ja laittoi T. Mutsuraevin kappaleet soimaan kovalla. Meidän pelästynyt kuiskailumme, räjähdykset, ammunta ja laulu sekoittuivat yhdeksi kakofoniaksi. Se oli sodan musiikkia.

Kuulimme ovelta nopean koputuksen. Aladdin tuli! Ajattelin, että olin tulossa hulluksi. Mitä oli tapahtumassa? Hän käveli elävänä koko helvetin läpi. Tällainen pommitus ja Aladdin käveli palavasta keskustasta meidän alueellemme! Hän ajatteli että olisimme nälissämme.

Aladdin oli maannut matkan aikana jossain ojassa ja oli aivan kurassa. Hän toi meille jostain kaivamansa tumman "tiiliskivellisen" armeijan leipää. Aladdin oli yltä päältä likainen, vaatteet riekaleina ja hiha irti. Mutta hän pääsi. Suoraan sanoen en enää lainkaan halunnut kuolla.

Prinsessa Polina-Budur

26. marraskuuta 1999

14:20

Eilen me aterioimme pommien tippuessa, emmekä vain kerran vaan kahdesti! Sitten puhdistimme ja pesimme osittain vieraamme vaatteet. Aladdin nukkui tietysti sohvalla, ja me ahtauduimme äidin kanssa hänen sänkyynsä joka oli ikkunan alla. Olemme jo kauan sitten poistaneet sängystä jalat joten seinä ja patteri oli suojanamme. Se on henkiinjäämiskikkamme. Sänky oli paljon ikkunan alapuolella, miltei lattialla.

Olemme kasanneet kirjahyllyn matalalle ikkunalaudalle, suojelemaan sirpaleilta. Se onnistui: on aina pimeää mutta turvallista. Aloitimme uudelleenjärjestelyt herättyämme. Yhteisvoimin kolmistaan siirsimme kirjakaappia ja peitimme sen avulla sängyn. Tietenkään kaappi ei suojaisi varsinaiselta panokselta, ainoastaan pieniltä rautaisilta sirpaleilta.

Aamupalan jälkeen opiskelimme. Kirjoitimme kielioppiharjoituksia ja lausuimme sanoja. Yritin lukea ääneen tšetšeenin kielellä, sitten arabiaksi. Aladdin kuunteli tarkkaavaisena. Vihdoinkin hän kehui minua! Sitten hän kertoi ajasta jolloin hän asui muutaman vuoden ajan poissa kotoaan. Aladdin eli usein erossa perheestään koulukodissa. Hän valitti palelluttaneensa munuaisensa tänä syksynä ja siksi hän sairastaa.

Äiti levitti häneen hermojuuritulehduksen hoitoon tarkoitettua rasvaa ja neuvoi että lantio pitää sitoa liinalla. En tiedä oliko se hänen oveluuttaan mutta äitini hän sai pehmeäksi. Huomasin että äiti itki keittiössä ja mumisi nenäänsä: "Lapsiparat! Eivät ole nähneet elämää. Eikä mitään elämää ole näkyvissäkään."

Aamulla Aladdin seurasi äitiä kaikkialle. Käytävällä hän työnsi nenänsä hänen hartialleen kuin pikkulapsi, hieroi siihen poskella ja sanoi:

– Suoraan sanoen haluan todella elää. Ja pelkään! En ole edes naimisissa vielä.

Äiti ei ehtinyt vastata mitään kun kuului koputus oveen. Tunsin heti että se oli pahaenteinen. Menin ulos rappukäytävään. Naapurit seisoivat siellä ja selittivät että pommi oli osunut eilen viereiseen taloon. Se lensi kahden kerroksen läpi ja yhdisti ne yhdeksi kerrokseksi. Armenialainen Raisa, joka oli kääntynyt islamiin 12 päivää sitten, kuoli.

Hän rukoili seisten eikä keskeyttänyt rukoustaan. Iäkäs tšetšeeninainen, joka opetti Raisalle islamin rukouksia, oli hänen kanssaan mutta pelästyi. Nainen juoksi rappuihin, laskeutui alas ja pelastui! Hän istui koko yön rapun jäänteiden keskellä ja vasta aamulla kellarissa yönsä viettäneet sukulaiset löysivät hänet sieltä. Vanha nainen menetti osittain puhekykynsä.

Vihreä sirpale osui Raisaa ohimoon ja hänet haudattiin puutarhaan vasta ilmaantuneeseen kuoppaan, kirsikkapuun alle, kotitaloaan vastapäätä. Aladdin ja muut naapurit lukivat rukouksia haudalla. Erikoinen, miellyttävä haju levisi haudasta ja hänen ruumiistaan — sen pystyi haistamaan vielä hautaamisen jälkeenkin. Kaikki näihin hautajaisiin osallistuneet saattoivat todistaa taianomaisen ilmiön.

Saapuessani kotiin tunsin tämän hajun. Itkin. Ihmisten menettäminen tässä sodassa oli yhä pelottavampaa. Aladdin kurotti kättäni kohti ja sanoi:

– Raisa on taivaassa. Hän ei joudu tekemään tiliään menneisyydestään koska on vaihtanut uskoaan. Olen varma siitä. Maan päällä asiat ovat huonommin kuin taivaassa. Älä itke prinsessa,

hän hyvästeli ja lähti.

Hautajaisissa auttoivat venäläinen naapuri Nikolai ja Azan veli Šahrudin.Hän on tšetšenialaisen naapurin poika jonka luona Raisa oli väliaikaisesti asunut. Myös Aladdin ja Tagir pientaloalueelta auttoivat. Kaikki lähimmissä taloissa asuvat naiset ja miehet olivat läsnä, noin kaksikymmentä ihmistä.

Stasja otti itselleen Raisan kihlasormuksen. Hän otti sen kuolleen sormesta, "muistoksi". Näin kuinka äiti naurahti katkerasti ja surin yhä enemmän. Kuinka paljon Raisa olikaan ehtinyt auttamaan ihmisiä. Hän osasi laulaa niin kauniisti. Hänen traaginen kuolemansa järkytti minua. Pelkään menettäväni Aladdinin ja pelkään että jään ilman äitiä. Pelkään!

Ilta

Jinni tuli päivällä. Hän sanoi ettei onnistunut lähtemään kaupungista. Valtatiellä heitä ammuttiin joka puolelta. Ennustin hänelle korteilla. Onnistuimme. Hänen suunnittelemansa reitti tulee onnistumaan. Hän kysyi:

– Onko Aladdin käynyt?

Ennustimme Jinnille kädestä ja hän sanoi että kaikki tytöt ovat rakastuneet Aladdiniin. Mutta kukaan ei ole kiinnostunut hänestä vaikka hän on pitkä eikä polta. Hän myös harrastaa urheilua. Äiti katsoi Jinniä tarkkaan ja Jinni suorastaan hämmentyi. Äiti sanoi että kasvoiltaan ja ilmeiltään Jinni muistuttaa isääni, tosin Jinnin silmät eivät ole siniset kuin isälläni vaan ruskeat. Jinni on toisenlainen kuin Aladdin. Jinni on hyvin kasvatettu poika, sivistyneestä kodista. Hän on Aladdinia nuorempi ja tottelee siksi Aladdinia kaikessa.

Jinni joi teetä, söi keksejä ja lähti. Rukoilin Raisan sielun puolesta, rukoilin Aladdinin onnen puolesta ja sen ettei Jinnin tielle tulisi esteitä. Muistin Muslimin joka osaa kerätä kukkia, sekä ensimmäisessä rapussa asuvan Zulain lapsenlapsen. Rukoilin hänenkin puolestaan.

Prinsessa Budur.

27. marraskuuta 1999

8:50

Jinni on luonamme ja sanoo ettei voi lähteä lopullisesti tapaamatta ystäväänsä. Sää on kirkas ja aurinkoinen eli lentohyökkäys voi alkaa hetkenä minä hyvänsä. Näin ollen, rakas päiväkirjani, voi olla että jätämme toisillemme hyvästit ikuisiksi ajoiksi. Muuten, kun raskaat pommittajat lentävät ja viheltävät raskaasti kuin väsyneet mehiläiset, kuulen siinä musiikkia kuoleman nuottikirjasta.

Yöllä pommitettiin. Ei täällä vaan keskustassa ja pientaloalueella lähempänä tehtaiden aluetta. Jinni pyysi ettemme menisi ulos kadulle ja varoitti:

– Odottamattomat katutaistelut ovat todennäköisiä. On vaarallista!

Hän toi meille ison, oikean valkoisen leivän.

9:10

Kaupunkia pommitetaan, onneksi kaukana. Iäkkäiden naapurien radiossa sanotaan että Tšetšeniassa tehdään mattopommituksia. Tarkoittaako se sitä ettei mitään jää jäljelle?

Aladdinia ei ole. Me tapaamme jos Jumala niin haluaa.

Prinsessa Budur.

29. marraskuuta 1999

Marjan-tädin sisko Liza tuli. Hän sanoi että hänellä on riittävästi rahaa yhden ihmisen evakuoimiseen. Ja että hän tuli hakemaan minua koska olen haavoittunut. Marjam ja hänen perheensä osaavat pitää lupauksensa. Äiti sanoi jäävänsä kotiin, vartioimaan omaisuutta.

Minä olin itsepäinen ja kieltäydyin lähtemästä. Pelkäsin jättää äitiä. Ilman minua hän ei pärjää.

– Kiitän, sanoin. Kiitän sinua ja Marjamia mutta en tarvitse elämää erossa rakkaimmistani.

Meidän sijastamme tien päälle lähti Mansurin äiti Varja. Hän päätti vievänsä pois ainakin itsensä, Baširin ja television. Hänellä riitti rahaa pojan evakuoimiseen, toisen Varjan paikan bussissa maksoi Liza.

Ihmiset osaavat tehdä valintoja. Äiti yritti ylipuhua minua lähtemään ja jopa keräsi minua varten kevyen pussillisen vaatteita. Mutta minä en lähde, se on päätetty! Äiti saattoi naapurini ja iloisen ystäväni matkaan.

Bussin piti lähteä tänään aamuseitsemältä mutta se myöhästyi tunnin. Äiti auttoi kantamaan vaatteita ja tyynyjä. Henkensä vaarantaen hän palasi kotiin joutomaan läpi, tulituksen aikana. Rukoilin äidin puolesta. Olisin saattanut jäädä täysorvoksi. Yhtäkkiä yksinäisyyttäni häiritsi Aladdin ja kysyi:

– Onko kaikki kunnossa?

Hän heitti minulle pakkauksen keksejä ja ilmoitti:

– Kiirehdin! Minulla on vain pari minuuttia. Minun on löydettävä kaverini, varoitettava heitä yhdestä asiasta.

– Ja hän täydensi:

– Koska et lähtenyt, tulen luonamme käymään. Älä sure!

Tänään meillä ei ole leipää eikä muutakaan ruokaa. Illalla äiti meni torille mutta ei ostanut kuin pussillisen riisiä. Myyjillä oli tupakkaa ja suklaata. Naiset kertoivat torilla että kello kolmelta ammuttiin bussia jossa oli pakolaisia. Bussi oli matkalla Ingušetiaan. Kauppiaat kertoivat traagiset tilastot — neljäkymmentä kuollutta ja neljä haavoittunutta. Voi hyvä luoja, kuinka ystävillemme kävi!

Polina

30. marraskuuta 1999

Aladdin tuli eilen illalla ja kertoi Jinnin kadonneen. Hän tunnusti että he olivat riidelleet ja selitti minulle syyn:

– Jinnin ei olisi pitänyt puhua minulle. Eikä minun hänelle.

Aladdin oli vihainen ja eksyksissä. Yhtäkkiä hän kertoi minulle ja äidille että hän oli miettinyt paljon elämäänsä ja päättänyt haluavansa kovasti nyt, sodan aikana, mennä naimisiin! Hänen kumppaninsa tulee olemaan vanhempi nainen joka on jo ollut naimisissa. Ja että hänen kuollessaan ei sellaisen naisen ole niin kamalaa jäädä yksin kuin se olisi minulle. Kuuntelin rauhallisesti hänen hölötystään mutta sydämeni tuli yhtäkkiä raskaaksi kuin kivi. Siis, vanhempi nainen. Kävi ilmi että me tunsimme hänet.

– Kusum! äitini ymmärsi heti.

Aladdin nyökkäsi mutta ei lausunut naisen nimeä. Hän yritti selittää:

– Hän on ystäväni äiti. Oli kahdesti naimisissa. Tämä nainen on minua vanhempi kuten kirjassa profeetta Muhammedista. Minä kävin hänen kotonaan ja on minun syyni että Kusum on minuun rakastunut. Ja hänen poikansa puhuu sinusta, hän puhuu että tulee hakemaan sinua jos jää henkiin. Olisi rumaa ja epärehellistä estää sitä. Kusum on uskonnollinen. Meidän yhteisten tuttujemme mielestä meidän avioliittomme on koetus uskollemme.

Vastasin vakaasti:

– Tuollaisen teon jälkeen et enää näe minua. Vierasta sulhasta talomme ei kaipaa.

Äiti ojensi minua:

– Hän on saanut huolehtijan tällaisena kauheana aikana. Sinun pitää ymmärtää: hänen lapsuudessaan hänellä oli koulukoti, kylmyys ja nälkä. Vihdoinkin hän on saanut perheen. Älä ajattele itseäsi, ajattele häntä.

Prinsessa

JOULUKUU 1999

3. joulukuuta 1999

10:00

Lentokoneet pommittavat, ovat pommittaneet jo neljänkymmenen minuutin ajan. Makaamme Nina- ja Stasja-mummojen kanssa tutulla paikallamme, lattialla. Aamuvarhaisesta asti on pommitettu. Meille ei suoda lepoa.

Tänään on Aljonkan syntymäpäivä. Ajattelen häntä. Missä hän on? Hän vaeltaa jossain Venäjän sydänmailla mutta eipähän ole täällä missä kaikkialla on vain kuolemaa. Makaan tyyny pään päällä turvana sirpaleilta ja kirjoitan. Minun on vaikea hengittää — sieluani särkee niin. Kaupunkia on pommitettu aamukahdeksasta asti.

Nyt on 13:30. Kädessäni on rannekello. Aluettamme ammutaan samanaikaisesti erilaisilla aseilla. Me olemme niin tottuneet siihen että luemme tai nukumme käytävän lattialla. Minulla on nälkä koko ajan. Ja on hirveän kylmää.

Patoška-Budur.

4. joulukuuta 1999

Tänään pommitetaan vähän, mutta talojamme ammutaan erilaisilla aseilla. Tänne tuli tšetšeenitaistelijoita, vaatimattomia maalaispoikia. He puhuivat venäjää aksentilla, koputtivat mummojen ovelle ja kysyivät:

– Saisimmeko saippuaa? Emme halua tunkeutua kotiinne.

Taistelijat esittäytyivät. He olivat Naurin rykmentistä ja aikoivat käydä pihallamme hakemassa vettä palopostin kaivosta. He olivat perustaneet tukikohdan opiston taloon, joutomaan taakse. Heidän tehtävänsä on suojata haavoittuneiden evakuointia. Taistelijat kantoivat kevyttä tykkiä, jonka he asettivat meidän rappuumme ja ampuivat! Kaikki naiset, myös minä ja äiti, menimme yhdessä ilman miehiä heidän luokseen. Pyysimme:

– Menkää muualle! Teidän takianne kotimme tuhotaan. Te ammutte ilmaan rakennusten väliin ja tulitukseenne vastataan. Aseilla tai pommeilla, meidän koteihimme! Täällä asuu vanhuksia, sairaita ja lapsia.

Taistelijat ymmärsivät ja sanoivat:

– Menkää johtajamme luokse, me emme päätä itse.

Kaikki menivät yhdessä. Komentaja antoi heille luvan siirtyä pois kotiemme luota. Taistelijat lupasivat:

– Poistamme latauksen ja lähdemme. Ladattua tykkiä ei voi kantaa.

He lähtivät pois. Yhteensä heitä oli viidestä seitsemään henkeä. Toisina päivinä näimme miten pojat kantoivat leikkitykkiään paikasta toiseen, hylätyillä palstoilla ja joutomaalla. He teeskentelivät että heitä olisi paljon ja vetivät tulitusta itseään kohti. Sotilaat ampuivat tyhjälle taivaalle asettaen pienoisaseensa kohtisuoraan maahan nähden.

He selittivät asukkaille:

– Tykin kantama on 7–8 kilometriä. Emme yllä kehenkään.

Yöllä näin unta kuolleesta naapurista Raisasta. Hänen otsallaan oli nauha jossa oli arabialaisilla kirjaimilla teksti: "Ei ole muuta jumalaa kuin Allah". Hän hymyili ja sanoi:

– Sota loppuu, sinä jäät henkiin.

Tänään sirpale oikeassa jalassa häiritsee. Se liikkuu, leikkaa sisältä. Hirveä kipu. Minä rukoilen, päivittäin. Pyydän ettei kenellekään tuntemistani kävisi mitään pahaa.

Budur.

8. joulukuuta 1999

Eilen, kun äiti oli keittiössä, me suutelimme. Olen onnellinen, kuolen onnellisena! Äiti tuli sisään ja Aladdin oli polvillaan sohvan edessä. Hän pyysi anteeksiantoa ja sanoi rakastavansa minua. Äiti läimäytti häntä takaraivoon ja sanoi:

– Uskon sinuun ja sinun uskoosi. Älä petä itseäsi!

Hän heittäytyi syleilemään äitiä ja toisti monta kertaa:

– Olen typerys!

Yhtäkkiä Aladdin painoi itkettyneet kasvonsa hänen olalleen.

– Täysi typerys, äiti vitsaili ja silitti hänen hiuksiaan. Ryhdistäydy, poika! On aika laittaa kaikki paikalleen. Kiitos sinulle mutta älä sekoita tyttäreni päätä. Älä loukkaannu mutta olen onnellinen että tämä tapahtui. Teit oikean valinnan mutta hän on vasta 14-vuotias.

Äiti meni keittiöön ettei Aladdin näkisi hänen kyyneleitään.

– Lapset! Peskää kädet, tuon teille syötävää, hän huusi reippaasti, lähes tavallisella äänellään.

Menimme syömään päivällistä, perinteisiä yrteillä täytettyjä varenikkeja. Sitten äiti asettautui sänkyyn ja näytteli nukkuvaa. Ja me juttelimme läpi yön.  Aladdin otti käteni. Hän suuteli sormiaan. Aladdin toisti monta kertaa, että hän rakastaa minua. Hän meni äidin luokse ja toisti hänelle tunnustuksensa. Aladdin selitti että menee kanssani naimisiin säästääkseen minut. Hän lupasi että mikäli suostun menemään hänen kanssaan naimisiin, hän löytää syyn jonka perusteella hän saa avioeron.

Aladdin oli lempeä ja hellä. Minun rakas Aladdinini.

Prinsessa Budur.

13. joulukuuta 1999

Lämmitys ei toimi, sillä kaasua ei ole ollut pitkään aikaan. Kirottu kylmyys. Kädet ovat punaiset kylmyydestä ja sormet eivät tottele kirjoittaessa.

Jatkoa

Jinni tuli juosten, touhukkaana ja varoitti heti:

­ Tulin muutamaksi minuutiksi.

Jinni sanoi ettei ymmärrä Aladdinia ja hänen valintojaan. Hän kertoi että auto odottaa häntä valtatiellä ja hän yrittää lähteä pakolaiseksi.

– Kello kahteen asti on tulitauko. Ei tuliteta, ei pommi-iskuja. Tämä on viimeinen mahdollisuus lähteä kaupungista joten tulin käymään. Haluan ottaa sinut mukaani, Jinni sanoi minulle ja kysyi: –– Suostutko? Voit asua äitini luona.

Minä en uskaltanut. Silloin Jinni lupasi ehdottomasti kirjoittaa minulle. Välikäsien tai postin (koskakohan tämä posti tulee?) kautta hän lähettää uutisia itsestään ja Aladdinista. Yrittää tulla käymään!

Jinni kertoi että Aladdin on mennyt naimisiin ja sanoi että Kusum on 40-vuotias! Aladdin on 23-vuotias. Jinni myös sanoi että hänen ystävänsä syntyi 24. syyskuuta.

– Tänään, varmaankin yön koitettua, alkaa hyökkäys kaupunkiin. Lähdetään pois!

Kieltäydyin jälleen kerran.

Istuin lattialle. Kirjoitan päiväkirjaani niin kauan kuin vielä elän. Allah, suojele Aladdinia, minun ystäviäni! Vanhuksia ja lapsia, jotka jäävät kaupunkiin! Opettelen paastoamaan oikein. Ruokaa ei tosin ole muutenkaan. Ja onko mahdollista syödä yöllä jos tulitetaan tai pommitetaan?

Prinsessa Budur

15. joulukuuta 1999

Tänä aamuna naapurimme näyttivät todelliset kasvonsa. He olivat pelkurimaisia. Eivät suojelleet Laida-koiraa joka on Suleimanin lasten pihalla asuva ystävä. Univormuun pukeutuneet tšetšeenitaistelijat ampuivat koiraa. Talomme miehet astuivat sivuun eivätkä sanoneet sanaakaan. Vieressä, heidän jalkojensa juuressa, tuhottiin elävä olento. Miehet olivat hiljaa.

Suleiman ruokki Laida-koiraa. Hänen poikansa ja tyttärensä leikkivät sen kanssa kaiken aikaa. Sultan-setä ja Nikolai-vanhus joka asuu halvaantuneen äidin kanssa. Äitini puolusti koiraa, sanoi että he käyttäytyvät kuin julmat lapset, eivät kuten miehet sodassa. Taistelijat osoittivat häntä pistoolilla. Äiti ei ottanut askeltakaan vaan sanoi heille.

– Saatte vielä hyvittää kuolemani! ja seisoi röyhkeästi, kädet vyötäisillä.

Silloin taistelijat vastasivat:

– Me tulemme käymään, naikkonen!

Äiti raivostui ja huusi heille:

– Minä odotan! Oveni on auki!

Menin ulos. Veimme Laidan lähimpään rappuun, siihen missä vanha Stasja asuu. Me sidoimme Laidan haavat, jätimme hänelle vettä ja menimme ulos. Koira on iso, katukoira. Emme vieneet häntä kotiin koska hän on painava.

Kun ilta hämärsi, taistelijat tulivat. He pyysivät äidiltä etikkaa ja pyysivät anteeksi. He sanoivat että halusivat koetella kuinka rohkeita ovat pihamme miehet:

– Miehenne täällä ovat mätiä! Juovat ja varastelevat. Varastelevat ja juovat. Me näemme kuka on kuka. Jos tarvitsette apua, me asumme keskimmäisessä rappukäytävässä Azan luona. Jos joku loukkaa teitä, kutsukaa meitä. Me tulemme.

He lähtivät ja äiti, hiljaisuuden turvin, vei taikinakokkareita haavoittuneelle koiralle. Silitti sitä kauan. Koira oli hengissä.

Kissa, jonka kaksi naapuriamme halusi itselleen, tekee kuolemaa. Lopulta kukaan ei ottanut sitä. Onneton eläin. Kissan nimi on Seda. Se ei syö mitään vaan kuolee nälkään. Sipsi-kissani käpälät liikkuvat juuri ja juuri. Kerran Aladdin pelasti hänet. Tänään yöllä näin unta Kusumista josta oli tulla anoppini!

Nina ja Stasja kuulivat rätisevästä radiostaan että ETYK on tulossa Tšetšeniaan. Mutta tykkitulitus ei lakkaa.

Budur

16. joulukuuta 1999

Aladdin! Aladdin! Hän tuli eilen illalla!

Ensin hän myönsi menneensä naimisiin mutta tunnin päästä hän sanoi ettei se ole totta. Hän sekaantui sanoissaan, valehteli ja sanoi että hän halusi koetella minua. Hän kysyi tulisinko hänen toiseksi vaimokseen. Puhui hölmöyksiä siitä miten minä ja Kusum voisimme olla ystäviä. Vastasin:

– Kyllä! Tulen toiseksi vaimoksi kun olen 40-vuotias. Ja nyt olen neljätoista. En halua naimisiin, haluan opiskella! Käyn koulun loppuun ja sitten korkeakouluun. Sitten menen naimisiin sen miehen kanssa jonka itse haluan naida. Valitsen itse!

Aladdin katsoi minua silmät selällään. Hän ei ollut koskaan nähnyt minua näin vihaisena ja alistumattomana. Hän pyysi että ajattelisin ilman hoppuilua.

– Nainen, joka on ollut jo kahdesti naimisissa, vietteli sinut! äiti sanoi. Mutta meille näin on parempi.

Aladdin juoksi äidin kanssa keittiöön. Hän sanoi olevansa eksyksissä. Että kirjoissa sanotaan että on ennen kaikkea mentävä naimisiin eronneiden naisten kanssa, jotta syyllistyttäisiin vähemmän avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin ja haureuteen.

­ Se on viisasta, äiti myönsi. Mutta jos olet naimisissa, sinun ei tule käydä luonamme. Eikö vain? Se olisi sinulle häpeällistä ja likaisi nimemme. Äiti laittoi näin pisteen keskustelulle.

Aladdin kuihtui. Äiti oli selvästi vihainen. Aladdin alkoi ärsyttää häntä. Aladdin alkoi hyvästellä. Hän laittoi pöydälle kaikki taskuissaan olevat rahat, kolikotkin.

– Teille, ruokaa varten, hän mumisi ja astui ulos ovesta.

Romahdin. Tunsin sietämätöntä tuskaa sisälläni. Heittäydyin hänen perässään ulos ovesta ja huusin häntä. Aladdin käveli talomme keskimmäisen rappukäytävän luo eikä onnistunut hillitsemään itseään vaan katsoi taakseen. Hän hieraisi sormellaan vasenta silmäänsä. Nenänjuurta. Ja sitten, pysähtymättä, käveli nopeasti ja katosi nurkan taakse.

Jäätyäni yksin itkin hillittömästi enkä voinut lopettaa. En ymmärtänyt missä sijaitsin ja olinko vielä hengissä vai en. Vannoin jotain ja kirosin itseäni ja koko maailmaa. Sota tuntui minusta typerältä ja täysin banaalilta oman menetykseni rinnalla. Se oli varmaankin elämäni hirvein päivä mutta en antanut sen näkyä ulospäin. En edes äidille.

Ilta

Yöllä joku löi haavoittuneen koiran kuoliaaksi kivellä. Kivi lojui koiran vieressä verisenä. Kun tulimme aamulla silittämään ja sitomaan koiran haavoja, löysimmekin raadon.

– Koira haukkui ja häiritsi murtovarkaita! naapurin mummot ymmärsivät nopeasti syyn ilkityöhön:

– Näemme sen! Yöllä vastapäisessä rapussa näkyy taskulamppujen valoa, eri asunnoissa. Ikkunamme peittävässä lakanassa on reikä. Me tarkkailemme sen läpi, mummot kertoivat.

Laida-koiran hautasivat Nikolai ja koiran isäntä Suleiman. Nikolai vihaa meitä, murisee meille solvauksia ja saastaisia sanoja. Aladdin huomautti hänelle kerran humalaisista törkeyksistä. Sen takia setä Nikolai kantaa kaunaa. Äiti kutsuu häntä peittelemättä juopoksi ja varkaaksi.

Yö. Tykistökeskitys ikkunoiden takana. Kirjoitin kirjeen Aladdinille. Kirjeen jota hän ei tule lukemaan koska en uskalla antaa sitä. Ylpeyteni ei salli. Laitoin sen sivujesi väliin, päiväkirja. Tässä se on:

"Aladdin!

Olkoon kaikkivaltias sinuun tyytyväinen ja suojelkoon hän sinua tielläsi. Rukoilen häntä ettei eromme olisi liian pitkä, ja ikävöin kovasti. Ikävöin niitä hetkiä jolloin olit lähellä. Odotan sinua. Hymyäsi ja sen valoa kodissamme. Olen vain 14-vuotias, se ei ole paljon, mutta vuosieni aikana en ole tavannut sinua parempaa ja kiltimpää ihmistä.

En unohda koskaan oppituntejamme pommien pudotessa ja sitä kun huolehdit minusta aivan kuin olisin siskosi. Toivon että säästyisit kuolemalta, eläisit maan päällä ja olisit onnellinen  Muista aina, että kotimme on myös sinun kotisi.

15.12.1999

Prinsessa.

18. joulukuuta 1999

Suuri joukkio saapui taloomme, naisia ja lapsia. Heidän matkanjohtajansa on nelikymppinen mies. Kaikki tottelevat häntä ja hän antaa määräyksiä.

He kertoivat tulleensa tänne jalan Mikrorajonin alueelta. He asuivat ennen samassa kerrostalossa. Ryhmässä on pääasiassa venäläisiä ja tšetšeenejä mutta myös armenialainen nainen ja tataareita. He tarvitsevat yöpaikan seuraavaksi yöksi. Ryhmä suunnitteli asettautuvansa aloilleen väliaikaisesti, yhdessä. Lämmittelisivät ja vaihtaisivat märät vaatteet kuiviin. He tarvitsevat astioita ja työkaluja. Ja tietysti ruokaa. Paras vaihtoehto heille olisi iso omakotitalo jossa olisi jo kaikki valmiina.

Tässä uusperheessä oli nuori, Kira-niminen nainen joka ystävystyi heti Azan kanssa. Kiran kanssa tuli hänen poikansa joka on minua nuorempi. Hän on terhakka ja tuli itse esittäytymään: Miša.

Ensimmäisenä päivänä he suhtautuivat meihin ystävällisesti, olivat myötätuntoisia vammani ja äidin heikkouden vuoksi. Heillä oli paljon työkaluja ja pyysin kirvestä koska meidän kirveemme on vanha ja painava. Miša sanoi: "Hetkinen" ja pyysi minua lähtemään mukaansa. Äiti antoi luvan. Lähdimme etsimään minulle kirvestä. Löysimme, pienen ja kevyen. Se oli aivan kuin suunniteltu käsiäni varten!

Mies, joka oli joukon "komentaja", lahjoitti meille kanisterin dieseliä. Kaikki nämä ihmiset näyttävät puliukoilta. Tiedän etteivät he ole itse siihen syypäitä. He ovat onnettomia ja kodittomia mutta silti minun on vaikeaa peitellä inhon tunnetta. Otin heidän kirveensä. Jatkan kituuttamista ja he jatkavat kituuttamista.

Meistä kaikista tehtiin likaisia ja nälkäisiä ja meidät opetettiin varastamaan. Kuinka inhottavaa! Joukon jäsenet kulkevat vieraissa kodeissa kuin heinäsirkkalauma. Lapset ja nuoret tutkivat vieraiden vaatteiden taskut tottunein liikkeen ja juoksevat rappusia ylösalas. He ovat kaikkialla.

Tulituksen jälkeen osa talomme kerroksista romahti ja yhdistyi. Näin kävi myös vastapäisessä talossa. Katon alta nousee mustaa savua. Katoissa on jo ollut jo pitkään murtumia. Liekit sammuvat hitaasti itsekseen. Lämmitys ei toimi ja seinät ovat märkiä. Asuntomme sisällä sataa joko lunta tai vettä.

21. joulukuuta 1999

Muistelen Aladdinia.

Näimme viimeksi toissapäivänä. Hän tuli luokseni kymmeneltä aamulla. Me seisoimme lumessa ja

pidimme toisiamme käsistä kiinni. Se tuntui ihmeelliseltä. Hän ei halunnut lähteä. Hän katsoi minua niin! Mutta hän hyvästeli minut ja lähti. Ja siinä kaikki. En sitten antanut kirjettä.

Prinsessa.

24. joulukuuta 1999

Paksu Aza juoruili meistä saapuneille. Mišan ei enää anneta puhua minulle eikä häntä päästetä rappuumme. Ryhmän päällikkö käveli ohi ja murisi:

– Teidän kanssa tehdään vielä tilit selväksi!

En tajua mitä olemme tehneet tai mihin olemme syypäitä? Varmaankin siihen ettemme juo emmekä osallistu laittomuuksiin. Siedämme nälkää emmekä ryöstele toisten koteja. Siksi meillä ei ole ruokaa.

Palopostin kaivossa on kuollut kissa. Joimme vettä mutta meille ei käynyt mitään. Kukaan ei lopettanut veden juomista eikä kukaan sairastunut. Kaikki ovat elossa. Nyt juomme pääosin sulatettua lunta mutta sangollisesta lunta saa vain lasillisen vettä. Naapurin mummoilla on säkki makaronia mutta he eivät jaa niitä. Kun Mansur lähti talosta, hän toi meille makaronia. Tuolloin hänen äitinsä kaatoi meille anteliaasti arvokasta herkkua. Nyt naapurimme syövät itse makaroninsa.

Äitini on typerys. Hän ruokki kaikkia syksyllä, myös Azaa. Silloin meillä oli ruokaa, nyt meillä ei ole mitään paitsi kilo homeisia jauhoja. Tänään ammuttiin kovasti. Ylimmät kerrokset paloivat ja osa niistä romahti. Räjähdysaalto rikkoi lukitut ovet toisessa kerroksessa. Äiti sitoi ne toisiinsa ja portaan kaiteisiin mutta Aza, Lina, Valera-setä ja muut naapurit tulivat rappuumme. He sanoivat:

– Nälkä! Olemme nälkäisiä, ja he menivät asuntoihin etsimään ruokaa.

Löysimme purkin hilloa. Söin sitä lusikalla kunnes aloin voida pahoin. Ateriamme on yleensä lasillinen vettä, lusikallinen jauhoa ja mukaan sekoitettua sipulia. Juomme sen ja asetumme makuulle.

Meiltä on kuollut jo viisi kissaa. Äiti hautasi ne palstoille kodin taakse. Hän itki niistä kaikkia kuin lapsi olisi kuollut. Jäljellä on yksi kissa, suuri ja raidallinen. Se, kuten uudet asukkaat, on tullut kaupungin toiselta alueelta ja me kutsumme sitä Hattabiksi. Kissa haluaa kovasti jäädä henkiin. Se syö suolattuja tomaatteja ja jyystää puoliraakoja taikinankokkareita ilman öljyä.

Resepti on yksinkertainen: Soodaa, vettä lumesta, homeisia jauhoja ja paistamiseen tyhjä paistinpannu joka on lämmitetty nuotiolla tulituksen aikana. Kissa tuo kuolleita, käristyneitä lintuja. Silloin tällöin se varastaa jostain kuivattua kalaa. Onneksi kissa on onnekas eikä jää kiinni. Eilen me otimme Hattab-kissalta palan kuivattua kalaa ja söimme sen saman tien.

Asukkaat laittoivat pihalle suuren verkon ja laittoivat sen alle leivänmurusia. Itse tehdyllä ansalla metsästetään kyyhkysiä mutta ne eivät kuitenkaan jää ansaan.

Tänään taloamme ammutaan tykeillä molemmilta puolilta. Me otimme luoksemme naapurit lapsenlapsineen, käytävämme suojaisaan kohtaan. Välillä juoksimme vuorostamme heidän käytävänsä lattialle istumaan.

Tulitus kesti muutamia tunteja. Ammukset alkoivat tipahtelemaan pihallemme. Miten me jäimme henkiin?

Minulla ei ole lainkaan aikaa harjoitella lausumista. Herätys oli aikaisin, neljältä aamulla. Etsin polttopuuta jota hakkaamme ja sahaamme. Teemme niitä rappukäytävässä tai kotona. Valmistamme kaiken ruoan ennen aamunkoittoa jottei kukaan huomaisi savua. Savua kohti ammutaan. He luulevat tulta tšetšeenitaistelijoiden tekemäksi mutta täällä asuu vaikka kuinka paljon siviilejä!

Olen niin väsynyt etten melkein ikävöi "isoveljeä".

Patoška-Budur.

25. joulukuuta 1999

Aza ja Lina ovat valehtelijoita ja täysiä lurjuksia! He huusivat rappukäytävästään että varastimme heidän jauhonsa. Aivan kuin kävisimme heillä kylässä, tai edes heidän rapussaan. Äiti ei edes suuttunut vaan sanoi:

– Tulkoot halukkaat katsomaan mitä me syömme. Minkälaisia ovat jauhomme!

Kukaan ei tietenkään tullut katsomaan mutta teatteriesitys teki tehtävänsä. Yleinen mielipide on taas suunnattu meitä vastaan. Miksi näin paljon vihaa? En ymmärrä mitään. Ikkunamme eivät ole pihalle päin joten näemme naapureitamme harvoin. Heidän "retkensä" eivät meitä kiinnosta. En voinut hillitä itseäni vaan huusin paksulle Azalle:

– Hei sinä, saasta! Turhaan äitini toi sinulle ruokaa ja vieraili kun sairastit. Valehteletko jotta omat syntisi annettaisiin anteeksi?

Aza ei pysynyt hiljaa vaan kutsui minua nartuksi ja lupasi hakata minut. Äiti yritti kiskoa minut takaisin rappuun mutta suutuin ja jatkoin:

– Saat rangaistuksesi herjauksesta. Minun suojelijani on tuolla!

Osoitin sormellani taivaaseen. Seurasi hiljaisuus. Lina kuiskasi jotain Azan korvaan ja vei hänet rappuun. He ovat varkaita! Minä näin!

Muistan kun erään pommitusten välisen tauon aikana kadulta kuului omituista hyrinää ja kirskuntaa. Menin ulos rapusta mumisten nenäni alta:

– Mielenkiintoista! Mikä on tämä uusi ase jolla meitä aiotaan tappaa?

Ja näin tällaisen näytöksen. Tiellä kulkivat naapurit, tulossa alempana olevista taloista säkit selässään. Käsissään heillä oli köysi jolla he vetivät perässään toisiinsa sidottuja pölynimureita. He vetivät pölynimureita perässään ja oudot äänet johtuivat tästä omituisesta junasta.

Naapurit eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan neuvottelivat kuka pitää mistäkin väristä ja kuka saa mitäkin saaliinjssa. Ajattelin että ihmiset ovat menettäneet täysin järkensä, jos he eivät ajattele kuolevaisuuttaan vaan pölynimureita kaupungissa jossa on pelkkiä raunioita.

Nyt ammutaan aseilla. Äiti pyytää minua asuntoon, suojapaikkaamme ja sanoo että on vaarallista. Minä en mene. Katson vastapäistä taloa. Tuonne suojautuivat naiset jotka loukkasivat meitä valheillaan. Näen että kerrokset romahtavat ja tulipalot roihuavat. Koko talo on mustan savun peitossa. Se on musta. En näe koko taloa! Sen paikalla on vain tyhjyys.

Jatkoa

Löysin loistavan Anna Ahmatovan runon. Se on aivan kuin minusta.

((Runo 8 - kesken))

Заклинание:

Не накажи меня разлукой,

Мой май любви, не накажи!

Какой-нибудь другою мукой,

Страх расставанья заглуши!

На скольких жизненных излуках

Стучали в грудь мою ветра,

В каких разливах и разлуках

До декабря я май ждала?

И вот декабрь швыряет снегом.

Не заморозишь, не пугай!

Ты за весну под снежным небом

Не накажи меня, мой май!

Missä olet, Aladdin? En voi odottaa.

Prinsessa Polina-Budur.

26. joulukuuta 1999

Päivällä päätin antaa kaikelle piut paut ja nukuin. Samaan aikaan meitä ammuttiin tykeillä, mutta herättyäni oli täydellinen hiljaisuus!

Luoksemme juoksi Valera keskimmäisestä rapusta ja kertoi sota-ajan humoristisen tarinan pihaltamme: Tulituksen aikana kolme "sankaria" päätti ryypätä: setä Sultan, Nikolai-vaari ja Vovka-setä pientaloalueelta. Hänen kadunkulmassa oleva talonsa on palanut jo kahdesti. He kokoontuivat Nikolain asunnossa. Mutta eivät siinä huoneessa jossa asui hänen halvaantunut vanha äitinsä vaan keittiössä. He joivat, söivät ja joivat uudestaan.

Ja sillä hetkellä taloomme ammuttiin tykeillä. Yksi huoneen seinistä tippui kadulle kaikkine tavaroineen. Nikolain vanha äiti valui sänkyineen huoneesta käytävälle. Kaikki hyllyt astioineen tippuivat. Huonekaluista jäi jäljelle vain yksi kaappi. Kaikki muu hajosi palasiksi, samaan aikaan kuin minä nukuin!

Mutta kolmeen ystävykseen tapahtunut ei vaikuttanut mitenkään. Heistä kukaan ei haavoittunut, ei naarmun naarmua! Miehet vain ravistelivat takeistaan pienet sirpaleet ja laastin.

– Ja mikä tärkeintä, juhli setä Valera, vodkapullo jota Nikolai puristi tiukasti ei hajonnut! Seinä huoneen ja keittiön välissä pelasti kaikki.

Nikolai ja hänen sairas äitinsä muuttivat saman tien Azan rappuun, vastapäiseen taloon. Uudessa asunnossa miekkoset jatkoivat elämänjuhlaansa. Iloisina siitä että he kaikki olivat hengissä ja haavoittumatta he tarjosivat Valeralle ryypyn. Ja Valera juoksi luoksemme kertomaan tästä seikkailusta. Tällaisia ihmeitä tapahtuu!

Löysin runon kirjasta jonka sivut päätyivät Nina-mummon nuotioon. Toivottavasti muistin säkeet oikein koska kirjoitan niitä tähän ulkomuistista:

Illalla

Soitto kantautuu puutarhasta,

miten helkkyy sen murhe pohjattomana.

Meri tuoksuu jäämurskassa

ja tuoreissa ostereissa.

Hän sanoi minulle: "Olen uskollinen ystävä!"

Ja kosketti pukuani.

Hänen kätensä

ei osaa lumota, ei hyväillä.

Kissoja tai lintuja hän voinee silitellä,

ja katsella solakkaa ratsastajaa...

Levollinen nauru katseessaan,

kevyttä kultaa silmäripsissään.

Mutta itkevät viulut

laulavat usvan noustessa:

"Kiitos taivaan -

Olethan kahden rakastettusi kanssa

[SIS]ensimmäistä kertaa.[SIS]

(suom. Anneli Heliö)

Tämä on Anna Ahmatovan runo.

Äiti on yhä kiukkuisempi. Hänen luonteensa on mennyt aivan pilalle, varmaankin nälän vuoksi. Yritän olla irvistelemättä. Päinvastoin, yritän kertoa äidille jotain aivan muuta. Vatsaan sattuu jatkuvasti mutta haluan silti jatkuvasti syödä. Unelmoin palasta vaalea leipää. Tuntuu siltä ettei ole mitään sen herkullisempaa. Jos söisin sellaisen, ei olisi enää niin pelottavaa kuolla. Höyrytetyn sipulin avulla jalasta lähti heti kaksi sirpaletta! Jalka on punainen ja turvonnut.

Naapurit vaeltelivat pihoilla ja löysivät autotallien luona tapettuja poikia. Kymmenen ihmistä. Toivottavasti Mansur ei ole heidän joukossaan. Tapettujen joukossa on joku taloistamme mutta meille ei kerrota kuka.

Polina.

28. joulukuuta 1999

8:20

Aladdin oli viimeisen kerran luonamme 19. joulukuuta. Olen elänyt jo yhdeksän päivää kuulematta hänestä mitään. Tulitus on jatkunut tauotta yöstä asti. Ei voi nukkua. Ilmeisesti "kafiireille" (näin täällä kutsutaan venäläisiä sotilaita) on vuodettu valheellisia tiedustelutietoja ja he ampuvat omiaan. Me pelastauduimme käytävän lattialle. Makaamme lattialla, joka on jo osittain romahtanut kellariin.

Näin unta Mansurista, hatussa. Hänen hiuksensa olivat pitkät ja aaltoilevat ja hän kysyi minulta:

– Muistatko, että rakastan sinua? Rakastatko minua?

Katsoin hänen ihania silmiään ja sanoin:

– Kyllä!

Näin kuinka hänen yllään taivaallaan paistoi kaksi tähteä. Kirkkaita ja Suuria! Aamulla kysyin äidiltä mitä se merkitsee ja äiti vastasi:

– Mansurilla on vaikeaa mutta hänellä on kaksi onnen merkkiä. Kaksi ilon aihetta. Hiukset ovat pitkät eli elämä jatkuu. Ehkä hän ajattelee sinua nyt. Hänen elämässään tulee olemaan kaksi rakkautta.

Muuten, hyvää uutta vuotta kaikille!

Kirjoitin runon:

Lentokoneet lentävät pommilastissa,

talojen päälle nousee savu,

ja haluaisin vain pysyä elossa,

olla nuori ja rakastettu

16:10

Meidän taloamme tulitetaan suoraan. Ammukset ovat osuneet ainakin kolmisenkymmentä kertaa rappuumme. Naapurin mummot ja heidän sairas lapsenlapsensa ovat luonamme, pssa. Heidän puolellaan tähdätään suoraan ikkunoihin.

Voi! Rappuun osui taas. Savua! Savua kaikkialla!

P.S.

Myrsky! Kohta sataa varmaankin taas lunta.

Prinsessa Budur

29. joulukuuta 1999

En voi ymmärtää. Miksi ikkunoiden alla ammutaan tankeista? Jossain talossamme on tulipalo. Emme ole nukkuneet koko yönä. Kovat taistelut ovat käynnissä. Talomme ylimmät kerrokset ovat romahtaneet, ne ovat pinoutuneet tiiviisti päällekkäin. Enää vain ensimmäinen kerros on täysin kokonainen. Vastapäinen talo näyttää samalta. Näemme nälkää eikä ole ruokaa.

Tänään onnittelen sinua, päiväkirja. Hyvää uutta vuotta 2000!

Onnittelen sinua, rakkaani. Minun Aladdinini! Prinssini ja onneni. Sinua, kärsinyttä äitiäni. Terve sinulle, Mansur. Minun on sinua ikävä. Toivon sinulle onnea ja luotettavia ystäviä. Haluan kovasti että kaikki tuttuni, jopa viholliseni, olisivat elossa. Olkoon niin!

Nälkäiset koirat repivät viimeisen kissamme, raidallisen Hattabin palasiksi. Emme ehtineet auttamaan sitä. Hattab vain säälittävästi kirkaisi kissojen kielellä elämänsä viimeisenä hetkenä.

Tulipalojen vuoksi lumi on mustaa. Siitä sulanut vesi pitää valuttaa kankaan läpi ennen juomista. Tuuli puhaltaa ja valkoinen lumimyrsky raivoaa mutta lumi muuttuu nopeasti harmaaksi. Tallomme lunta tiiviimmäksi kamiinan päällä, rautaisessa sangossa. Valutamme sen ohuen teeliinan läpi. Täydestä sangollisesta tulee kaksi tai kolme mukillista vettä mutta se riittää vain juomavedeksi. Olemme likaisia kuin pirut.

Keräämme lunta oman rappukäytävämme vierestä, yöllä tai aikaisin aamulla. Emme lähde kauas. On pelottavaa, pihaa voidaan tulittaa odottamatta. Nukumme lattialla. Lunta voi kerätä suoraan lattialta koska kaikki ikkunat ovat poissa. Mutta ikkunat kestivät kauan — kukaan ei uskonut että ne kestäisivät edes marraskuuhun asti.

Eilen venäläiset miehet kulkivat ikkunoiden alla haamujen. Ne olivat vanhoissa siviilien takeissa mutta näki heti että ne olivat sotilaita. Ne laittoivat kuuntelulaitteita ikkunalaudoille. Nyt ammutaan sinne mistä kuuluu askeleita ja puhetta.

Miten me voimme pysyä hengissä? Ikkunoihin ammutaan. Kuljemme nelinkontin omassa asunnossamme, pää ikkunalaudan alapuolella kuin koirat. Meidän ei anneta nousta seisaalleen!Peitimme ikkunan kaikella puisella mitä löysimme, ja kirjoilla. Tänään laitoimme suojaksi vielä vanhan patjan sillä se auttaa äänieristyksessä. Makaamme kaikki käytävän lattialla, yhdessä mummojen, Stasjan ja Ninan kanssa. Pakkasimme vaatteemme ja lakanamme säkkeihin ja veimme ulko-ovelle. Jos tulee tulipalo, ehdimmeköhän pelastamaan ne?

Kohta on uusivuosi! Äiti löysi roskavuoresta keinotekoisen hopeisen joulukuusen. Hän asetti sen tuikkulampun viereen ja koristeli sen. Kuusen heikot oksat välkähtelivät. Pimeässä ja kylmässä huoneessa, jonka katto on savun peitossa, se on mielestäni turha aarre.

Budur.

30. joulukuuta 1999

Moottorien jyrinästä päätellen valtatiellä kulkee suuria autoja tai tankkeja. Kirottujen kuuntelulaitteiden avulla ammutaan nyt kaikkea rapinaa ja ääniä kohti, kotiimme ja rappuihimme. On vaarallista mennä ulos!

Mutta keittiössämme on iso varasto polttopuuta. Ruokaa ei ole. Sekoitamme jauhoja veteen ja juomme jotta vatsaa ei särkisi pahasti. Jauhoissa on homeinen sivumaku. Ällöttävää! Suolattuja tomaatteja lukuun ottamatta meillä ei ole mitään. Ja nekin alkavat loppua.

Aza ja Lina sopeutuivat olosuhteisiin ja kaveeraavat tšetšeenitaistelijoiden kanssa. Jotkut ovat heidän luonaan yötä. Naiset paistavat taistelijoille leipää ja siksi he ovat kylläisiä. Heillä on öljyä ja jauhoja! Lina antoi meille uudeksi vuodeksi vähän jauhoja, kassissa.

Joskus rappukäytävässämme haisee tupakansavu, joka tulee ylemmistä kerroksista, mutta kukaan ei kulje rapusta ulos! Mummot eivät ole uskaltautuneet mennä katsomaan kuka siellä asuu. Äiti mietti ja päätti olla menemättä. Hän ei halunnut ottaa riskejä vaan sanoo:

– Kukaan ei häiritse meitä, miksi sekaantua toisten asioihin?

Tänään yöllä kaksi tuntematonta nukkui yhdessä asunnoista. Tuoksui ruoalta! Emme tiedä mitä se on. Venäläisiä tiedustelijoita? Tšetšeenitaistelijoita? Parempi olla sekaantumatta. Esitämme ettemme ole huomanneet mitään. Yöllä yksi kaveri hyppäsi päidemme yli ulos toisesta kerroksesta. Äänistä päätellen siellä yöpyi kaksi henkeä.

Budur

[OO]2000[OO]

TAMMIKUU 2000

4. tammikuuta 2000

Hyvää uutta vuotta!

Leivoimme kaksi päivää perätysten, yhden pienen leivän molempina. Söin sen, kuuman ja raa’an ja huusin: ”Herkullista!" Sitten me palasimme jauhoveteen joka on sekoitettu mukiin sipulin kanssa. Minua ällöttää.

– Sipuli on välttämätöntä ikenille, äiti sanoo. Muuten menetämme kaikki hampaat.

Kaikki hampaani heiluvat ja ovat tummuneet hieman. Pääasiassa me vain makaamme suojapaikassamme koko päivän ajan.

Aikaisin aamulla, kun ei vielä ammuta, menemme kaivolle kävellen mahdollisimman läheltä taloja. Kaivon ja kotimme välissä on yksi talo. Vieressä kulkevat ihmiset haukkuvat ja riitelevät kanssamme. Vettä ei ole paljon ja siinä on roskia.

Kävi ilmi, että kauempana olevassa talossa asuu venäläinen mummo ja hänen tšetšenialainen aviomiehensä, kahdestaan! Nelikerroksisessa talossa, jossa on kolme rappua.Taloomme tuli uusia asukkaita. Myös tšetšenialainen mies, venäläinen vaimo ja tytär.

Pientaloalueen asukkaat tulevat kaivolle kuolemaa uhmaten.Tänään vaaleahiuksinen tšetšeeni kysyi äidiltä missä on vettä. Hän näytti noin seitsemäntoistavuotiaalta, sotilaspuvussa mutta ilman asetta. Tšetšeeni kertoi itsestään. Hän auttaa vanhempia sotilaita hakkaamalla polttopuita, kantamalla vettä ja valmistamalla ruokaa. Pojan taistelijaryhmään kuuluu hänen sukulaisiaan. Hänelle ei anneta rynnäkkökivääriä.

Pojan kaulalla on vaaleanvihreitä rukousnauhoja. Hän on hauska — vitsailee sekä venäjäksi että tšetšeenin kielellä. Poika auttoi äitiä ja vanhoja mummoja nostamaan sankoja kauimmaisesta kaivosta jonka pohjalla on vielä vettä. Hän haukkui niitä jotka halusivat ajaa meidät pois kaivojen luota ja estelivät meitä nostamasta vettä. Poika sanoi että heidän tulisi hävetä. Että vesi on Jumalalta eikä kuulu kenellekään.

– Onko vettä? Jos on, se on kaikille! Missä kukin asuu? Lähellä vai kaukana? Ketä he ovat? Mitä kansallisuutta? Sillä ei ole merkitystä! hän opetti käytöstä sieluttomille ja röyhkeille ihmisille.

Pian näimme myös hänen toverinsa. Pulskia nuoria miehiä, monet heistä olivat vaaleaihoisia ja -hiuksisia. Hiuksissaan punaisen sävyä! 25–40 -vuotiaita. He sanoivat asukkaille:

– Jättäkää sangot kaivolle ja siirtykää sivuun. Me nostamme veden ja kaadamme sankoihin. Kaikille kaksi sangollista. Voitte sitten itse hakea veden! Säästytte vaaralta, tässä ei ole mitään suojaa.

Kaivo oli tosiaankin sellaisessa kohdassa että lähin rappukäytävä on kaukana, seitsemänkymmentä askelta. Kaikki seisoivat rappukäytävässä ja taistelijat nostivat vettä. Kun he kaatoivat vettä, he toistivat sanoja "Bissmi Llahi!" (Allahin vuoksi!)

Heidän joukoissaan on kaunisääninen kaveri. Se on hän joka ilmoittaa kutsun rukoukseen. Hänellä on ihmeellinen, korkea ääni.

Miehet kertoivat: Kun tulimme asuinalueellenne, asettauduimme isoon nelikerroksiseen taloon. Mutta kun tutustuimme ympäristöön, päätimme että meidän on pysyteltävä kauempana ihmisistä. Liikaa asukkaita! Niinpä siirryimme pientaloalueelle. Siellä meillä on kattila joka lämmittää ja oma kellari. Ja jos ratkaiseva taistelu alkaa, alue on siviileille turvallinen. Varmaan sen takia emme nähneet miehiä aikaisemmin.

Stasja-mummo kiitteli auttajiaan kauan ja kutsui heitä "omiksi pojiksi”. Äiti kuiskutti minulle:

– Eilen kun Stasja näki pojan, kaikista nuorimman ja hauskimman, hän toivoi kuolemaa. Näytti nyrkkiä selän takana. Murisi: "Eivätkö he kaikki ole vieläkään kuolleet?" Ja tänään, näetkö kuinka hän kumartelee! Näin että Stasjan oikeassa kädessä oli hääsormus. Sama jonka hän otti Raisan sormesta! Raisan joka kuoli rukoillessaan pommituksen aikana.

– Siltä näyttää! En ollut lainkaan yllättynyt.

Budur

7. tammikuuta 2000

Tänään on samanaikaisesti kaksi valoisaa juhlaa! Ortodoksikristittyjen joulu ja taianomainen yö ennen muslimien Id al-Fitriä. Huomenna on Id al-Fitri. Silloin pitää kestitä vieraita eikä ovia suljeta. Meidän ovemme on jo kauan auki koska pelkäämme että muuten palaisimme kuoliaaksi kotiimme.

Ikkunoita ei ole, niiden paikalla on sisäänpäin taipuneet ristikot. Ikävä kyllä meillä ei ole mitään millä kestitä vieraita. Sipuli on loppunut ja jauhoista on jäljellä vain kaikista homeisimmat ja märimmät, pussin pohjalla.

Tänään aamulla emme voineet lähteä mihinkään koska pihaamme tulitetaan kranaatinheittimellä.

Aika ajoin tankit tulittavat. Tankit näkyvät kukkuloilla. He ovat molemmilla puolilla ja me olemme keskellä. Asunnot palavat.

Pihalta kuului kunnon jyrähdys. Ihmiset huusivat ja äiti heittäytyi rappukäytävään. Neljä miestä asepuvuissa käveli sankojen kanssa kaivoja kohti.

– Mihin olette menossa! äiti huusi heille. Haluatte osoittaa pelottomuutenne? Ette ajattele vaimojanne ja äitejänne? Odottakaa rappukäytävässä!

Tulitus kiihtyi. Pihallamme osui yhä useammin, naapurin mummot huusivat ja kirkuivat yhä enemmän. Äiti meni koputtamaan heidän oveensa ja kutsui heidät luoksemme. Hän asetteli naapurit suojapaikkaamme käytävässä. Äiti kutsui miehet rappukäytävästä huoneeseemme odottamaan tulituksen loppumista. He tulivat, yllättyneinä ja epäröivinä. "Vieraat" eivät keksineet, mistä puhua. He olivat hiljaa. Sitten he kysyivät kuinka meillä on ruokaa. Äiti näytti heille vaitonaisena tyhjän säkin jonka pohjalla oli märkiä jauhoja.

Taistelijat sanoivat:

– Läheisen talon takana on toinen talo. Sen rapun oven takana on säkillinen jauhoja, valkoisia ja korkealaatuisia. Voitte hakea sen illalla, on helpompi tuoda ne kelkalla.

Äiti oli iloinen:

– Pelastitte meidät! Me näemme nälkää. Poika, joka toi meille lääkkeitä ja ruokaa, lähti pakolaiseksi. Me sinnittelemme. Tilanteemme on tämä: meitä on kaksi ja tyttäreni jalka on sirpaleiden vahingoittama. Muistatteko miten lokakuussa torille osui raketti? Hän ei voi juosta pakoon tai piileskellä jos joudumme hätään. Minä en voi itse lähteä ulos etsimään tarvitsemaamme enkä voi jättää yksin haavoittunutta 14-vuotiasta tyttöä.

– Ja me ajattelimme että teillä on jo kaikkea! tšetšeenit olivat yllättyneitä. Tehän ette vaeltele ympäristössä, teidän naapurinne vaeltelevat kaikkialle. Kerran heidät löydettiin pientaloalueelta, vieraasta talosta. Heidät löysi toinen taistelijaryhmä. Yksi tšetšeeninainen, toinen dargiini. Heidän kanssaan toisten omaisuutta keräsivät venäläinen mies ja nainen. He säikähtivät ja selittivät etsivänsä ruokaa, mutta heidän säkeissään oli kristallia! Heitä ei teloitettu, se olisi ollut syntiä. Heidän passinsa takavarikoitiin, ja siinä kaikki. Päätettiin että asia käsiteltäisiin sodan jälkeen. Miehet muistivat että kuukausi sitten yksi kaveri kävi luonamme. Hän sanoi että täällä ensimmäisessä kerroksessa asuu hänen tyttönsä joka on haavoittunut. Hän pyysi että puolustaisimme häntä jos arabit haluaisivat viedä hänet. Mutta arabit lähtivät pian muualle. He asuivat lähellämme. Kulkivat mustissa vaatteissa ja mustissa parroissa. Varmaankin näitte heidät. Hetkinen, kaverihan puhui teistä?

Se lämmitti sydäntäni.

– Minun nimeni on Budulai, esittäytyi vanhin mies. Syömme yksinkertaisesti ja paistamme itse leipämme. Emme käy naisten luona. Meidän täytyy pitää itsemme puhtaina.

Tunsin hänet. Tämä mies kaatoi muita useammin vettä talomme siviileille. Hän toisti aina "BismiLlahi". Punahiuksinen, vaaleasilmäinen ja pulska. "Tšetšeeni, joka näyttää satujen venäläiseltä voimamieheltä", hämmästelin.

Viiden aikaan illalla haimme jauhot. Hurraa!

Kaadoimme jauhot heti suuriin kattiloihimme jotta ne eivät kastuisi. Piilotin jauhojen sekaan lempikasettini, ja myös harjoja, kampoja, teippiä ja muuta pikkutavaraa. Jäänteet torilla myymistämme Bakusta tuoduista tavaroista. Naapurin mummot tulivat välittömästi. Äiti kaatoi heille paljon jauhoja, viitisen kiloa, heidän pataansa! Sanoin:

– Onnittelen juhlan johdosta. Venäläistä joulua ja "tšetšeenien pääsiäistä"!

Stasja ja Nina olivat iloisia. He lupasivat antaa vastalahjaksi mukillisen makaronia ja kaksi perunaa mutta eivät tuoneet. He pettivät.

Tänään rappumme ovi hajosi täysin. Valtava räjähdys! Sekä ovi että sitä vahvistavat levyt menivät silmänräpäyksessä lastuiksi. Hyvä ettei rapussa ollut ketään. Muutama koira haavoittui. Yksi niistä kuoli, sen päät ja käpälät irtosivat.

Huomenna aamulla, kun on vielä pimeää, pitää laittaa uusi ovi ja vahvistaa se takapuolelta. Aseistautuneet, tšetšeenitaistelijoiksi tekeytyneet miehet kuljeskelevat ja ryöstelevät. Pientaloalueella asuvien Vovkan ja Oljan talo paloi ja romahti lopullisesti uudenvuoden yönä 31. joulukuuta.

Budur.

14. tammikuuta 2000

Ortodoksien uusivuosi. Meillä on jauhoja, siitä kiitos tšetšeenitaistelijoille! Tänään on isoisoäitini Julia-Malikin syntymäpäivä. Hän syntyi vuonna 1900, 14. tammikuuta, ja asui Stavropolissa. Hänet kastettiin teininä ja hän otti nimekseen Julia. Isänsä puolelta hän oli muslimi.

Me huolehdimme hänestä halvaantuneena. Hautasimme Groznyihin. Vuoden päästä, samalle Karpinskin hautausmaalle, hautasimme rakkaimman setäni Anatolin. Muistan kuinka vaikeaa oli huolehtia isoisoäidistä. Äiti luopui sen vuoksi hyvästä työpaikasta. Hän oli suuren tehtaan vanhempi varastopäällikkö mutta hän siirtyi asuntolan siivoojaksi.

Sairaan ja liikuntakyvyttömän hoivattavamme luona piti käydä kahden tunnin välein. Mutta ajan mittaan isoisoäitimme sai puhekykynsä takaisin. Ja hän alkoi istua — halvaantumisen jälkeen, 92-vuotiaana! Isoisoäiti kertoi paljon nuoruudestaan. Hän oli vuosisadan ikäinen. Samaan aikaan aloitin ensimmäisen luokan koulussa, olin kuusivuotias.

Kaikista vaikeuksista huolimatta rakastimme kovasti Julia-mummoa, äidinäidin äitiä. Olisimmepa tienneet tulevasta sodasta! Luovuimme tuolloin huoneestamme kommunalkassa Rostov-na-Donissa. Muutimme kaiken omaisuutemme Groznyihin, antiikkikalusteet, kirjat ja astiat. Rostovin asuntomme päätyi asuntohallinnolle.

Groznyissä meillä oli kaksi asuntoa keskustassa, kaksio ja yksiö. Molemmat olivat keskustorin alueella. Näiden lisäksi meillä oli Zavety Ilitšin kadulla yksiö jossa asuimme äidin kanssa. Nyt kylpyhuoneemme, tai tarkemmin sanoen sen lattia, on romahtanut. Vettä ei ole, putket ovat tukossa ja rikki. Seinät ja katto ovat kaikki mustia, rasvaisessa noessa. Voimmeko enää koskaan korjata asuntoamme? Pysyykö talomme pystyssä? Miten voimme elää tästä eteenpäin? Heikottaa kovasti. Puiden pilkkominen on vaikeaa.

Poika, jolla on rukousnauhat kaulallaan, kurkisti rappuumme. Hän on yksi niistä jotka antoivat meille jauhoja.

– Täti, hän kysyi äidiltäni tšetšeeniksi. Voisitko pestä housuni? Olen mammanpoika enkä osaa. Olisi noloa kysyä vanhemmilta miehiltä eikä niin saa tehdä.

Poika kysyi kaukaa, seisten rapun ovella. Me pidimme hänen käytöksestään.

– Hyvä on, tuo ne! äiti suostui. Mutta minulla on sydäntauti. En voi pestä kaikkien vaatteita, ei ole voimia. Vain sinun!

Hän meni ulos ja tuli pian takaisin. Mukanaan hänellä oli sangollinen vettä ja kapea kahvipurkki jossa oli pesuainetta. Pussissa oli likaisia housuja. Hän jätti ne ovelle. Äiti pesi. Aikaisin aamulla nuori poika haki märät vaatteet ja sanoi kuivattavansa ne samassa kellarissa jossa hän asuu. Siellä on puhdasta ja lämmintä. Hän kiitti meitä, toivotti terveyttä ja onnea.

– Saanko tulla toistekin? hän kysyi poistuessaan kadulle. Pyydän, vielä kerran! Entä jos minut tapetaan? Haluan olla silloin puhtaissa vaatteissa.

Äiti nyökkäsi.

Yksinäinen Manja-mummo tuli käymään. Hän sanoi ettei hänellä enää ole jauhoja taikinakokkareita varten ja rahat ovat loppumassa.

– Meilläkään ei ole rahaa. Vain sata ruplaa, äiti heilutti päätään. Mutta jauhoja me voimme antaa. Jos tarvitset, tule huomennakin.

Äiti antoi hänelle puolet suurimmasta taikinakokkareestamme. Manja itki ja sanoi:

– Jos huomenna on rauhallista, tulen hakemaan leipää Berezkasta. Pitääkö teille tuoda jotain?

– Ei kiitos! äiti kieltäytyi.

Manja pyysi äitiä antamaan anteeksi ja meni pois. Kesti pitkän tovin ennen kuin ymmärsimme mitä meidän pitäisi antaa anteeksi vanhalle Manjalle. Kauan sitten, ennen sotaa Manja juoksi kerran luoksemme lapsenlapsensa Vitjan kanssa. Heidän kodissaan tapeltiin. Isoäiti ja lapsenlapsi, säikähtäneitä, piileskelivät luonamme.

Kutsumattomien vieraiden lähdettyä huomasimme menetyksemme. Iso määrä makeita suklaavohveleita oli "haihtunut". Vohvelit olivat laatikossa sen sängyn alla, jossa "vieraat" yöpyivät. Silloin me kauppasimme suklaata, keksejä ja muuta makeaa. Koska ainoastaan ruokaa oli hävinnyt, äiti ei edes puhunut koko asiasta.

Tänään ammunta on ollut vähäistä mutta omakotitaloon korttelin nurkassa osui. Se on jo kolmatta kertaa tulessa. Me kannoimme huonekaluja kadulle. Talossa asuvat Vovka ja hänen vaimonsa Olja. Heidän luonaan on myös eläkkeellä oleva Maria, Oljan äiti. He eivät voi lähteä mihinkään.

He muuttivat toiseen taloon. Korttelin vastakkaiseen kulmaan. Jäljellä olevat asukkaat auttoivat muutossa ja mekin kannoimme palleja ja tuoleja. Heidän koiransa kuoli. Talon romahtaessa levyt painoivat koiran kuoliaaksi. Vovka ei saanut vedettyä sitä turvaan. Koira uikutti, vikisi ja paloi kotitalonsa kanssa.

Budur

18. tammikuuta 2000

Ovemme lensi irti. Korjaan sitä. Illalla taloihimme ammuttiin tykeillä. Sellainen tulitus ei voinut päättyä hyvin. Yksi ammus teki harvinaisen ilkityön: se lensi Azan veljen ensimmäisen kerroksen asunnon ikkunaan. Kaikki mitä oli yksiössä hajosi pieniksi lastuiksi! Veli haavoittui päähän ja oli koko yön tajuton. Aamulla Šahrudin kuoli siskonsa Azan käsiin. Pihassamme häntä kutsuttiin yksinkertaisesti Šahidiksi, uskonsoturiksi.

Hänet haudattiin portaikon viereen. Hauta suojattiin huolellisesti suurilla naruilla jotta nälkäiset koirat eivät avaisi sitä. Ne voivat kaivaa ruumiin esiin ja syödä sen. Azan veli oli hyvä ihminen, rauhallinen, kohtelias ja hiljainen. Todella sääli! Hän oli harmiton. Se on arvokas luonteenpiirre, erityisesti sodan aikana.

On harvinaista että asuintalon ensimmäiseen kerrokseen osutaan. Yleensä vain yläkerrokset, kolmas, neljäs ja sitä ylemmät tuhoutuvat. Pihamme miehet kaivoivat Šahidille haudan henkensä uhalla. Kuten viimeksi, Raisan kuoleman jälkeen, heitä auttoi naapurimme Tagir pientaloalueelta.

16. tammikuuta Manja-mummo kuoli kun katuamme tulitettiin Grad-raketeilla. Manja oli matkalla hakemaan leipää torilta. Emme tiedä kuka hautasi hänet ja mihin. Vastapäisen talon asukkaat tulivat etsimään hänen asuntonsa omistuskirjoja ja eläkkeen rippeitä, ja penkomaan hänen tavaroitaan. Eli he ovat nähneet ruumiin. Manja oli sairas, hänellä oli märkiviä rupia, mutta se ei hillinnyt helpon saaliin etsijöitä.

PS:

Sirpaleet jaloissa sattuvat kovasti. Ja sydämestä ottaa. Minä tunnen kuinka pääni pyörii ja pitää pitää seinästä kiinni ettei kaatuisi. Kaatua lattialle nälästä. On erittäin vaikeaa nousta takaisin ylös, uskokaa minua.

Polina-Budur

20. tammikuuta 2000

Eilen illalla, 19. tammikuuta, venäläiset sotilaat veivät meidät kotoamme. Kelloni näytti vähän yli yhdeksää.

– Nopeasti, nopeammin! he määräsivät.

Äidin ei annettu ottaa passiaan ja pussia johon hän oli laittanut kuolleiden sukulaisten kuvat. He sanoivat:

– Passiasi et enää tarvitse.

Nina-mummo meni ulos lumeen tohveleissa. Hän ei ehtinyt pukea kenkiä. Nina-mummo uskoi että asunnot tarkistetaan, henkilöpaperit luetaan ja palaamme kotiin. Näin tapahtui myös vuonna 1995 mutta tällä kertaa kaikki asukkaat, jotka vietiin kodeistaan, kerättiin vastapäisen talon keskimmäiseen rappukäytävään. Siellä asuvat Aza ja Lina.

Kun kävelin pihani läpi, näin kirkkaan auringon ja valkoisen, säkenöivän lumen. Kaunista! Mutta jalassani jo neljän kuukauden ajan asuneet sirpaleet pistivät sisältä päin ja käveleminen sattui. Alaspäin menevässä portaikossa oli paljon saippuapaketteja punaisessa pakkauksessa. Ne olivat tippuneet valtavasta laatikosta. Nostin yhden paketin ja piilotin sen taskuuni. Ehkä tarvitsisin sitä käsien pesemiseen?

Kun kävelimme pihamme läpi, näin myös miten sotilaat veivät ulos laatikoita. Kävi ilmi että niissä oli kristallia. Sitten he avasivat paketit, kirosivat ja rikkoivat kristallin kaikkien silmien edessä pihallamme. Mutta en ymmärtänyt miksi he tekivät niin.

Sitten meidän määrättiin laskeutumaan kellariin, ja meitä kiellettiin keskustelemasta. Lörpöttelijät luvattiin tappaa kranaatilla. Istuimme kellarissa kolmisen tuntia ja keskustelimme hiiren hiljaa, huulet tuskin liikkuen. Kaikki pelkäsivät että kellariin heitettäisiin kranaatti. Aikuiset sanoivat että sellaista on jo sattunut.

Oli tiivistä, märkää ja todella tunkkaista. Ja Jurotška jonka järjen valo oli himmennyt, Ninan lapsenlapsi, kuiskutteli minulle ufoista. Hän kertoi että nämä sotilaat eivät ole todellisia, ja niiden sijasta tänne lensi murhanhimoisia muukalaisia toisesta galaksista.Hän odotti "ystäviään, venäläisiä", jotka eivät olisi lainkaan muukalaisia.

Lopulta meidät määrättiin tulemaan ulos. Aza-täti ja Lina-täti kapusivat ylös auringonpaisteeseen ja alkoivat heti kerätä itselleen kauniita punaisia saippuankappaleita. He ilmoittivat että jotkut naapurit olivat jättäneet ne heidän vastuulleen. Minua alkoi heti hävettää mutta en kuitenkaan antanut heille ainokaista palaani.

– Antakaa minun mennä asuntooni! Hakemaan passini. Miten voin pärjätä ilman passia? äiti huolehti.

– Et saa! Passia et tarvitse. Ei saa hakea tavaroita eikä sulkea ovia. Eteenpäin! Saattajien kanssa.

Aza antoi äidille mustan nahkatakin.

– Pelasta minulle edes tämä! hän pyysi yllättäen.

Kahden talon asukkaat kulkivat jonossa. Laskin että meitä oli yksitoista.

Nurkan takana, pihan uloskäynnin kohdalla tulitus oli voimakkaampaa. Lentomiinat surisivat ja vihelsivät. Vähän matkan päässä räjähti ammus. ja aivan meidän edessämme leiskahti. Me ja sotilaat kuljimme yhdessä. Omat ampuivat. Sotilas vasemmalla puolellamme kirosi radioon.

Sain selvää osasta hänen puheestaan:

– Hei, permiläiset! Me täällä. Me olemme jo täällä. Ammutte omia!

Kuljimme edellä, Stasja-mummo, äiti ja minä. Stasja pystyi hädin tuskin kävelemään. Otimme hänet keskelle ja kaikki pitivät kiinni toisistaan. Itsekin olin niin väsynyt että nälän ja väsymyksen takia pystyin hädin tuskin kävelemään. Kun miinojen suriseva vihellys kuului, kaikki heittäytyivät maahan. Ja sitten kuljettiin taas.

Meidät vietiin jyrkänteelle. Katsoin alas. Siellä oli liukasta savea ja lunta. Jurotška tärisi, teki ristinmerkkejä sotilaille ja mumisi jotain, tyyliin:

– Hus, hus! Lentäkää pois täältä!

Joku sotilaista ampui lyhyen sarjan, vähän päidemme yläpuolelle. Pelästyin ja tunsin putoavani. Minua alkoi pyörryttää mutta äiti piteli minua pystyssä. Vaeltava sirpale oikeassa jalassa heräsi ja leikkasi jalkaani hirvittävällä voimalla. Vanha Stasja-mummo tipahti polvilleen ja alkoi huutaa:

– Mitä te teette? Me olemme omia, venäläisiä! Älkää ampuko!

Äiti seisoi vaiti. Sotilaat nauroivat. Se heistä, joka oli pyöreä kuin limppu, heilautti kättään:

– Olette vapaita! Kavutkaa alas. Älkääkä uskaltautuko kotiinne, meillä on käynnissä puhdistusoperaatio.

Tottelimme häntä. Laskeuduimme alas savea ja lunta pitkin. Sotilas, joka raivosi radioon, huusi perään:

– Mitä tulee teloitukseen, me vitsailimme.

Emme tienneet mihin kävelimme, menimme suojaan tulitukselta vieraisiin autotalleihin. Saattajamme näytti meille talon jossa ei ollut ikkunoita ja ovia mutta jossa oli paksut tiiliseinät:

– Asukaa täällä toistaiseksi. Meidän perässämme tulee toisia osastoja. He ovat julmempia. Me olemme kilttejä, olemme Moskovasta, jotkut meistä ovat jopa korkeakouluista!

Hän oli pitkä ja oikein laiha.

Kohta naapurimme tulivat. Talo, johon hän toi meidät, oli aivan tyhjä. Ainoa kaluste oli yksi sänky huoneen keskellä ja siinä oli rautainen verkko ilman patjaa ja lakanoita. Kaikki istuivat siinä vuorotellen lopun päivän ja koko yön ajan. Istuin lattialle enkä varannut paikkaa jonossa.

Löysin taskustani kaksi pienen pientä sokeripalaa. Ne olivat tummia noesta ja muistuttivat hiilenpalasia. Olin säilyttänyt niitä siellä jo kauan. Halusin syödä ne ennen kuolemaa, jonka uskoin saavuttavan minut joka tapauksessa, mutta unohdin ne taskuuni. Kun laitoin käden taskuuni, löysin ne sieltä. Tarjosin niitä toisille, mutta kaikki kieltäytyivät. Vain Stastja-mummo otti. Ja kun hän mursi yhden suussaan, hän yski.

Aamulla kaikki lähtivät etsimään toista taloa joka olisi ehjä ja jossa voisi nukkua. Emme syöneet eilen mitään emmekä tänäänkään mutta löysimme talon. Siinä on ovet, on ikkunankarmit, jopa keittiönpöytä! Ja sohva. Kasvomme olivat arvatenkin ilosta kirkkaita ja kaikki lopettivat jupinan. Jakauduimme nopeasti pieniksi ryhmiksi ja lähdimme etsimään teippiä jotta voisimme eristää sillä ikkunankarmit. Niin on lämpimämpää.

Saalistusretkemme oli menestyksekäs. Me toimme välineitä — nauloja ja vasaran!

Päätimme ettemme eroaisi. Pysyttelisimme kaikki yhdessä! Valtasimme reunimmaisen huoneen jossa oli vanha, vihreä sohva. Huoneessamme meitä oli kuusi — minä ja äiti, Nina-mummo ja hänen sairas lapsenlapsensa. Lisäksi oli vanha Stasja ja Maria-mummo omakotitalosta joka paloi poroksi.

Äiti kaivoi lumen alta rautaisen, ruosteisen sängynraadon Ninaa ja Jura-poikaa varten. Ninan märät jalat olivat pahasti turvonneet. Vanhalle Stasjalle kannoimme sairaalasänkyä muistuttavan sängyn, jossa oli korkea selkänoja. Meille suotiin yksimielisesti vihreä sänky johon minä ja äiti asetuimme mukavasti, päät vastakkaisiin suuntiin. Oikea jalka on todella kipeä ja minulla on kuumetta.

Meitä onnisti että hajonneen kaapin lasien takaa löytyi lääkkeitä — aspiriinia ja validolia. Emme löytänyt ruokaa. Iltaisin olen aina kipeämpi. Suurimman osan aikaa voin kävellä tavalliseen tapaan, mutta yhtäkkiä voi iskeä kova, kauhea kipu. Silloin kaadun lumeen ja huudan.

22. tammikuuta 2000

Aza ja Lina toivat naapuritaloista lämpimiä peitteitä ja he nukkuivat rauhassa. Äitini ei kehdannut mennä vieraisiin koteihin ja me kärsimme, palelimme. Itkin aamulla koska en kestänyt nälkää ja sanoin äidille:

– Sinun täytyy ottaa heistä mallia! Toiset toimivat olosuhteiden mukaan, me emme.

Hän sanoi:

– Niinpä kai, ja heilautti kättään tahdottomasti.

Jotkut venäläiset sotilaat säälivät meitä ja antoivat kaksi purkkia säilykeliha-annoksestaan. He sanoivat:

– Etsikää itse kaikki mitä tarvitsette. Groznyissä on tuskin enää yhtäkään suljettua ovea.

Lähdimme etsimään mutta emme löytäneet kuin paitsi jauhoja. Kolmelta päivällä keitimme taikinapalloista galuški-keittoa ja saimme vihdoinkin syödäksemme. Illalla joku löysi vähän riisiä ja joku toinen mukillisen makaroneja. Hurraa! Saimme makaroni-riisikeittoa.

Talomme on varmaankin jo palanut ja äidin passi sen mukana. Vovka ja Aza ostivat jostain vodkaa sotilaita varten. Mitä varten? Minä en ymmärtänyt. Vovkan vaimo Olja-täti hihittää ja kuiskuttelee jatkuvasti sotilaiden kanssa. Hän selittää että yrittää saada ruokaa tällä tavalla. Hän määräilee kaikkia, huutaa ja raahaa huoneeseensa kristallia ja mattoja vieraista kodeista. Huoneidemme välissä on keittiö.

Toiseen huoneeseen muutti nelikko — Olja miehensä kanssa, Aza ja Lina. Naapurimme Nikolai ja hänen halvaantunut äitinsä ilmeisesti katosivat johonkin. Kun meidät ajettiin ulos "puhdistuksen" aikana, näimme kun sotilaat raahasivat ulos Nikolain äitiä ja Nikolai yritti selittää ettei tähän saa kajota.

Etu- ja keskisormiani sattuu. Kun kannoimme eilen sängynraatoa Nina-mummolle, sormeni jäätyivät kiinni kylmään rautaan. Minulla ei ole lapasia, unohdin ne kotiin jääkaapin päälle. Tänään äiti löysi säkin jossa on noin puolitoista ämpäriä tummia jauhoja. Se lojui ojassa kadunkulmassa.

Äiti otti säkin selkäänsä mutta joku tšetšeeninainen alkoi huutaa kovaan ääneen.

– Minun! Anna! Se oli minun taloni vieressä. Olen vanha enkä ole syönyt kolmeen päivään.

Äitiä alkoi hävettää ja hän sääli vanhaa naista. Hän antoi jauhot mummolle. Kuinka humalainen Vovka huusikaan äidille!

– En enää ruoki teitä. Sen, joka ei mitään tuo, ei syömäänkään pidä!

Me vaikenimme. Tiesimme että syy oli meidän.

Jatkan

Etsiessäni polttopuita sommittelin runon:

Lumessa, loppiaisena, 19. päivänä,

"Pois kotoa! Älkää sulkeko ovea!

Älkää ottako tavaroita!

Älkääkä rohjetko kenkiä pukea!

Menkää — pois! Eteenpäin! Ilman passia!

Ette tarvitse sitä enää! Pois! Lumeen!"

Katsomme — edessämme naamiossa,

Sotilas venäläinen.

Polina

23. tammikuuta 2000

Vovka oli kännissä illasta aamuun ja taas aamusta asti.

Nina ja hänen hullu lapsenlapsensa leikkaavat ja hakkaavat polttopuita. He kantavat niitä taloon, tekevät varastoa tulituksen varalta. Eristimme äidin kanssa ikkunat. Teippasimme karmit uudestaan, onhan talvi, tammikuu, ja me asumme käytännössä kadulla. Sitten autoimme mummoja, kannoimme heille puita.

On jo keskipäivä.

Tänään Vovka raahasi ja laittoi keittiöön rautaisen hellan. Savupiipun hän ohjasi kadulle. Hella on suuri. Toivottavasti kärsineet jalkani ja varpaani eivät nyt enää jäädy. Kuljen vanhassa, pitkässä mustassa takissa. Se on äidin. Nukuin sen päällä kun meidät vietiin pois kotoa. Sen alla on vielä kaksi puseroa ja reikäinen takki.

Jotta minua ei ahdisteltaisi, äiti laittoi finnejä esittäviä taikinatippoja leukaani. Hän värjäsi ne punatiilistä hiotusta jauhoista. Näyttää siltä että minulla olisi joku tauti. Tämän näköisenä kuljen kadulla. Olen neljätoistavuotias! Äiti pelkää puolestani. Ympärillä on paljon humalaisia miehiä. Minulle sanottiin ettei kannata mennä sotilassairaalaan leikkausta varten. Miksi?

Nyt Vovka muistutti äidille että hän on "Mämmikoura jonka on jo aika kuolla” koska antoi jauhot mummolle. Äiti ei kestänyt kritiikkiä ja pillahti iskuun. Jostain syystä "lounaamme" viivästyy.

Vovkan vaimo Olja, Aza ja Lina hävisivät johonkin, mihin? On jo puoli viisi illalla.

Kävi ilmi että kaikki kolme matkustivat kuljetuspanssariajoneuvossa luoksemme, kotitalollemme, sotilaiden kanssa. Eivätkä he kertoneet kenellekään mitään! Sopivat sotilaiden kanssa ja siinä kaikki. He toivat joitain isoja säkkejä, selittivät että sinne, koteihimme, on sijoittunut toinen joukko-osasto ja he pelastivat tavaroitaan. He veivät säkkinsä toiseen huoneeseen ja sulkeutuivat sinne saman tien. Odotimme heitä.

Olin todella nälkäinen mutta vielä enemmän halusin tietää mitä kotiimme kuuluu. Matkailijat, lopultakin, saivat askareensa tehtyä ja kertoivat meille:

– Rappukäytävämme sisääntulo on muurattu umpeen tiilillä. Taloon pääsee sisälle mutta vain toisten rappujen kautta, rei’istä jotka on hakattu asuntojen seiniin. Kaikki talon asunnot on nyt yhdistetty sisään rakennettujen käytävien avulla. Mutta tällainen reitti vaatii aikaa ja me kiirehdimme.

– Toitteko meidän dokumenttimme? Passi on meille välttämätön! äiti huolehti. Passini on tyhjässä jääkaapissa. Se on kätketty tulipalon varalle.

– Hittoako sitä kukaan tarvitsee! ärähti tšetšeeni Aza.

Ja vain vähän aikaa sitten äiti pelasti hänen jakkunsa. Kuinka ilkeitä kaikista on tullutkaan!

Siitä päivästä asti naapurihuoneessa oli kauniit termospullot ja aivan uusi palvelutaso.

– Suoraan sanoen olen kateellinen siitä että he näkivät talomme, minä tunnustin.

Näin heti miten Olja-täti irvisti.

– Siellä, sisäänkäyntimme luona, on läjä roskaa ja vuori tiiliä. Ei siitä pääse läpi.

– Jotain tavaroita on varmaankin jäljellä, Lina rauhoitti äitiä.

Hän on kiltimpi. Kiitos siitä!

Sydämeeni ottaa ja haluaisin kovasti kotiin.

Naiset kertoivat että ne sotilaat, jotka kuljettivat heitä, riitaantuivat pahasti kotiimme leiriytyneiden, toisen joukko-osaston sotilaiden kanssa. He melkein tappelivat ja ampuivat toisiaan.

Polina.

24. tammikuuta 2000

Kannoimme vettä, toin puolikkaan sangollisen.

Tykkien ammukset putoavat nyt aivan lähelle. Tykit on sijoitettu mäelle, palopostien kaivojen lähelle, reitille koululleni? 50. Näkyy hyvin miten talot palavat ja romahtavat. Jyrinä. Käry. Usein ammukset lentävät aivan yläpuolellamme, näin sotilaat huvittelevat. He ampuvat vähän päidemme yläpuolelle, samaan aikaan kun keräämme vettä.

Vieraissa, raunioituneissa taloissa on vettä joka on kaadettu sankoihin, mutta se on jäätynyt ja joskus sankoja ei saa irti. Silloin kun se onnistuu, viemme veden kotiimme. Meillä on kamiina. Tuli vähän lämpimämpää. Jää sulaa sangossa mutta lunta on vaikeaa sulattaa. Ja se on aina noen mustaamaa.

Nukumme edelleen mutta emme enää palele niin pahasti. Tänään meitä onnisti, löysimme suolattuja säilöttyjä tomaatteja. Veimme ne kotiin. Äidille se on hankalaa, hän kantaa toisessa kädessä vesisankoa, toisessa purkkia. Minä voin kantaa vain puolikkaan sangon, astuminen sattuu.

Me syömme kerran vuorokaudessa, kolmen aikoihin päivällä. Mutta naapurimme löysivät ja toivat meille jauhoja. Niinpä tänään meille kaikille on vielä yksi kokkare. Sen voi syödä saman tien, tai laittaa piiloon illaksi.

Haluan syödä koko ajan. Jalkoihin sattuu. Raketinsirpaleiden vuoksi.

Jatkan

Juuri äsken tapahtui jotain sikamaista. Humalainen Vovka löi ja kuristi vanhaa Stasja-mummoa. Hän huusi:

– Kirotut elukat! Etsikää ruokanne itse! Ei ole minun työni ruokkia kaikkia vanhoja narttuja.

Stasja-mummoa puolusti tšetšeeni Aza:

– Hän hädin tuskin kävelee!

Vovka löi myös häntä. Aza tuli aivan punaiseksi ja itki. Mikä roisto! Sääli ettei minulla ole voimia tukkia hänen törkeää turpaansa. Onpa siinä taas yksi suuri hyväntekijä.

Jotkut venäläiset sotilaat säälivät meitä, häädettyjä. He antoivat meille säilykkeitä päiväannoksistaan, yhdestä kahteen tölkkiä. Kaikille yhteensä!

– Meille annetaan vain puolikas päiväannos, yksi sotilas tunnusti. Loput johtajat myyvät omaan pussiinsa, tšetšeenitaistelijoille, Mutta ottakaa te. Teitä on ikävä katsoa. Tehän näette nälkää!

Vovka ja Lina. Aza ja Olja-täti lajittelevat heti kaiken ruoan. Paremman he piilottavat luokseen toiseen huoneeseen. He syövät ne salaa, öisin. Säästävät myöhempää hetkeä varten eivätkä anna mummoille tai minulle ja äidille.

Eilen illalla menin kadulle. Katselin tätä outoa elämää ikkunasta pihan puolelta.

Riitelen joku päivä jonkun, äidinkin kanssa, varmaankin siksi että minua häiritään jatkuvasti. Ei anneta kirjoittaa muistiinpanoja eikä runoja, eikä lukea. Tuskin he uskovat Jumalaan tai Totuuteen. Kehen voi ylipäätänsä uskoa?

Ymmärsin vihdoinkin! Kaikki nämä päivät naapurimme ovat vain ryöstelleet. He huutavat meille tarkoituksella jotta ihmiset kadulla luulisivat meidän tarvitsevan kristalliastioita. Mutta talossamme on jo yllin kyllin astioita. En tarvitse niitä lainkaan. Muistan, miten yksi filosofi vaelsi maailmalla, mukanaan vain muki vettä varten. Tultuaan lähteelle ja nähtyään miten paimen hörppi vettä suoraan lähteestä, hän rikkoi mukinsa kivikkoon.

Tunnen jatkuvasti kuoleman tuoksun, se tuoksuu metallilta. Jos menemme "kävelylle", äiti ei anna minun mennä asuinhuoneisiin jottei syntyisi kiusausta viedä jotain. Kun menemme vieraaseen taloon, menemme suoraan keittiöön ja kellariin. Ruoka on pääasia! Ruoan vieminen ei ole synti. Emme koskaan arvostelleet ihmisiä jotka veivät ruokaa kotoamme.

Käymme kylpyhuoneissa. Niissä on lääkkeitä, vettä ja saippuaa. Nykyisin peseydymme harvoin koska säästämme vettä. Tänään meitä onnisti todenteolla — löysimme lääkkeitä. Särkylääkettä! Join saman tien kaksi tablettia. Kun kipu jalastani katosi, menimme viereiselle kadulle pyytämään asukkailta lapasia minua varten. Mutta kukaan ei antanut. Meille sanottiin:

– Etsikää itse tai kysykää "omiltanne". Tuossa "isäntänne", huolehtikoot teistä, he osoittivat venäläisiä sotilaita.

– Tietysti etsimme! äiti murisi.

Olisi pitänyt pyytää tšetšeeniksi, silloin he olisivat antaneet meille. Nyt saimme vain haukut.

Etsimme lapasia mutta emme löytäneet. Meitä ei onnista.

Tänään lounas oli herkullinen. Perunakeittoa! Kokit, Aza-täti ja Lina-täti olivat yrittäneet parhaansa. Lounaan jälkeen halusin maata mutta Lina tuli ja ilmoitti:

– Toin jo vettä ja tomaatteja. Teitä kaikkiako varten minun pitäisi raataa?

Vanha Stasja nukkui. Nina ja hänen hullu lapsenlapsensa eivät olleet kotona. Päätimme uhrautua ja auttaa — tuoda ruokaa ja vettä.

Tiilisessä omakotitalossa oli venäläisiä sotilaita ja joku tšetšeenivaari. Otin sieltä sangollisen vettä ja astuin ulos. Äitikin otti sangollisen ja hillopurkin. Sitten hän näki purkillisen tulista kastiketta ja onnistui ottamaan senkin. Sotilaat keräsivät isoon muoviseen pakkiin lasipurkkeja ja säilykepurkkeja, ilmeisesti koko joukkuetta varten. Tšetšeenivaari pyöri myös siellä, säkki kädessään. Hänkin keräsi itselleen ruokaa. Kukaan ei häirinnyt toisiaan! Päinvastoin, vallitsi yhteisymmärrys ja myötätunto.

Meidän perässämme sieltä astui ulos Lina. Nina-mummo tuli meitä vastaan. Hän auttoi kantamaan vesisangon ylös portaita pitkin.

– Löysimme lapsenlapseni kanssa sipulia ja tulitikkuja, hän ehti kehuskella.

Ehdimme juuri ja juuri astumaan sisään kun venäläiset sotilaat ryntäsivät sisään ovesta. He huusivat että olimme varastaneet heidän taskulamppunsa ja että nyt he ampuvat meidät kaikki! He tärisivät raivosta ja suuttumuksesta. Kaikki naapurimme vaikenivat, jäätyen pelosta, koska meitä tähdättiin kahdella rynnäkkökiväärillä joista varmistimet oli poistettu.

Näin tosiaan taskulampun. Se oli siinä talossa mistä olimme juuri poistuneet. Taskulamppu oli pystyssä lamppu alaspäin keittiön ikkunalaudalla. Astuin eteenpäin ja kerroin siitä. Suostuttelin raivostuneita sotilaita olemaan ampumatta meitä ja miettimään. Palaamaan takaisin ja etsimään huolellisesti. Sanoin etten ottanut taskulamppua ja he ymmärsivät etten valehdellut heille. He räkäisivät ja poistuivat. Jos minä en olisi toiminut, voi olla että huoneeseemme olisi jäänyt vain ruumiita. Ja se olisi ollut oikein meidän varasnaapureillemme.

Kuka saattoi meidät tällaisiin ongelmiin? Vanhus vai Lina? Arvatenkin varas oli Lina.

Prinsessa

25. tammikuuta 2000

Aamulla meille kerrottiin että venäläiset sotilaat veivät eräästä talosta kaksi tyttöä heidän äidiltään. He olivat kouluikäisiä. Äiti etsi laatikollista vodkaa jolla hän voisi ostaa lapsensa takaisin sillä muuten heitä ei palautettaisi. Aza ja Olja toivat jostain varastamiaan kauniita pyyhkeitä ja he selittivät:

– Näitä voi käyttää nenäliinojen sijasta.

He veivät ne suoraan omaan huoneeseensa.

Päivällä näin että pihallamme on tuore hauta. Aikuiset selittivät:

– Se on naapuri. Hän kuoli läheisessä talossa.

En ollut edes huomannut mitään tapahtuneen!

Yöllä tulitetaan kovasti mutta kukaan ei mene talon kellariin suojaan. Nukumme omilla paikoillamme.

Nina-mummon sairas lapsenlapsi tuo jostain kirjoja. Parhaat niistä Lina ottaa itselleen. Tulituksen aikana poika on aina kauhean peloissaan ja selostaa:

– Voi luoja. Enkö näe koskaan äitiä? Onko hänet tapettu? Mennään piiloon viemäritunneliin!

Hänen mummonsa vitsailee:

– Jos tottelet, tapaat vielä äidin.

Oikeasti Varja-täti ja Bašir lähtivät pakolaisiksi eikä kukaan tiedä ovatko he vielä hengissä. Heidän paikkansa bussissa maksoi valtavasti. He lähtivät matkaan tulituksen aikana. Näin kuoli kokonainen perhe pakolaisia talosta? 88. 46 ihmistä paloi hengiltä kun ammus osui bussiin. Yksi lapsi pelastui.

Äitiä ottaa sydämestä ja annoin hänelle tippoja. Hän pyysi hautaamaan hänet viljelypalstoille mikäli hän kuolee. Ja että hänet hautaisin minä eikä kukaan lähipiiristämme. Hän selitti että heidän apunsa vastaanottaminen olisi hänestä vastenmielistä myös kuoleman jälkeen. Vastasin hänelle etten voisi haudata häntä koska maa on roudassa. Kaikki on hautautunut lumeen.

– Polta sitten, hän ehdotti.

Yritin kuvitella miltä se näyttäisi yläpuolelta katsottuna, roudassa oleva maa, hitaasti leviävä tumma täplä nuotion ympärillä ja hänen ruumiinsa joka sulaisi tulessa.

Mutta kun näin miten hän kärsi, lupasin:

– Teen kuten haluat.

Ja kun hän ei enää nähnyt, pyyhin kyyneleeni.

Jatkoa

Vovka toi lasipurkkeja joissa oli suolattua karhunlaukkaa. Hän tarjoili sen meille lautasella. Söimme karhunlaukan yhdessä silmänräpäyksessä.

– Loppu on minun! Minä rakastan sitä! hän ilmoitti. Ja vei kaikki purkit omaan huoneenpuolikkaaseensa.

Kahdensadan metrin päässä meistä omakotitalo paloi tulituksen seurauksena. Kaikki yrittivät yhdessä sammuttaa taloa mutta turhaan. Talo paloi poroksi. Outoa ettei kukaan vienyt mitään itselleen. Kaikki tavarat vietiin ulos talosta ja asetettiin kadulle, lahjoitettiin vastapäiselle talolle. Hajotin muiden kanssa osan palanutta aitaa polttopuiksi. Löysimme sipulia ja jäätyneitä teepakkauksia.

P.S:

Nuoret naapurimme ovat alkaneet häipymään öisin johonkin. Pelottomia naisia! Kun Olja lähtee, hänen miehensä Vovka juo tavallistakin enemmän.

Prinsessa Polina-Budur

26. tammikuuta 2000

Yö

Toisen huoneen naapureista on tullut aivan törkeitä! He nukkuvat vieretysten, tupakoivat ja ryyppäävät huoneessaan. Tällaisena aikana! Sota-aikana, jolloin henki on kokoajan hiuskarvan varassa. Savu tulee huoneeseemme. Me kaikki hengitämme sitä, lapset ja vanhukset.

Nyt kävi vielä hienommin: he sulkivat huoneemme oven ja telkesivät sen kiinni tuoleilla. Me kuusi istuimme sisään suljettuina, aivan kuin rangaistuina. Vessaan ei pääse ja keittiössä meidän "tyttömme" juhlivat venäläisten sotilaiden kanssa! He juttelevat rauhassa ja haukkaavat ruokaa. He keittivät jotain maukasta, pökerryttävä tuoksu.

Vaikka varmaankin elintarvikkeet oli annettu kaikkia varten. Meidän on nälkä ja he ryyppäävät! Punaviinipullot näkyvät hyvin lukonreiästä. Venäläiset sotilaat kuulivat ääniä ja kysyivät:

– Mitä, onko täällä vielä ihmisiä?

Silloin Vovkan vaimo ja Aza-täti alkoivat selittää ärsyyntyneinä:

– Mitä ihmisiä? Se huone on rampoja varten. Me ruokimme heitä. Kun äiti kuuli tämän, hän itki ja sanoi:

– Me eroamme heistä. Pidämme omat ruokamme ja omat polttopuut. Teen pihalla meille oman tulisijan jossa on verkko tulen päällä. Pihalla on tarpeeksi irtonaisia tiiliä.

Iloitsin ja kuiskasin hänelle:

– Muutetaan kokonaan pois heidän luotaan!

Mutta äiti ei vielä uskaltanut päättää että muuttaisimme muualle. Nainen ja tyttö ovat helppo kohde, erityisesti koska häntä ottaa kokoajan sydämestä. Mummot tukivat meitä ja sanoivat kuorossa:

– Kyllä! Olemme samaa mieltä. Eroamme ja lähdemme.

Mutta jo muutaman minuutin päästä heidän rohkeutensa ehtyi ja he säikähtivät omaa uskaliaisuuttaan. He alkoivat laulaa aivan toista laulua:

– Pitää sietää! Ylpeydestä ei hyödy kukaan. Te ette osaa elää yhteisössä.

Selvää petturuutta ja pelkuruutta. Lopulta vain minä ja äiti erosimme, naapurimme viereisestä huoneesta katoavat edelleen öisille retkilleen. Joku valaisee heidän ikkunaansa taskulampulla ja viheltää. Nyt "daameillammekin" on taskulamppu.

Äiti voi paremmin. Hän onnistui nousemaan seisaalleen. Me löysimme hänen kanssaan kuivat sukat vieraasta talosta ja vaihdoimme niihin. Emme edelleenkään löytäneet lapasia. Erään talon sohvalla näimme tapetun miehen. Hänen päässään oli hieman verta ja käsinojalla lojuvassa kädessä oli lasillinen teetä. Hän oli aivan kuin elävä mutta ilma tuoksui metallilta. Miksi kuolleet haisevat metallilta ja tuhkalta? Hänen ympärillään oli lasten leluja ja vauvan sänky.

Äiti ei antanut viedä edes ruokaa siitä talosta. Hän on taikauskoinen. Puhuu ettei kuolleilta saa koskaan ottaa mitään. Sitten me etsimme jauhoja ja sokeria. Katsoin huoneeseen toisessa talossa. Voi mitä siellä olikaan! Pöydällä oli avattu salkku ja läpinäkyvässä muovipussissa sen vieressä oli uusi nahkatakki!

Pyysin äitiä ottamaan takin koska oma takkini on aivan puhki ja reikäinen. Mutta äiti ei antanut. Hän haukkui minut, mikä tylsimys! Aivan kun hän ei näkisi että ympärillämme kaikki vievät kaiken. Kaikki kulkevat ryhminä, aikuiset ja lapset, sotilaat ja siviilit, naapurit ja satunnaiset seuralaiset.

Illalla, kun tulitus oli tauonnut, menimme ulos äidin kanssa. Näemme ettei taloa, jossa oli takki, ole enää olemassa. Siitä oli jäljellä vain kekäleitä ja perustukset. Sanoin:

– En voi enää koskaan saada sellaista takkia.

Äiti syytti minua:

– Kestä! Jotta omaan asuntoomme jäisi yhtään mitään, emme saa viedä mitään paitsi ruokaa ja lääkkeitä. Hyvä ja paha saavat palkkansa, erityisesti sota-aikana.

Myöhemmin yöllä melkein kuolin. Menin pihalle kello yhdentoista aikaan. Oli pimeää. Tähtiä ja pakkasta. Piilotin sinne taikinakokkareen kodittomalle koiralle. Menin ulos koiran vuoksi. Kutsuin sitä ja aloin ruokkimaan.

Yhtäkkiä kuulin laukauksen. Ja toisen! Seinään viereeni iskeytyi luoti ja joku nauroi humalaisella äänellä. Minua ammuttiin. Ampuja käytti selvästi pimeännäkölaitetta. Ilmeisesti sen läpi näytämme haamuilta joita tarkka-ampujien on mielenkiintoista tappaa. Heittäydyin suojaan nurkan taakse ja kyykistyin. Istuin kuin ankanpoikanen viiden minuutin ajan. Nousematta kyykystä kömmin rappukäytävään ja kotiin. Jalkoihin sattui niin että purin huuleni verille.

Kotona kerosiinilampun valossa katselimme äidin kanssa luodinreikää huivissani. Vielä ruokkiessani koiraa kuulin selvästi Linan, Azan ja Oljan keskustelun venäläisistä sotilaista. Heidän puheensorinansa ja tupakansavu tulivat ikkunan läpi. Naiset nauroivat ja keskustelivat kuka on miehenä paras. Kellä on minkälaiset "sukukalleudet" ja muita likaisia asioita. Kuinka alhaista.

On yli puolenyön. Riitelin juuri Oljan, Vovkan vaimon kanssa. Päätin vihdoinkin pestä hiukseni koska niitä kutittaa jo. En ollut pessyt niitä viikkoon! Silloin Olja alkoi huutaa:

– Haluatko miellyttää sotilaita? Lutka!

Ottaen huomioon ulkomuotoni! Ja haavoittuneen jalkani?

Vastasin hänelle:

– Jumala on jo kironnut teidät kaikki! Lutkat asuvat viereisessä huoneessani.

Olja sihisi että vihaa minua ja tappaisi minut mielellään, minkä jälkeen hän sulkeutui huoneeseensa säkkien sekaan. Rotta! Luuleeko hän todellakin että jo neljätoistavuotiaana olen samanlainen kuin he?

Patoška.

27. tammikuuta 2000

Tänään rakkaat naapurimme livistivät jälleen kotitaloomme, kuljetuspanssariajoneuvoissa sotilaiden kanssa. Heille kuljetuspanssariajoneuvot ovat kuin tavallisia autoja. Se oli toinen kerta häätömme jälkeen. He eivät tuoneet äidin passia eivätkä työntekijän kirjaa vaikka lupasivat.

Sen sijaan he toivat paljon isoja kasseja. Erityisesti kunnostautuivat Olja ja Aza. Voi olla että he valehtelevat eivätkä käyneet kodeissamme? Olen jo kauan sitten lopettanut näiden kyltymättömien ihmisten tarinoiden uskomisen. Olja toi äidilleen pinon huiveja joista valita. Babuška Maria kiitti luojaansa ja valitsi mieluisimmat tehden samalla ristinmerkkejä ja rukoillen.

Vovka oli humalassa, kiroili minulle ja puhui suoranaisia törkeyksiä. Sanoin että olen nuorempi kuin hänen tyttärensä ja että hän on täysin menettänyt omatuntonsa. Sen jälkeen hän hiljeni. Myöhemmin, kun me kaikki söimme, ukko Halid, tšetšeeni ja paikallinen asukas juoksivat luoksemme

– Auttakaa! Tyttäreni talo palaa. Pelastakaa tavarat!

Kukaan ei noussut.

Vain minä ja äiti menimme ulos. Ukko näytti suurta taloa. Tulipalo ei ollut suuri mutta ei ollut ketään joka sitä olisi sammuttanut. Me veimme ulos kaksi tyynyä, ison sinisen, viisikymmenlitraisen kattilan, jotain vanhoja takkeja ja muutaman sangon. Kaiken tämän me veimme ukon kanssa hänen pihalleen. Talo joka paloi oli melkein tyhjä. Ilmeisesti tytär ja vävy olivat vieneet suurimman osan tavaroista.

Vanhus lupasi kiittää meitä ja antaa meille vermišellejä. Unohdimme varoittaa häntä että syömme erillämme naapureista. Halid ei pettänyt meitä vaan toi mitä lupasi. Mutta hän oli selvästi saita. Hän toi vain vähän, muovikassissa vaikka oli sanonut että hänellä oli kokonainen säkki! Tšetšeeni Aza sieppasi vermišellimme ja piilotti ne huoneeseensa. Minä ja äiti jäimme nuolemaan näppejämme. Loukkaannuin kamalasti!

Jotta muut eivät näkisi tuskaani ja voimattomuuttani, menin ulos kadulle. Aurinko paistoi häikäisevästi ja haavoittunutta jalkaani sattui. En edes huomannut kuinka itkin. Sillä hetkellä joku ojensi minulle pehmolelun — jäniksen. En muista lahjoittajan kasvoja. Näin vain hänen silmänsä, se oli venäläinen sotilas. Hän kirjoitti katkaistulla oksalla lumeen: "Meidän on aika palata kotiin.".

Äiti piti lelusta ja antoi pitää sen. Jänis on keltainen ja kaunis. Menen sen kanssa nukkumaan.

Jatkoa

Lisää uutisia, Päiväkirja!

"Daamimme" toivat punaisia leninkejä. Yllätyin näistä lahjoista mutta heti kun naapurit lähtivät luotamme, äiti laittoi ne kaikki kaappiin ja sanoi:

– En tiedä onko kyseessä juoni vai ei mutta emme vie näitä tavaroita kotiimme. Esitämme että olisimme ottaneet ne vastaan jottemme loukkaisi.

Otin kaikki asusteet esille ja sovitin niitä. Pidin eniten vaaleanpunaisesta leningistä. Yritin suostutella äitiä jotta hän suostuisi jättämään meille ainakin sen. Mutta äiti ei antanut periksi.

– Olet hölmö! Eivät ne ole lahjoja. He antoivat vaatteet jotta me olisimme sekaantuneet heidän puuhiinsa! Meillä ei ole sukulaisia emmekä voi lähteä mihinkään. Jäämme tänne. Ihmiset ajattelevat että me varastimme. Viha venäläisiä kohtaan vain lietsoo epäluuloa. Ymmärsin että äiti on oikeassa.

Näinä päivinä olemme alkaneet syödä paljon paremmin. Tutkimme vieraita kellareita ja keittiöitä. Syömme mitä löydämme, joskus kaksi kertaa päivässä! Naapurimme saavat ruoka-annoksemme sotilailta mutta meille ne eivät päädy.

– Jos erositte itse, teille ei kuulu mitään, Vovkan vaimo ilmoitti. Muut tukivat Oljaa jotta heidän kollektiivillaan olisi enemmän ruokaa. Me emme kiistäneet. Päätimme pysytellä rauhallisina ja pidimme mielessä mitä kävi ukko Halidin makaroneille.

Pärjäsimme itse, ilman sotilaiden tukea mutta minulla on koko ajan nälkä. Joskus ruokimme iäkkäitä huonetovereitamme ja "yhteistä" lastenlastamme. He ovat ystäviämme silloin kun vastapuoli ei ole katsomassa. He haukkuvat hiljaa mutta omiensa nähdessä eivät sano poikkipuolista sanaa. Kyseessä on jonkinlainen peli. Outoja aikuisia.

Prinsessa.

28. tammikuuta 2000

Tänään haimme vettä kaukaa, palopostien kaivojen takaa. Kaikki hakijat säilyivät hengissä!

Vain Nina-mummoa alkoi heikottaa matkalla kuten myös minua — miltei lyyhistyin kivusta. Hänen vetensä piti antaa sotilaille, panssarimiehille, eihän sitä hukkaankaan voinut heittää! Oman veteni toin perille kotiin. Vettä hakemassa oli monia naisia, kaikki olivat tuoneet mukanaan kärryjä ja kanistereita.

Mäellä oli venäläinen tykki joka tulitti. Tulinen ammus lensi päidemme yli. Äiti kiipesi mäelle sotilaiden luokse, seisoi siellä ja katsoi kotiamme. Hän kommentoi:

– Kotimme on pystyssä mutta katon alta nousee savua. Yläkerrassa on tulipaloja. Meille sanottiin ettei meidän pitäisi käydä kotoamme 15–20 päivään mutta ei se mitään! Palaamme joutuisammin, otamme riskin.

Äiti toistaa joka päivä:

– Meidän on aika palata kotiin.

Se on hänelle kuin loitsu. Sama kuin lumeen kirjoittaneen sotilaan ajatus. Sen joka antoi minulle jäniksen.

– Tie on vaarallinen, ilman suojaa. Se on vaarallinen! Täytyy mennä suurena ryhmänä, samalla lailla kuin lähdimme kotoa, kaikki päättivät yhdessä. Aloimme kaikki yhdessä kerätä kamppeitamme. Jimme tavarat jotka etsimme ja joita kannoimme yhdessä. Minulle ja äidille annettiin sangollinen jauhoja, yksi purkki tomaatteja, ja peräti kymmenisen perunaa! Näiden lisäksi annettiin kaksi litran purkkia: hilloa ja adžik-kastiketta.

Naapureidemme sänkyjen alla on paljon kaikenlaista ruokaa, kotitekoisia säilykkeitä, mutta vanhoille Stasja- ja Nina-mummoille ja Ninan sairaalle lapsenlapselle annettiin samanlainen pieni annos kuin meille. Raahasin kotiin paljon hyödyllisiä tavaroita: tulitikkuja, vanua, validolia ja kirjan "Mainio kakkosluokkalainen", joka kertoo koululaisista.

Äiti heitti pois takkinsa joka oli joskus kaunis mutta on nyt likainen ja kamiinan savuttama. Hän pukeutui miesten villapaitaan jonka hän löysi keittiössä. Se on aivan puhdas! Hän laittoi keltaisen takkinsa villapaidan paikalle.

– Minkä vuoksi? minä kysyin.

– Sen voi pestä kun vettä tulee taas hanasta. Omistajat näkevät ettei meillä ollut vaihtoehtoja.

Äiti näyttää heti paremmalta, villapaita sopii hänelle.

Tänään pyysimme ensimmäistä kertaa apua sotilailta. Pyysimme että he täyttäisivät kanisterimme dieselillä tai bensiinillä ja he antoivat niitä meille. Nyt voimme tehdä kotona tuikkulampun.

Kotiin, kotiin! Hurraa!

Jatkoa

Ilta. Tuikkulamppu. Olemme kotona. Teimme "vaelluksemme". Kävelimme syvässä lumessa, ylämäkeen. Kaikkien edellä kulki Stasja-mummo joka kantoi omaa osuuttaan jossain kassissa ja huohotti kaiken aikaa. Hän kääntyi, katsoi meitä ja odotti apua. Välillä hän vinkui hupaisasti, välillä hän vaikersi.

Stasjan takana kuljimme me. Äiti oli korjannut hajonneet kärryt. Hän asetti niihin puisen laatikon jossa oli meidän ruokavarastomme. Minä pakkasin kassiin vaaleita herneitä, ne olivat minun löytöni. Kassissani oli keltainen jänis, hillopurkki, vanua, erilaisia lääkkeitä, kirja koululaisista ja vielä punainen villapaita. Lahja Lina-tädiltä. Äiti ei huomannut sitä. Jospa kotona ei ole mitään jäljellä ja pitää vaihtaa vaatteita! Kotiinpaluun ansiosta ryhmämme välit paranivat hetkeksi. Naapurimme lopettivat tappelemisen ja haukkumisen.

Pidin minulle lahjoitetut leningit ja ripustin ne kaappiin. Ne kaikki oli ommeltu tilaustyönä mikä sai äidin version juonesta näyttämään uskottavalta. Heti meidän perässämme lumisella tiellä kulki Nina-mummo ja hänen sairas lapsenlapsensa. Lapsenlapsi kantoi kahta pinoa kirjoja jotka oli sidottu narulla. Mummo kantoi omaa osuuttaan yhteisistä ruoista. Hän oli lyhyt ja paksu ja vajosi syvälle lumeen. Hänen hengityksensä kulki raskaasti.

Loput kulkivat Ninan perässä. Vovkan vaimo veti samanaikaisesti kahta kärryä, yksi kummassakin kädessä. Myös Vovka veti kahta täyteen lastattua kärryä. Jonon hännillä kulki Lina, hänen kärrynsä oli miltei tyhjä. Hän käveli ryhdikkäästi ja kevyesti. Kaunis nainen — punaiset hartioille valuvat hiukset ja vaaleansiniset silmät. Lina on aina huolitellun näköinen, jopa sodassa! Nelikymppisenä hän näyttää nuorelta ja urheilulliselta opiskelijalta. Kotimatkan aikana selvisi että he olivat jättäneet Maria-mummon. Vartioimaan joitain tavaroita. Ja Aza jäi hänen kanssaan.

– Meillä on siellä paljon tavaroita. Ei niitä voi heittää hukkaan, Olga selitti.

Mummot provosoivat häntä yksinkertaisella kysymyksellä:

– Mihin kaikki muut ovat jääneet?

– Pitää vielä hakea Olgan äiti, ovela Vovka sanoi näyttäen surullista naamaa.

Ja tosiaankin, kun me irrotimme tiiliä päästäksemme kiinni muurattuun rappuumme, kaikki vastapäisen talon naapurit lähtivät hakemaan "mummoa", tyhjät kärryt mukanaan. Mitä iljetyksiä! Kaikki lähtivät kotoa vain vaatteet päällään, ilman tavaroita. Nina-mummo ajettiin lumeen vain tossut päällä. Minä lähdin kotoa äidin vanhoissa kalosseissa, ilman saappaita, ja Tšetšeeni Aza pelasti ainoan jakkunsa.

Kun naapurit lähellä olevasta nelikerroksisesta talosta näkivät meidät, he tulivat luoksemme. Talo oli sama jossa armenialainen Raisa kuoli. Naapurit kertoivat:

– Kun Nikolai tuotiin kotoaan halvaantuneen äitinsä kanssa, vanha äiti alkoi tehdä kuolemaa kuljetuspanssariajoneuvojen luona. Joku sotilaista ei pystynyt katselemaan sitä ja määräsi että heidät tulee viedä sairaalaan. Kahden päivän päästä Nikolaista tuli orpo. Hän hylkäsi jäljellä olevan omaisuutensa, ja lähti pakolaiseksi kauas synnyinmaahansa. Hänellä ei ollut paikkaa mihin jäädä. Yksi hänen toisessa kerroksessa sijaitsevan asuntonsa seinistä romahti jo ennen loppiaista.

Lopulta kun hämärä jo koitti, saimme kotirappumme avattua. Asunnossamme ei ollut enää ovea! Astuessamme kotiimme meitä tervehti ensimmäisenä rei'ille ammuttu jääkaappi jonka irronnut ovi makasi sen vieressä lattialla. Astuimme asuntoomme ja näimme että lakanat olivat veressä. Magnetofonia ja televisiota ei enää ollut. Pakkaamamme omaisuus, tiskit ja sänkyvaatteet olivat hävinneet eikä edes alusvaatteita ollut enää jäljellä. Asuntomme oli lopullisesti kallistunut, asunnon käytävä ja keittiö olivat romahtaneet kellariin.

Henkilöllisyystodistuksia, muita asiakirjoja ja valokuvia ollut enää jäljellä. Monet isoäidin luota Rostovista tuomistamme ikivanhoista tavaroista olivat hävinneet. Löysin uusien saappaitteni varret, joku oli leikannut ne irti. Kaikki on sotkettu. Tavarat ja sängyn tyyny. Olimme niin väsyneitä että puimme vain päällemme sen mitä löysimme.

Lumi satoi huoneeseen ikkunan läpi. Väliäkö sillä! Olimme kotona. Äiti teki tuikkulampun vauvanruokapurkista. Peittelimme itsemme vanhalla, resuisella matolla ja nukahdimme käytävään patjan päälle. Aamuun mennessä käteni olivat aivan jäässä. Emme löytäneet hanskoja, jopa vanhimmat niistä olivat kadonneet.

P.

29. tammikuuta 2000

Aamulla meitä onnisti. Huomasimme että vanha polttopuiden sekaan piilotettu vaasi oli tallella! Osa kirjoista oli säästynyt. Äidin lempilautaset lojuivat pihalla ja löysimme muutamia laseja meidän keittiöhopeastamme! Kukaan ei ollut myöskään löytänyt ja vienyt isoa magnetofonia joka oli viimeinen ostoksemme sotaa edeltävältä kesältä.

Kaksi ystävätärtä, Stasja ja Nina, muuttivat jälleen seinän takana olevaan inguušien asuntoon. Nina-mummo huutaa lapsenlapselleen aamuvarhaisesta asti. Poika vaatii ruokaa ja haluaa lähteä etsimään jotain. Vastapäisessä talossa asuvat naapurit vetävät tänään jälleen kärryjä. He ahkeroivat ja kantavat kotiinsa toisten omaisuutta, operaation koodinimi on "Mummo".

Ikkunoiden takana on välillä hiljaista, välillä siellä ammutaan. Lentokoneet lentävät alhaalla.

Meidän on löydettävä ovemme mahdollisimman pian. Mutta tärkeintä on löytää asiakirjamme.

Lattiamme on noussut kuprulle ja nurkat ovat, päinvastoin, vajonneet kohti kellaria noin 30–40 senttiä. Kellarista nousee kylmyys ja sieltä kuuluu rottien vikinää. Nekin ovat nälkäisiä. Minä en mitenkään onnistu lämmittelemään. Istun jätteeltä haisevan kamiinan luona ja jäädyn. Kamiina ei lämmitä.

Tänään löysimme pihan likaisesta lumesta lapsuudenaikaiset valokuvani. Niitä oli tallottu. Me kuivattelimme niitä keittosammiosta tehdyllä kamiinallamme. Naapurin mummojen käytävällä, vessan vieressä, lojui äidin passi, kaikista arvokkain omaisuutemme!

Peitimme ikkunan lakanalla ettei tule niin kylmä. On vaarallista kiertää talo ja korjata ikkunoita. Tien toisella puolella olevilta palstoilta ammutaan koko ajan. Olkoon, me maltamme odottaa, kestämme.

Prinsessa Budur.

30. tammikuuta 2000

Nukumme ilman ovea, lattialla. Laitamme ovelle levyn, sen päälle vaatteidenpesukattilan ja polttopuita. Löysimme ovemme mutta sen saranat on irrotettu. Täytyy löytää uusia saranoita.

Jotkut ovat varastaneet jauhot jotka sotilaat antoivat meille. Ne ja isot kattilat on viety. Jauhon sekaan oli piilotettu jäljellä oleva myyntitavaramme ja kasettimme. Löysin suuria nauloja ja remonttivasaran.

Ikkunoidemme takana olevilta palstoilta ammutaan ajoittain. Juuri äsken osui ikkunan alle! Lyhyt välähdys ja paineaalto. Vilkaisin ja piilouduin nopeasti, näin että asfalttiin oli ilmaantunut reikä. Lakana suojasi meitä.

Venäläiset sotilaat ampuivat Linan pörröisen kissan, luoti otsaan. Lina itki. Pihakoira Belotška, jonka pelastin tulitukselta rappukäytävään, haavoittui luodista kaulaan mutta sitä ei lopetettu. Belotška kärsi kolme päivää ja sitten kuoli sitten, hengittäen syvään. Äiti nosti koiran syliinsä ja hautasi pensaisiin tien syrjään. Meidän kissamme kuolivat nälkään jo loppusyksystä.

On kylmä, en voi enää kirjoittaa. Ruoka loppuu.

Budur.

31. tammikuuta 2000

On käynyt ilmi että kotona on vaikeampaa elää kuin "matkalla". Jäädyn. Ruoka on melkein loppunut. Viimeaikoina sirpale oikeassa jalassa ei ole särkenyt. Luulen että se on koteloitunut eikä enää vaella ja leikkaa jalkaa.

Tänään minun pitäisi korjata ulko-ovi. Asetin se jo paikalleni. Nyt se pitää hioa alhaalta että se sulkeutuisi. Lattia on noussut pystyyn oven kohdalla! Jos lähdemme ulos, hakkaamme oven kiinni nauloilla ja otamme kannat mukaanne. Muuten kuolemme nälkään.

Mummot huijasivat meitä. He pyysivät jauhoja tehdäkseen taikinakokkareita, sanoivat että lapsenlapsi syö paljon eikä heillä ei ole lainkaan jauhoja. He lupasivat antaa jauhoja vastaan makaronia mutta eivät taaskaan antaneet. Me syömme joka päivä keitettyjä taikinakokkareita, sipulin kanssa.

Vatsaan ja oikeaan kylkeen sattuu. Kerran päivässä paistamme taikinakokkareita. Ilman öljyä koska sitä ei ole. Resepti: Soodaa, lumesta sulatettua vettä, jauhoja. Taikinakokkareet ovat aina raakoja mutta ne maistuvat paremmilta kuin "galuški".

Kerran naapurin mummot valmistivat rapussa keittoa tiilien päällä ja lähtivät hetkeksi muualle, koska lähistöllä räjähti lentomiina. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kauhaisin lusikallani heidän keittoaan, söin tulikuumia makaroneja. En halua kuolla nälkään.

Haimme polttopuita. Poltamme parvekkeiden lautoja, jotka ovat tipahtaneet ylimmistä kerroksista tulituksen seurauksena. Meillä on jatkuvasti ongelmia veden kanssa. Tallomme lunta ja suodatamme siitä pois nokea. Näin saamme vain vähän vettä, se riittää vain juotavaksi. Kuljemme likaisina, yötä mustempina. Kaivoissa ei ole vettä.

Jatkoa

Menimme hakemaan polttopuita ja sen ansiosta henkemme säästyi! Asuntoomme lensi "rautalintu". Kun tulimme takaisin kotiin, huomasimme lattialla lapiollisen sirpaleita. Lounaspöydällä lojui Koraani. Toisin kuin meitä, sitä ei onnistanut. Se oli aivan haavoittunut ja sen vieressä lojui pieniä sirpaleita.

Säästän tämän kirjan. Sen täytyy päätyä sodanvastaiseen museoon. Toivottavasti joskus sellainen avataan! Seinään, joka on yhteinen naapurin mummojen kanssa, ilmaantui reikä! Seinään tuli vino murtuma ja nyt se liikkuu.

Me asetimme ulko-oven lopultakin paikoilleen. Tulee lämpimämpää.

Prinsessa

HELMIKUU 2000

6. helmikuuta 2000

Aamu

On kylmä. Olemme kotona ja nukumme monta vanhaa takkia samanaikaisesti puettuna. En ole riisunut kenkiä viikkokausiin. Ikkunat on peitetty ohuella vanerilevyllä ja vanhoilla peitteillä. Keittokattilasta tehty kamiinamme ei saa ikkunatonta huoneistoa lämpimäksi. Hengitys höyryää aivan kuin kadulla. Kädet ovat kylmästä punaisia, kuin hanhen räpylät. Oikeaa jalkaani ei ole särkenyt aamusta asti. Iso sirpale on rauhoittunut. Nuku rauhassa, rautainen toverini!

Sotilaat kävivät luonamme, katsoivat asiakirjojamme ja sanoivat tiukasti:

– Jos taloistanne tai palstoilta ammutaan asemapaikkaamme, teloitamme teidät kaikki!

– Ne jotka ampuivat ovat häipyneet kauan sitten, äiti vastasi. Taloissamme asuu vain sodan piinaamia siviilejä. Vanhuksia, lapsia. Täällä ei ole yhtäkään tšetšeenitaistelijaa!

Sotilaat eivät huutaneet meille, he olivat selvin päin. Heti kun he tulivat, menin naapurin mummojen luokse. En halunnut keskustella sotilaiden kanssa. He kirjoittivat henkilötietomme ylös ja lähtivät.

Nyt ammutaan enää vain öisin, tykeillä palstoille "varmuuden vuoksi!". Ammukset räjähtelevät tien toisella puolella. Yöllä valot välähtelevät jatkuvasti ikkunan takana. Aidat palavat ja mökit palavat, meille asti lentää vain sirpaleita.

Päivällä taas tarkka-ampujat huvittelevat. Kun kävelet, ne säikäyttävät sinut ja ampuvat jalkojen eteen tai pään yli. Tonkkani ammuttiin rikki kun toin vettä alemmalta kadulta. Säikähdin, heitin sen rautatien penkereelle ja juoksin pakoon. Äiti kiroili kovaäänisesti venäjäksi. Menin takaisin, hain tonkan ja sanoin:

– Olkoonkin enää puolet mutta tuon perille asti!

Hienoa! Tonkka muuttui vesimyllyksi. Hyvä etteivät sentään osuneet jalkoihin. Mutta sääli pois valunutta vettä!

Hakiessani vettä näin koiranraadon puussa. Se oli todella korkealla, levitettynä oksien väliin, aivan latvassa. Ruho oli osittain lahonnut. Jäljellä oli valkoharmaa talja ja surulliset koirankasvot jotka katsoivat ihmisiä ylhäältä. Aluksi en voinut ymmärtää miten se päätyi sinne. Koirat eivät ole kissoja. Ja sitten arvasin — räjähdyksen paineaalto oli heittänyt sen sinne!

Etsimme levyjä pihan siltä puolelta jossa on rappukäytäviä. Talomme seinät tekevät meidät näkymättömiksi niille jotka ampuvat. Eräs nainen haavoittui taannoin kun hän meni tien yli vihreään lastentarhaan, lapsi sylissään. Pelkäämme sen kadun ylittämistä mutta meillä ei ole mitään syötäväksi joten otamme riskin! Juoksemme tien yli nopeasti ja siksakkia tehden.

Maailma, jossa harhailemme, on raudan hiillostama ja pieksemä. Menemme vieraisiin, rikottuihin asuntoihin joissa ei ole ovia eikä ikkunoita. Siellä on pelottavaa, erityisesti kun laskeudumme kellareihin etsimään ruokaa ja säilykkeitä. Me tiedämme, että kellareissa on usein räjähdeansoja, ja ihmiset räjähtävät ojentaessaan käsiään kohti hillopurkkia tai kompastuessaan ansalankaan.

Törmäämme jatkuvasti tapettuihin, ja miltei aina he ovat keski-ikäisiä naisia ja miehiä kotivaatteissaan. Ruokaa on erittäin vaikeaa löytää mutta ilman sitä emme voi jäädä henkiin. Nälkäiset ihmiset ovat keränneet kaiken ruoan aikoja sitten: sen ovat vieneet siviilit ja he jotka suojelivat kaupunkia toinen toisiltaan — tšetšeenitaistelijat ja venäläiset sotilaat. Kaikkihan halusivat syödä, ja mikäli mahdollista, monipuolisesti.

Monena peräkkäisenä päivänä emme löytäneet mitään syötävää ja söin lunta sieltä missä se on puhtaampaa. Ja lopulta meitä onnisti — eilen löysimme suolattuja tomaatteja purkeissa. Toimme niitä kokonaiset viisi purkkia. Söin niistä saman tien yhden mutta vatsani ja maksani kipeytyivät. Löysin vielä tulitikkuja ja purkin jossa oli kahvinjämiä aivan pohjalla. Ja äiti löysi jonkin aikaa sitten märkää tattarijauhoa sellofaanipakkauksessa. Emme tiedä onko se homehtunut. Ehkä se on syötävää?

Kaikkitietävä kansa kulkee pihamme ohi ja kertoo:

– Nyt jaetaan ruokaa ilmaiseksi! Teetä maidolla, puuroa.

Mutta kukaan ei tiedä missä tämä paratiisi on. Jokaisella on eri versio siitä missä päin kaupunkia se sijaitsee. Mutta muilla alueilla ammuskellaan.

Prinsessa Budur.

9. helmikuuta 2000

Haimme vettä, ja palattuamme kotonamme on taas "vieraita". He penkoivat tavaroitamme ja kirjahyllyä. Olimme tuskin tulleet sisään kun he napsauttivat kiväärinlukot ja utelivat painostavasti:

– Ketä te olette?

– Me asumme täällä. Mutta ketä te olette? äiti kysyi venäläisiltä sotilailta.

Hän meni sisään ja istui heti alas. Olimme hyvin väsyneitä koska matka oli pitkä. Kauemmalla vesikaivolla on aina pitkä jono. Luonnollisestikin äiti näytti heille asumistodistuksen, passin ja minun syntymätodistukseni.

– Aivan kuin asuisimme suuressa vankilassa, hän vitsaili surullisesti.

– Teillä on hyvä kotikirjasto. Tulemme toisinaan ja haemme kirjoja, sotilaat selittivät.

Muistin silloin ensimmäisen sodan ja miten parketista tehdyssä nuotiossa, isoisän asunnon keskellä, oli poltettu tsaarinaikainen Puškinin teos. Niin sotilaat valmistivat lounasta! Minä ajattelin: "Tuolloin kirjoista tehtiin nuotioita asuntojen keskelle ja nyt niitä luetaan. Asiat ovat paremmin".

He jatkoivat etsimistään, meidän katsellessamme. Ja samanaikaisesti he esittäytyivät meille. Kävi ilmi että toisen nimi on Saša. Toinen heistä esittäytyi kapteeniksi.

– Aivan! On parempi lukea kirjoja kuin juoda vodkaa päivin öin, äiti jupisi. Mutta kun ulko-ovi on säpissä, ei pidä murtautua sen läpi. Parempi olla ihmisiksi ja odottaa asukkaita.

Äiti esitti kirjastovirkailijaa ja esitteli heille hyllyä. Hän näytti missä on fantasiakirjallisuutta, missä salapoliisiromaaneita ja missä kirjoja historiasta, kirjeitä, muistelmia ja päiväkirjoja.

– Katsokaa tänne! hän innostui huomaamatta itsekään. Täällä on meidän iloiset ja hauskat kirjamme, Ilfin ja Petrovin 12 tuolia, Avertšenkon ja Kozma Prutkovin kirjat.

Ja sitten hän yllättäen ehdotti:

– Lahjotan teille jotain jonka tulette muistamaan. Jotta tietäisitte missä olette olleet. Meillä Kaukasuksella on oma, ainutlaatuinen kulttuurimme ja mainioita legendoja. Isäni on venäläinen. Hän rakastui tähän alueeseen! Opetteli paikallisia kieliä ja kunnioitti tapoja. Niistä monet hän omaksui itsekin ja eli arkea niiden mukaan.

Äiti nosti ylimmältä hyllyltä suuren, kauniin valokuvakirjan, jonka nimi oli Tšetšeenien muinainen maa, ja antoi sen Sašalle. "Kapteenille" hän ehdotti Alla Dudajevan, Tšetšenian tasavallan ensimmäisen presidentin lesken muistelmateosta. Venäläiset sotilaat olivat tyytyväisiä.

– Älkää uskoko tšetšeenien vastaista puhetta, äiti sanoi. Älkää uskoko että täällä asuu vain lukutaidottomia "mutakuonoja". Lukekaa runoja, katsokaa kuvia. Mielenkiintoisia aiheita jotka on esitelty hienosti! Katsokaa, tässä on lasten piirustusnäyttelyn esittelylehtinen. Tšetšeenilapset piirtävät ihanasti! Heillä on lahjakkaita tanssijoita ja urheilijoita. Erittäin musikaalisia. Lopulta sotilaita soimasi heidän omatuntonsa ja he lupasivat:

– Palautamme tavarat jotka olemme vieneet teiltä. Etsimme ne! he yskäisivät. Kysymme meikäläisiltä.

Sitten he molemmat kaivoivat reppujaan ja samanaikaisesti poimivat niistä purkit säilöttyä naudanlihaa! Kun näin ne, tulin huonovointiseksi. Voin pahoin ja päätäni pyörrytti. Ymmärsin heti ettei äiti halua ottaa heiltä ruokaa mutta vaikenin.

Saša ja kapteeni sanoivat:

– Osastossamme kaikille vakuutettiin ettei kaupungissa ei ole enää rauhallisia asukkaita. Täällä asuu vain bandiitteja. Kaikki on tuhottava! Me olimme niin järkyttyneitä kun tulimme kaupunkiin ja näimme kuinka paljon lapsia ja vanhuksia asuu tuhotuissa taloissa ja rappukäytävissä. Kuinka näin monet jäivät henkiin? Mehän ammuimme suoraan teitä kohti.

– Emme tiedä itsekään, äiti oli yhtä yllättynyt kuin hekin.

Lopulta tapaaminen lähestyi loppuaan:

– Hyvä on. Meille ei pidä palauttaa mitään, nuo kirjat ovat teille muistoksi. Sillä mitä veitte aikaisemmin ei ole väliä, emme ole vihaisia. Olkoon tämä vaihtokauppa.

Hän osoitti kahta säilykepurkkia. Hengähdin helpotuksesta ja astuin Marjam-tädin asuntoon. Mutta sitten aloin täristä kamalasti. Vilunväristyksiä. Jo pelkkä ajatus ruoasta alkoi heikottamaan. Kuulin kuinka äiti sanoi Kapteenille ja Sašalle:

– Älkää loukkaantuko mutta ei pidä tulla toiste luoksemme!

Sotilaat ymmärsivät koska he nyökkäsivät, mutta ehkä he ymmärsivät jotain muuta kuin mitä äiti tarkoitti. He hyvästelivät kohteliaasti ja astuivat ulos. Rappukäytävässä heidät yllätti Stasja-mummo:

– Rakkaat lapseni, antakaa mummolle jotain, kuului hänen kova äänensä. Syötävää tai pikkurahaa!

Nauroimme äidin kanssa.

"Kappas vain! Hänellä on taas omia lapsia", meitä huvitti.

Budur.

10. helmikuuta 2000

Olemme onnellisia. Söimme eilen pitkän paaston jälkeen ja lähdimme etsimään ilmaista ruokalaa. Sellaisesta kiertää sitkeitä huhuja. Ja että se sijaitsee jossain meidän alueellamme.

Pysähdyimme levähtämään aina kahden korttelin välein ja puolessatoista tunnissa päädyimme Katajaman pysäkille asti. Emme löytäneet luvattua ruokalaa ja kävi ilmi että sen avaamista vasta suunnitellaan. Valtatiellä oli joidenkin verisiä takkeja. Kuka ravisteli niistä irti niiden omistajat? Tai ehkä sotilaat heittivät ne "puhdistusoperaation" jälkeen summamutikassa kuljetuspanssariajoneuvoonsa. Vilkaistuaan takkeja, halusivat niistä eroon ja heittivät pois.

Ymmärsimme että on parempi kulkea talojen välissä. On edes jonkinlaista suojaa. Valtatiellä on sotilaiden tarkastuspisteitä ja yllättäen voi alkaa taistelu johon me joudumme kuin pikkukivet myllyyn. Me lepäsimme, makasimme lumessa. Jalkojani sattui niin kovasti etten voinut kävellä kauemmaksi ja menetin melkein tajuntani. Mutta kuitenkin, jäädyttyäni aikani kinoksessa, nousin pystyyn ja harhailin kotiin äidin perässä. Työnsin itseäni eteenpäin ajattelemalla lämmintä juotavaa ja taikinakokkareita.

Kävi ilmi että matkamme aikana jotkut olivat jälleen rikkoneet ovemme lukon. Se lojui käytävällä. Naapurin mummot sanoivat että he nukkuivat eivätkä nähneet tai kuulleet mitään. Huomasimme että suuri magnetofonimme oli viety. Olimme piilottaneet sen polttopuiden alle.

Sašasta ja Kapteenista on tullut tavallisia vieraita Azan ja Linan luona vastapäisessä talossa, aivan kuin aikaisemmin syksyllä 1999 siellä kävivät aivan toiset ihmiset. Me näimme kirjoja liittovaltion sotilaiden käsissä. Näimme laatikoita, joissa oli sotilaiden päiväannoksia. Aza ja Lina ruokkivat jalomielisesti naapurimme mummoja Stasjaa ja Ninaa näillä säilykkeillä.

Lopulta meille selvisi: ilmainen ruokala avattiin jo viikko sitten bussivarikon pysäkillä. Sen lähellä on poikkeustilaministeriön sairaala, joka auttaa siviilejä. Pitää mennä sinne. Huomenna kenties.

Vielä yksi uutinen: Tänään tuntematon tyttö meni pientaloalueelle tapaamaan sukulaisiaan. Hän oli pukeutunut hyvin mutta käveli sisätossuissa. Hänen jalkansa kastuivat lumessa ja äiti ehdotti hänelle:

– Mennään meille! Annan sinulle lahjaksi kalossit ja kuivat sukat.

Tyttö kiitti mutta kieltäytyi astumasta sisään. Hän puhui kanssamme ja näytti veljensä valokuvan. Valokuvassa hänen veljensä vieressä minuun katsoi Aladdin! Tyttö sanoi iloisesti:

– Tammikuussa molemmat olivat vielä hengissä. Heidät kuljetettiin yhdessä pois kaupungista.

Hurraa! Hur-raa-aa! Me halasimme toisiamme kuin sisarukset ja hyvästelimme. Äiti itki kadulla. Hän muisti kuinka Aladdin kantoi meille tummaa leipää pommitusten aikana.

Prinsessa Polina-Budur.

11. helmikuuta 2000

Eilen meille tuli Vovka, Olgan mies. Juoppo ja törkimys. Hän murehti. Hänen vanha äitinsä, joka asui bussivarikon pysäkin lähellä, kuoli yöllisen tulituksen aikana. Ammus leikkasi talon nurkan irti kun äitinsä oli yksin nurkkahuoneistossa.

Hän makasi ennen nukkumaanmenoa ja katseli läheistensä valokuvia. Poika hautasi hänet omin käsin, palaneen kotinsa pihalla olevaan ojaan. Kaikki äidin asunnon omistuskirjat ja hänen passinsa olivat hävinneet. Näemmä lähimmät naapurit ehtivät asuntoon ensimmäisinä, aivan kuten meidän talossamme.

Vovka ryyppäsi rankasti suruunsa ja tuli yllättäen meille jutustelemaan. Oli myöhä, yhdeksän aikaan illalla ja hän puhui äidin kanssa kauan, ystävällisesti. Äiti unohti kaikki riidat ja loukkaukset karkotuksemme ajalta. Suotta! He polttivat yhdessä tupakan. Äiti kaatoi Vovkalle lasillisen hajuvettä lasiin ja Vovka joi. Vovka syytti itseään siitä ettei hän ollut tuonut äitiään asumaan kotiinsa vaan oli jättänyt tämän yksin sota-aikana. Minä ajattelin että varastaminen kiinnostaa häntä enemmän kuin omasta äidistään huolehtiminen.

Sitten humalainen venäläinen naapuri alkoi käyttäytymään aivan törkeästi, hän kurkotteli minua kohti, lähenteli ja sanoi että "erotun muista". Mihin voisin lähteä yöllä? Sala-ampujat ampuvat pihalle, näkyy valojuova-ammuksia. Häivyin hänen ja hänen humalaisten kyyneliensä luota. Poistuin huoneesta ja istuin tunnin ajan yksinäni tuhoutuneessa keittiössäni. Pimeydessä, rottien kanssa.

Minä rukoilin hiljaa että kaikkivaltias auttaisi minua ja että Aladdin palaisi. Päätin että suostuisin hänen vaimokseen, vaikka toiseksi tai kolmanneksi! Kunhan vain voisin elää ilman kaikkea saastaa, toisin kuin muut ihmiset täällä ympärilläni. "Aladdin, tule ja pelasta minut! Vie minut pois täältä, niin nopeasti kuin voit", kutsuin äänettömästi ja muistin uneni. Näin unta että Aladdin kuoli ja makasi raunioiden välissä. Voi Jumala, kunpa se ei olisi totta!

Huoneeseen kuului Vovkan kiroilu ja typerää jutustelua. Lähes vihasin äitiäni sillä hetkellä. Lopulta Vovka lähti nukkumaan kotiinsa vastapäiseen taloon. Saatoin kuulla kuinka naisen ääni huusi hänelle. Häntä nimiteltiin likaisilla sanoilla. Se oli hänen oma vaimonsa.

P.S.

Tänään aamulla, vieraiden ihmisten nähden Vovka tarrasi äitiin kiinni. Käski äitiä painumaan v... En sekaantunut enkä puolustanut häntä. Sai mitä ansaitsi! Oma vikansa kun leikkii ystävää saastan kanssa. Oma vikansa kun kutsuu sian kotiinsa.

Budur

12. helmikuuta 2000

Ystäväni Havan äiti tuli tänään. Ensimmäiseksi hän tuli luoksemme ja kysyi missä on hänen miehensä Sultan. Me kerroimme:

– Sultan, naapurimme Azan hautajaisten jälkeen, lähti taloonne pientaloalueella. 19. tammikuuta meidät vietiin pois "puhdistuksen" aikana mutta miestänne ei viety meidän kanssamme.

Kauniin Havan äiti pillahti itkuun. Aza ja Vovka kutsuivat vakavina hänet luokseen. He kertoivat tietävänsä missä Sultan makaa ja veivät hänet mukanaan. Sittemmin kävi ilmi että vaellellessaan pientaloalueella etsimässä saalista Aza, Olga, Vovka ja Lina olivat jo kauan sitten löytäneet ystävättäreni isän. Hänet ammuttiin eikä vain häntä. Hänen vieressään lumessa makasi vielä kaksi ihmistä.

Paikalliset asukkaat kertoivat:

– Tällä kadulla ja seuraavalla tästä ylöspäin oli liittovaltion joukkoja joissa oli osseetteja. Se oli painajaismaista! He vihasivat erityisesti inguušeja vuoden 1992 konfliktin vuoksi. Kolmikko ammuttiin yhdessä. Siihen kuului täällä asunut venäläinen poika, tšetšeeni ja mukaan tuotiin yksi inguuši, "jotta internationaali olisi koossa", Venäjän sotilaat nauroivat. Ruumiita ei annettu haudata.

Kaukana tästä talosta ammuttiin vanha nainen, yöpaidassa ja lämmin huivi olkapäillään, yhdessä tyttärensä kanssa. Tytär oli täysin alasti, kolmikymppinen. Noin kaksi korttelia ylempänä, matkalla meiltä päin pientaloaluetta ylös mäelle ammuttiin seitsenvuotias tšetšeenityttö äitinsä ja tätinsä kanssa. Kadun asukkaat kertoivat että sotilaat veivät mukanaan ammutun lapsen vanhemman sisaren, suurin piirtein ikäiseni tytön.

Leipätehtaan asuntolan kellariin sotilaat heittivät kranaatin. Siellä kuoli tšetšeeneitä ja venäläisiä jotka piileskelivät siellä tulitusta. Monet kuolivat, heidän joukossaan lapsia. Yksi kuolleista oli nainen jonka nimi oli Galina. Tapasimme hänen äitinsä Berezkan torilla. Siinä kellarissa kuolivat varmaankin ne nuoret tšetšeeninaiset joiden luona me olimme kerran turvassa pommitukselta Berezkan alueelta. Ainakin kolmikko oli aikeissa mennä juuri siihen kellariin.

19. tammikuuta meidät vietiin kotoamme. Me vaelsimme yhdeksän päivää alueella jonne liittovaltion joukot olivat jo asettuneet. Tuolloin ajattelimme että meitä kohdeltiin julmasti ja epäoikeudenmukaisesti mutta itse asiassa meidät pelastettiin. Muistin mitä yksi sotilaista sanoi:

– Meidän perässämme tulee toisia osastoja. He ovat julmempia

Olimme siis väärässä. He vain leikittelivät kanssamme, tietäen mitä käy heille jotka jäävät koteihinsa. Perässä seuraavat tappavat heidät.

Nälkäiset koirat ovat jo kauan sitten alkaneet syömään ruumiita. Sultanilta, mallikansalaiselta ja siviililtä, kahden lapsen isältä, oli pureskeltu naama ja käsi. Hänet käärittiin suureen mattoon ja vietiin pois kärryllä. Lina ja Aza saattoivat leskeä. Tultuaan takaisin he kertoivat että tarkastuspisteillä sotilaat kysyivät:

– Mitäs, mattojako kannatte?

Ja vaimo näytti miehen kenkiä.

Tapasimme sattumalta ulkomaalaisia toimittajia. He kuvasivat ohjelmaa. Haastattelivat meitä, lupasivat tekevänsä dokumentin.

Hava parka! Hän rakasti isäänsä kovin. Kamalaa kuinka alas ihmiset ovat vajonneet. Päässäni soi Viktor Tsoin kappale:

Kaksituhatta vuotta sotaa!

Sotaa ilman erityistä syytä.

Sota on nuorten asia.

Lääke joka parantaa ryppyjä.

P.S.

Me varmaankin muutamme johonkin, emmehän voi elää raunioissa! Minun on käytävä koulu loppuun. Palaneen tarhan vihreään aitaan kirjoitan varmasti: "Aladdin! Budur muutti..." ja uuden osoitteeni. Jos hän elää, hän löytää minut.

Rakastan häntä.

Prinsessa.

13. helmikuuta 2000

Riitelen äidin kanssa jatkuvasti. Hän puhuu minulle törkeyksiä ja hyökkää kimppuuni nyrkein. Hänen kanssaan on ollut vaikeaa lapsuudestani asti. Ilmeisesti sodan vuoksi hänen henkinen tasapainonsa on järkkynyt ja sirpaloitunut viime aikoina.

Eilen illalla minun oli paha olla: maksaan, vatsaan ja sydämeen sattui. Teen yksin kaikki työt, hakkaan puita, valmistan ruokaa ja pesen vaatteita vaikka olen haavoittunut. Melkein kaaduin heikkoudesta ja jalkojeni kivun vuoksi, ja hän kävi kimppuuni ja huusi, että nostaa minut hiuksistani ilmaan jos en tee kaikkia kotitöitä. Hän löi minua kasvoihin ja haukkui.

Sitä mukaa kuin olen aikuistunut hän on tullut vain raivoisammaksi joka päivä. Luulen että hänen naisen kohtalonsa on ollut hyvin hankala ja surullinen. Nyt kun hän näkee nuoruuteni, hän pelkää salaa että minua onnistaa ja että löydän onnen ja rakkauden. Minä erehdyn harvoin. Pyydän Jumalalta kärsivällisyyttä ja rohkeutta tämän kaiken kestämiseen. Pelkään riitaa äitini kanssa enemmän kuin sotaa. Pelkään että hän menettää harkintakykynsä.

P.

14. helmikuuta 2000

Kävimme Ivanovon pysäkillä. Kerrottiin että siellä jaettaisiin humanitääristä apua mutta tieto osoittautui vääräksi. Tapasimme siellä kuitenkin Tanja-tädin ja hänen 16-vuotiaan Julka-tyttärensä. Kilpailimme heidän kanssaan kun myimme lehtiä keskustorilla. He kertoivat meille itkien kuinka perheen isä tapettiin. Heidän naapurinsa ehti piiloutua tiiliseinän taakse, makasi siellä pidätellen hengitystään ja näki kaiken. Isä tapettiin vaikka hän oli iäkäs venäläinen. Sodan sekasorrossa hän ei ajellut partaansa ja häntä luultiin separatistitaistelijaksi.

Tanja jäi yksi kolmen lapsen kanssa. Hänen vanhin poikansa kantoi isän ruumista selässään lähes kahdentoista tunnin ajan tulen alla pienen, muutaman kymmenen metrin kokoisen pihan halki. Pihaa tulitettiin ja hän ryömi hitaasti, makasi tuntikausia kivimurskassa ja piileskeli raunioiden alla.

Äiti unohti vanhat riitamme. Hän kutsui äidin ja tyttären kylään ja neuvoi heitä keräämään kesällä hedelmiä puutarhastamme. Me seisoimme kauan valtatiellä. Tanja ja Julka olivat jo käyneet ilmaisessa ruokalassa ja suosittelivat sitä meillekin. Mukaan kannattaisi ottaa pieni kattila tai tonkka. He selittivät:

– Siellä on useampia jonoja, kaikilla pisteillä on oma jononsa. Siksi ruokalassa vallitsee sekasorto. Siellä voi syödä kylliksi ja ottaa puuroa mukaan kotiin.

Heti kun olimme astuneet pihallemme, Aza ja Lina kutsuivat meitä keräämään Sultanin tavarat.

He selittivät näin:

– Kuolleen leski pyysi meitä kokoamaan kaiken valmiiksi.

Ensimmäiseksi he veivät kaikki keittiön kalusteet viereiseen asuntoon. Naapurimme sanoivat että leski oli määrännyt heitä tekemään näin. Lina ja Aza irrottivat varovaisesti kauniin kristallilampun ja veivät sen pois.

– Muuten se varastetaan. Me pelastamme sen, he selittivät meille.

Olga tuli auttamaan heitä. Näin miten hänen takkinsa alle katosi kaunis kattila joka oli kylpyhuoneen lattialla. Kysyin häneltä:

– Mitä sinä teet?

Silloin teeskentelijä-Olga lausui säälivänsä Sultania ja häipyi pihalle, teeskennellen itkua. Pyysin vanhoja oppikirjoja eri aiheista, jos omistaja ei enää niitä tarvitsisi, jotta voisin opiskella etukäteen koulun opetussuunnitelmaa. Se ei muutu kovin nopeasti. Aza ja Lina lupasivat ne minulle.

Pidin puisista kirjahyllyistä mutta Lina ei antanut minun ottaa niitä. Hän oli aikaisemmin sopinut Havan äidin kanssa että saisi ne itselleen. Naiset antoivat meille puolikkaan purkin keinotekoista hunajaa. Kiitoksia avusta. Se oli seissyt avonaisena ja kuivunut eikä kukaan ollut halunnut koskea siihen. Ei kummoista mutta makeaa kuitenkin.

P.

15. helmikuuta 2000

Voin huonosti. Äiti toivoi aamulla kuolemaani ja kirosi minut. Kiroukset vääristävät hänen kasvonsa, tekevät niistä vieraat ja pelottavat. Aivan kuin toinen olento pyristelisi pinnalle syvältä hänen sielunsa sisältä. Se olento tärisee, pyörittelee silmiään ja huutaa loputtomasti. Sydämestäni ottaa joka päivä ja joka päivä ymmärrän voivani yhä huonommin. Pelkään kaatuvani heikkoudesta ja tunnen olevani lopussa.

Tänään lämmitin kamiinaa ja hakkasin puita mutta voimat eivät enää riittäneet niiden pinoamiseen. Juon validolia ja tippoja. Kaaduin käytävässä. Menin ja makasin patjalla käytävän lattialla. Silloin äiti tuli luokseni ja huusi minulle:

– Perkeleen laiskuri!

Protestoin ja sanoin ettei se ole totta. Silloin hän alkoi lyömään minua, käyttäen hyväksi puolustuskyvytöntä tilaani. Aivan kuin piru olisi mennyt häneen. Viimeisillä voimillani työnsin hänet syrjään ja pakenin.

Nyt istun tuhoutuneessa asunnossa joka sijaitsee toisessa kerroksessa asuntomme päällä. Täällä jääkylmä. Tuntuu että hän vihaa minua. Ehkä sota tekee ihmisistä, jotka ovat vielä taannoin rakastaneet toisiaan, vihollisia. Kelloni meni muuten rikki, se putosi kädestä ja hajosi.

16. helmikuuta 2000

Kävimme poikkeustilaministeriön sairaalassa bussivarikon pysäkillä. Siellä oli kiinnostava röntgen!

Minut laitettiin pöydälle, katsoin suureen valkoiseen valkokankaaseen yläpuolellani ja siellä näkyi kaikki saman tien. Sirpaleitani katseltiin. Yksi niistä on valtava. Ja suurin osa pienistä sirpaleista tuli itse ulos.

– Pitää nopeasti poistaa tuo joka on oikeassa jalassa. Se on varmaankin jo alkanut hapettua, kirurgi sanoi painokkaasti.

Minua alkoi pelottaa mutta kuvittelin viereeni Aladdinin joka sanoi:

– Se on tehtävä!

Suostuin leikkaukseen. Auttakoon Jumala minua.

Minulle määrättiin leikkauspäivä. Pelkään kovasti. Enkä tarvitse nukutusta, luulen että kuolen pelosta, pyörryn enkä tunne mitään. Lääkärit tarkastivat äidin, kuuntelivat hänen sydäntään. Lääkärit antoivat lääkepistoksen lääkettä ja muutaman ilmaisen tabletin validolia ja valeriaanaa. Pyydettiin tulemaan uudestaan kun paikalla on sydänlääkäri ja ehdotettiin sähkösydänkäyrän ottamista. Äiti kieltäytyi:

– Olen tiennyt oman diagnoosini jo lapsesta asti. Sairastuin kuusivuotiaana ja siitä asti olen koko elämäni ajan ollut reumatologin asiakas.

Hän kiirehti. Pelkäsi että myöhästymme ruokalan ruoanjsta. En edes sanonut että sydämestäni ottaa, ujostelin.

Venäläisillä naislääkäreillä ja sairaanhoitajilla on lyhyeksi leikatut hiukset. He ovat kaikki lihavia ja polttavat tupakkaa. Poikkeustilaministeriön sairaala koostuu useasta suuresta teltasta ja sotilaat suojaavat sitä. Jos tulitus alkaa, kaikki kyykistyvät.

Prinsessa Budur.

17. helmikuuta 2000

Aamulla joimme teetä taikinakokkareiden kanssa ja lähdimme kohti sairaalaa, leikkaukseen. Mutta kun olimme kulkeneet suurimman osan reitistä, kävi ilmi että venäläiset sotilaat olivat sulkeneet tien. He ilmoittivat:

– Tänään tie on suljettu koko päivän ajaksi. On turha protestoida, häipykää!

Meidän piti kääntyä. Oikeastaan olin salaa iloinen odottamattomasta lykkäyksestä.

Jatkoa

Elämäni on yhtä helvettiä! Kaikki alkoi siitä kun kuulin purkauksen kirosanoja. Sitten äiti juoksi luokseni, löi ja jatkoi huutamista. Hän huusi minulle jostain pöydästä. Kysyin häneltä:

– Mitä tapahtui?

Hän hakkasi minua yhä luudalla ja samalla selvitti:

– Leivoit eilen taikinakokkareita pöydällä etkä siivonnut jauhoja pois sen jälkeen!

Mutta en tehnyt taikinaa eilen pöydällä vaan pöydän päälle laitetulla paperilla. Eli pöydälle ei voinut jäädä jauhoja. Menin katsomaan pöytää: siinä oli tosiaankin teetahra mutta ei jauhoja. Otin rätin ja pyyhin sen pois.

– Miksi järjestit tuollaisen tappelun vaikka olisin voinut vain pyyhkiä pöydän? kysyin häneltä.

– Sinäkin siinä, elukka! kuulin vastaukseksi. Hän sieppasi veitsen ja kävi kimppuuni.

Yhtäkkiä minut valtasi sellainen välinpitämättömyys ihmisten alhaisuutta kohtaan että seisoin täysin rauhallisena ja katsoin häntä veitsineen. Hän seisoi edessäni hetken aikaa ja meni pois. Kun pesin lautasia pesusoikossa, äiti laittautui vierelleni. Hän asetteli kätensä rinnalleen kuin luutnantti ja alkoi huutaa että hän vihaa minua ulkonäköni, ääneni ja ylipäätänsä kaiken vuoksi. Kuuntelin häntä hiljaa enkä ehtinyt reagoida kun hän käytti sopivaa hetkeä hiipiäkseen lähelleni ja löi minua kasvoihin kaikin voimin. Työnsin hänet luotani ja sanoin:

– Kuuntelen sinua kuin tytär mutta miten sinä käyttäydyt!

Se suututti häntä vielä enemmän ja hän jatkoi lyömistä, keskeyttämättä huutoa ja haukkumista. Minun täytyi jälleen juosta pakoon. Menin jopa muutamaksi minuutiksi ulos tulituksen alle, ajatellen että näin voisin tehdä kaikesta lopun. Mutta sitten muistin sinut, päiväkirja, mietin asiaa uudestaan ja tulin takaisin. Äiti huusi että kuolema on pelastus nälästä ja sairauksista, pelastus puutteista ja synneistä. Hän oli hysteerinen ja puhui vieraalla äänellä jota en ollut aikaisemmin kuullut.

– En voi enää nähdä ihmisiä. Ketään ihmisiä, mitään ihmisiä!

Hän sanoi että haluaisi metsään tai saarelle. Sinne missä on kukkia, puita, lempeitä eläimiä, hiekkaa ja vettä. Ja pääasia ettei olisi ihmisiä. Sen jälkeen sydämestäni ja maksastani otti yhä enemmän. Pystyin tuskin liikkumaan, olin voimaton. On ilmeistä että huomenna meidän olisi pakko raahustaa sairaalaan.

Prinsessa.

18. helmikuuta 2000

Aamu

Aurinko paistaa ja lumi sulaa. Todellinen kevätpäivä! Voimistelin: hengitin joogan sääntöjen mukaan. Tarvitsen vahvoja hermoja tällaista elämää varten. Pelkoni rapisi pois ja katosi.

Sitten joimme teetä ja söimme pohjaan palanutta leipää ilman rasvaa. Pystyin vain juuri ja juuri pureskelemaan sitä, se oli toissapäiväistä. Eilen emme paistaneet. Leipä oli kovaa kuin kengänpohja.

Otin keppini. Aika lähteä matkaan!

Budur.

19. helmikuuta 2000

Eilen, 18. helmikuuta, minut leikattiin. Lääkärit kuvasivat jälleen jalkani. He tekivät merkintöjä viherspriillä. Ympärillämme ammuskeltiin, jossain oli meneillään taistelu. Tunsin pistokset, niitä oli neljätoista: "Puudutus prokaiinilla". Mutta minuun sattui ja huusin. Tämän vuoksi poikkeustilaministeriön lääkärit turhautuivat ja leikattuaan jalan auki useammasta kohdasta he päättivät lopulta nukuttaa minut kokonaan. Ensin he eivät uskaltaneet tehdä siitä koska epäilivät että sydämeni ei välttämättä kestäisi sitä. Operaatio kesti noin kahden tunnin ajan.

Kun minua valmisteltiin nukutusta varten, tutustuin laihaan sairaanhoitajaan Natašaan ja kirurgiini Suleiman-Baudiin. Hän on lääkäri Moskovan sairaalasta? 9. Lääkäri on tšetšeeni ja sairaanhoitaja venäläinen. Molemmat ovat Moskovasta. Olen tyytymätön vain siihen ettei minulle annettu jalastani leikattua suurta sirpaletta vaikka pyysin sitä. Mutta minulle annettiin vammastani todistus, jossa oli poikkeustilaministeriön leima.

Sitten minua onnisti hieman: Ambulanssi vei jotain naista Mozdokiin sairaalaan. He pelastivat sairasta. Lääkärit antoivat pistoksia auton liikkuessa. Auton kyydissä pääsimme lähemmäksi kotia. He veivät meidät kolmen korttelin päähän kotoa, lähemmäksi he eivät voineet ajaa sortumien vuoksi.

Me hengähdimme penkillä, sitten taivalsimme kotiin lämpimän auringon paistaessa. Lääkärit sanoivat:

– Kymmenen päivän päästä pitää tulla vaihtamaan side.

He antoivat meille pyyhkeitä ja siteitä, ilmaiseksi, ja sanoivat:

– Ne ovat siltä varalta ettette voi tulla luoksemme taisteluiden vuoksi.

Yöllä särkylääkkeen vaikutus loppui. Haavani olivat tulessa ja otin lääkettä.

Äiti meni hakemaan puuroa. Hän pyytää ruokaa kotiin tuotavaksi minua varten.

Ilta

Kaikki on kunnossa. Äiti tuli. Ruoka on vielä lämmintä, sitä ei tarvitse lämmittää. Annoimme mummoille parantumiseni kunniaksi maitokaakta ja naapurillemme Valeralle hieman puuroa lautasella.

Budur

21. helmikuuta 2000

Vanhan tšetšeenin poika, joka opetti Raisaa rukoilemaan, osoittautui venäläiseksi. Hän on adoptoitu, 23-vuotias ja kääntyi Islamiin vuonna 1993. Hän teki töitä rakennuksilla.

Poika oli kuullut Aladdinista pihan juoruilijoilta. Hän kertoi ettei ollut koskaan ajatellut minua mutta kerran tulin hänen uneensa ja esittäydyin: "Minä olen prinsessa Polina-Budur!" Hänen yöllinen näkynsä hämmästytti minua erityisesti, sillä vain neljä ihmistä tiesi tästä nimestäni: Aladdin, minä, Jinni ja äiti.

Juoppo Vovka teki tänään tällaisen tempun: hän suuteli äitiäni suoraan päälaelle. Mikä häpeä! Sietämätöntä törkeyttä! Äiti nauroi ja raaputti sitä kohtaa.

Aladdinin ystävätär

24. helmikuuta 2000

Tikkejäni ei poistettu mutta siteet vaihdettiin. Lääkärit katsoivat jalkaani ja sanoivat:

– Jalan sisällä on suuri kohta jossa ei ole mitään. Et saa nostaa mitään raskasta etkä kävellä liikaa, se on vaarallista.

Toisessa teltassa peukalooni teipattiin samanlainen pieni patteri kuin kelloissa. Minulle selitettiin:

– Se nopeuttaa parantumista. Piste sormessasi vastaa haavaa jalassa.

Minulle annettiin pistos sydänlääkettä ja lähdimme ruokalaan. Sain sairaustodistusta vastaan erillisestä jonosta neljä purkkia pasteijaa. Ne ovat oikein pieniä, rautaisia. Mutta helppo jakaa koska niitä on kaksi molemmille.

Päiväkirja, anna minun sanoa pari sanaa uudesta ystävästäni: Alik on hänen tšetšeeninimensä. Hän on inhimillinen. Kertoo paljon itsestään, menneisyydestään, huumeista ja vankilasta. Alik tunnusti että on muutamia kertoja vaipunut täyteen epätoivoon venäläisten vanhempiensa vaikean suhteen vuoksi. Hän yritti itsemurhaa. Leikkasi ranteensa auki ja yritti hirttäytyä. Oli ihme että hän pelastui.

Budur

26. helmikuuta 2000

Alik istui iltaa luonamme eilen mutta minulla oli tylsää. Ajoittain säälin häntä.

Tänään riitelin äidin kanssa. Tai tarkemmin sanoen en riidellyt, riita vain tapahtui. Äiti etsi kauan kynää eikä voinut löytää sitä. Kotona vain minä kirjoitan. Hän suuttui ja saman tien kirosanojen tulva vyöryi päälleni. Hän jatkoi haukkumista matkalla syömään puuroa. Kuljin hänen rinnallaan jonkin matkaa, sitten annoin olla ja käännyin takaisin kotiin.

Ryömin sängyn alle etsimään kirottua kynää ja siellä oli suuri kuollut rotta. Mutta löysin kynän! Naapurimme Alik oli tarkkaillut meitä ja tiesi ettei äiti ollut kotona. Hän tuli kylään ja suostutteli minua naimisiin. Sanoin rehellisesti:

– Ei! Mutta kylään saa tulla ja jutella.

Alik sanoi ettei halua painostaa minua. Hän käy luonamme kylässä kuin naapuri. Hyvä että hän on olemassa. En ole niin yksinäinen. Kiitos hänelle siitä.

Jatkoa

Äiti tuli ruokalasta. Nyt hän on väsynyt eikä ole kimpussani. Hän toi ruokaa.

Alik tuli jälleen. Kerroin Alikille uneni toisiamme keskeyttäen. Unessa oli sadun peikko, vakava ja ankara. Peikko astui sisään ja kertoi:

– Eräällä hylätyllä palstalla makaa ruumis. Hänen allaan on aarrekätkö. Jos löydätte hänet, aarre on teidän. Mutta teidän tulee haudata kuollut. Jos ette löydä kuollutta nuorta miestä, Aza ja Lina löytävät hänet ja vievät aarteen mutta eivät hautaa kuollutta. Palstoilla makaava kuollut haluaa että löydätte hänet.

Menimme sinne äidin kanssa. Etsimme muttemme löytäneet. Emme tosin uskaltaneet kävellä palstojen loppuun, rautatielle asti. Siellä voi joutua ammutuksi tai astua ansaan, ja se on loppu! Ja kaikista kamalinta on loppu joka tulee hitaasti.

– Uni on uni, äiti murisi. Turhaan sinä otat sen kirjaimellisesti.

Mutta pyysin Alikilta että hän tutkisi palstat.

– Kyse ei ole aarteesta. Pitää auttaa ihmisen sielua, suostuttelin häntä.

– Teen sen, Alik lupasi.

Budur

27. helmikuuta 2000

Olimme sairaalassa. Tikkejä ei poistettu, pyydettiin palaamaan kolmen päivän päästä. Tapasimme siirtolaisia jotka ovat tulleet alueellemme Mikrorajonilta: tšetšeeni-isoäiti, hänen kolme lastenlastaan ja heidän kanssaan asuva venäläinen Nadja. Nadja pelkää olla yksin ja siksi pysyy yhdessä tšetšeeniperheen kanssa. Hän auttaa kaikissa kotitöissä ja jakaa eläkkeensä. Hän on 60-vuotias.

Tšetšeenimummon lapsenlapset telmivät ja kutsuvat mummoaan motkottajaksi. Vanhin tyttö on 13-vuotias, vuotta minua nuorempi. Hänen nimensä on Sanet. Toinen tyttö on 12-vuotias. Hänen nimensä on Aminat. Ainoa porukkamme poika on Alihan. Hän on kaikista nuorin ja kaikista tottelemattomin. Heidän isänsä antoi meille kerran dieseliä ja kirveen. Sitten Aza ja Lina alkoivat juoruamaan. Sanoivat että minulla oli poikaystävä. He kertoivat kaikenlaisia valheellisia yksityiskohtia. Kuinka epäoikeudenmukaista! Näiden naisten luona yöpyi nuoria miehiä kaiken värisissä ja sävyisissä asepuvuissa, monta monta kertaa. Eikä varmasti samaan tapaan kuin minun ja äitini luona.

Azan ja Linan juorujen jälkeen kaikki pihallamme kääntyivät meitä vastaan. Kaksi naimatonta "daamia" olivat selvästikin kateellisia ystävyydestäni Aladdinin ja Jinnin kanssa. Luulenpa etteivät he voi kuvitellakaan sellaista suhdetta jonkalainen minulla oli heidän kanssaan. Muistan hyvin kuinka Lina puhui Aladdinin kanssa syksyllä. Aladdin loukkasi kaunista naista. Hän sanoi ettei sota-aikana ole sopivaa kulkea puoliksi aukinaisessa huivissa ja meikata näyttävästi. Tuona päivänä hän nosti kaikille vettä kaivosta muttei hänelle! Lina oli järkyttynyt ja hirveän loukkaantunut. Kaikki kiinnittivät häneen aina huomiota, kosiskelivat häntä. Tietenkin hän suuttui. Punaiset läiskät nousivat hänen kasvoilleen. Aladdin kantoi meille vettä kotiin asti koko pihan nähden.

Se ei kuulu tšetšeenien tapoihin. Miesten ei tule kantaa sankoa! Hän osoitti kaikille että hän arvosti minua ja äitiä. Hän kunnioittaa meitä. Silloin kaikki suuttuivat, tšetšeenit ja venäläiset.

– Huono juttu, äiti ymmärsi. Kateus muuttuu pian vihaksi!

Mutta sinä päivänä olin erittäin tyytyväinen.

Kävelemme valtatiellä. Kaikki rupattelevat ja vitsailevat mutta minä kävelen vielä omassa menneisyydessäni. Puhun mielessäni Aladdinin kanssa. Siksi en aina vastaa vieressä kulkeville jos he sanovat minulle jotain.

Matkatoverieni vieressä valtatiellä sipsuttaa koira. Kaikki nauroivat kun hänelle tarjottiin ruokaa ruokalassa. Koira on pieni. Sillä oli karvavieru häntä ja se näyttää onnettomalta. Äiti antoi sille hauskan lempinimen, "Luuta".

Kysyin Sanetilta pelkääkö hän kuolemaa tai sitä että räjähdys voisi irrottaa hänen kätensä tai jalkansa? Vastaukseksi hän nauroi kovaäänisesti ja sanoi:

– Jos Allah haluaa, kuka voisi muuttaa kohtaloa? Kaiken mitä tapahtuu pitää tapahtua.

Varmaankin niin, ajattelin. Hän on oikein rohkea. Ja minä pelkään.

Matka tuntui lyhyeltä. Minä ja äiti olemme voimistuneet jaetusta puurosta emmekä enää väsy niin nopeasti. Pyörryttää harvemmin. Äiti uskoo että toukokuun lopussa elämä helpottaa. Puut alkavat tuottaa hedelmää. Se on lisäravintoa.

– Elämä järjestyy, äiti lupaa.

Budur

28. helmikuuta 2000

Tänään on Galina-mummon syntymäpäivä. Hän on kuollut.

Kävin kerran hänen luonaan Rostovissa. Olin aivan pieni ja olimme kyläilemässä. Tänään mietin heti herättyäni miten voisin muistaa isoäitiä, taiteilijaa ja näyttelijää. Hän opetti minut pitämään hyvistä kirjoista ja lahjoitti minulle teatterin ilon!

– Katsos! Muistit jo isoäitiäsi kauniin sanoin, äiti katsoi olkapääni yli.

Alik ei löytänyt ketään palstoilta.

Huomenna menen varmasti poistamaan tikit ja nyt keitän keittoa.

Tänään naapurimme, Marjam-tädin luona tapahtunut sattumus oli kuin mustaa huumoria. Stasja-mummo nousi tuolilta ja otti tukea harkkorautaisen kamiinan jalasta mutta sinä hetkenä ruostunut jalka taipui ja hajosi. Stasja pyllähti kuumaan kamiinaan. Hän paloi pahasti ja alkoi huutaa:

– Voi vittu! Apua, pelastakaa. Tulipalo!

Hänen ystävänsä Nina-mummo yritti sammuttaa häntä, mutta savua nousi lisää ja se voimistui. Stasjan vanhat takit kytivät. Tuolloin Ninan sairas, mielipuoli lapsenlapsi työnsi oman mummonsa syrjään, sieppasi sangollisen jäistä vettä ja kaatoi kaiken Stasjan päälle. Kuinka Stasja kirkuikaan!

Hän haisi vanhalta villalta. Stasja kiroili ja löi toisen lastenlasta viimeisillä voimillaan. Hänen ystävättärensä Nina huusi kuin hullu, molemmille.

– Idiootit! Meillä ei enää ole vettä, ei pisaraakaan. Kannoimme sitä kolme tuntia kotiin tulen alla, loiset!

Kaikkialla oli lätäköitä ja "pelastetun" ja "pelastettujen" välillä alkoi kova välienselvittely. Kuulimme valikoiman kirosanoja, voimakkaiden läimäysten ääniä ja tuskanhuutoja. Äiti lahjoitti naapureille täyden teekannun verran vettä. Hän auttoi mummoja tuulettamaan savun pois heiluttamalla rättejä. En voinut lopettaa nauramista.

Jatkoa

17:00

Menimme ruokalaan syömään puuroa kun tarkka-ampuja ampui minua. Se väijyi tyhjässä, palaneessa viisikerroksisessa talossa kolmen korttelin päässä meistä, risteyksessä. Kuulin luodinvihellyksen ja kumarruin välittömästi. Jos en olisi kumartunut, en olisi voinut kirjoittaa enää mitään sinuun, päiväkirjani.

Luoti meni vasemmalta puoleltani. Se oli jo tippumassa, lensi muutamia metrejä ja osui kuin pieni kivi asfalttiin selkäni takana. Äiti ja Nina-mummo olivat vieressäni ja säikähtivät todenteolla.  He kielsivät minua puhumasta tapahtuneesta armeijan tarkastuspisteellä. Halusin mennä ja kysyä miksi he tekevät noin.

Prinsessa Budur

MAALISKUU 2000

1. maaliskuuta 2000

Kävimme Ivanovon pysäkillä hallintorakennuksessa. Meiltä on sinne todella pitkä matka.

Tarvitsen pian passin. Kävi ilmi että nykyään jo 14-vuotias tarvitsee passin! Elimme kotonamme kaikessa rauhassa emmekä tienneet siitä mitään. Nyt minulle valitetaan siitä että ainoa henkilöllisyyspaperini on syntymätodistus. Tarvitsen rahaa passiin ja valokuviin. Mutta mistä saisimme rahaa? Miten me voisimme tienata? Keräämällä tyhjiä vodkapulloja? Voiko niin muka tienata mitään?

Kävimme syömässä puuroa. Pitkässä jonossa tutustuin Vladikavkazissa opiskelevaan Natašaan. Hänestä tuli pakolainen vuonna 1999. Kun heidän perhettään tulitettiin helikoptereista heidän paetessaan kaupungista, he heittäytyivät autonsa alle. Perhe makasi siellä tiiviisti ja piileskeli renkaiden välissä samaan aikaan kun auto muuttui metalliromuksi. Sopivan hetken koitettua he kierivät tieltä ojaan, makasivat siellä tuntikausia ja odottivat yötä. Yöllä he ryömivät metsään ja säästyivät!

Nataša pyrki opistoon varta vasten että hän voisi asua asuntolassa Vladikavkazissa. Hän asui siellä toisten opiskelijoiden ja äitinsä kanssa. Nataša kertoi miten hän käveli Vladikavkazissa ystävättärien kanssa puistossa. Myöhään, iltayhteentoista asti! Minä en ole koskaan ollut puistossa ilman äitiä, edes päivällä. Nataša ei halua asua tuhoutuneessa Groznyissä. Hän ei rakasta kaupunkiaan ja päätti että pyrkii opinnot lopetettuaan opistoon toisen kerran. Toiselle osastolle jotta hän voisi jatkaa asumista asuntolassa. Sitten hän yrittää mennä naimisiin. Aivan sama kenen kanssa, kunhan ei tarvitse palata tänne.

Äitiä ottaa sydämestä. Hän tuli ja asettui makaamaan. Hän on niin kalpea että pelkään hänen kuolevan. Ja minä jään yksin? Ei, ei! Minä lääkitsen hänet vaikka olen itsekin kovin huonossa kunnossa. Alik ei tullut. En ole nähnyt häntä kahteen päivään.

Venäläiset sotilaat tappoivat mustan koiran pihallamme sillä aikaa kun olin poissa. Aza osoitti heille koiraa ja pyysi tappamaan sen. Hän sanoi että koira on ihmissyöjä. Aza on ilkeä noita eikä nainen. Kuinka hän voi toimia noin? Ja Nina-mummo sanoi:

– Valheita! Valhe koiraa vastaan. Ei koira ruumiita syönyt vaan kävi varkaiden kimppuun. Se ei päästänyt vieraita tyhjään kotiin pientaloalueella jossa asui aikaisemmin. Koira oli suuri ja kuljeskeli paksuna.

Kohta se olisi synnyttänyt pentuja. Sotilaat ampuivat koiran rappumme luona. He sanoivat, että Alik tuli ja vei raadon jotten näkisi sitä. Hän sääli minua.

En voi rauhoittua tämän kuoleman jälkeen. Yritän miettiä jotain muuta mutta ajatukset palaavat jatkuvasti taas yhteen pihamme konnamaisuuteen.

Nämä rivit ovat KUOLLEILLE

((Runo 13 - kesken))

Harvojen annettiin se nähdä

kaukainen ja pilvinen ranta,

ja jälleen, kuten kauan kauan sitten,

tipumme mustalle ovelle,

kokoonnumme äänekkäästi joella,

kuin olisimme saavuttaneet päämäärän,

mutta... huomaamatta myös esi-isät,

jotka

(???)

rauhallisesti pahuuteen ja armoon,

he eivät voittaneet Kuolemaa,

He nousivat Kuoleman ohi!

Dhammapada

5. maaliskuuta 2000

Aamu

En ole riidellyt äidin kanssa viimeaikoina. Mutta nyt häntä alkoi ottaa sydämestä! Hän ei kykene nousemaan. Äiti puhuu että kovat rintakivut alkoivat kun palstoilla tulitettiin ankarasti yöllä. Asettelen pulloja, joissa on kuumaa vettä, hänen jalkaterilleen ja käsilleen. Annan pistoksen kordiamiinia kerran tunnissa. Sitä on jäljellä kuusi ampullia. On validolia ja nitroja, joita annettiin sairaalassa.

Ilta

Olen todella peloissani! Kestämmekö aamuun saakka? Löysin professori V. Nunajevin kirjoja. Hän on kardiologi. Professori signeerasi nämä vihot ja lahjoitti ne meille viime kesänä. Luen niitä ja niissä lukee että sydämen lihakset tarvitsevat vitamiineja. Pistoksia pitää antaa joka kolmas tunti. Huomenna käyn kaikissa poikkeustilaministeriön sairaalan teltoissa!

Päätin että juuri nyt on tärkeintä puhua äidin kanssa. Ei saa antaa hänen vaieta eikä menettää tajuntaansa. Muuten voi olla etten näe hämärässä jos hänen tilansa kääntyy huonompaan. Äiti puhuu näkemästään tuskin erottuvalla äänellä.

– Puhu! pyydän häneltä.

Äiti kertoo:

– Asunnossamme on useita läpinäkyviä olentoja. Ne tulivat hakemaan minua. Näen naisen pallilla, samettipuvussa. Hänellä on päällään lyhyet liivit. Hän istuu matolla, vieressään on musta kissa. Naisen hiukset on sidottu leteille.

Vastapäätä, omissa jaloissaan, äiti näkee miehen. Hän kuvailee:

– Hiukset ovat tummia, hartioille asti. Mies on pukeutunut valkeaan, peittää kasvonsa ja silmänsä käsillään. Nyt hän poisti kädet kasvoiltaan ja seisoo sivuttain. Ei käänny vaikka haluaisin niin nähdä hänet. Mies on pukeutunut tilaviin vaatteisiin. Vyötetty.

Äidin oikean käden puolella on kolmikko. Hän selittää:

– Tutut piirteet. Äiti ja isoäiti.

He seisovat aivan vieri vieressä. Kaikilla on päällään pitkät vaatteet, joustavia kuin ranteet. Vaatteiden värit ovat hädin tuskin erotettavissa.

Lähellä, aivan sängyn luona, äiti näkee miten pienet peikot hyörivät. Niitä on paljon. Niillä on päällään mustat vaatteet ja päässä mustat hatut joissa on liepeet!

Äiti menetti tajuntansa. Säikähdin ja aloin rukoilla, ajaa kuolemaa pois. Äiti kuiskasi uloshenkäyksellä tuskin kuultavasti:

– En näe mitään. Silmäni sokeutuivat.

Annoin äidille kaksi piikkiä. Hieroin kämmeniä ja sormia.

Äiti tuli tajuihinsa. Pakotin äidin juomaan tulikuumaa sokeroitua vettä. Hänen hengityksensä syventyi hitaasti ja hän nukahti. Nyt kirjoitin kaiken ylös etten unohtaisi.

On valoisampaa.

Aina kolmen tunnin välein annan äidille piikin ja hän sanoi:

– Hän lähti pois.

Kumarruin hänen puoleensa ja kuulin:

– Valkoisiin pukeutunut mies. Se, joka seisoi sängyn vieressä. Äiti toisti: se meni pois.

Äiti pystyi hädin tuskin puhumaan mutta hän pystyi selittämään mitä hän näki rukoillessaan: huoneen nurkasta, sieltä missä on ovemme, häneen alkoi paistaa vaalea, kultainen kimppu valonsäteitä. Äiti tunsi kuinka valo meni hänen sisäänsä. Sillä hetkellä hän tunsi helpotuksen.

Pyysin naapureita istumaan hetken aikaa äidin luona. Näytin heille missä ovat lääkkeet. Suuntasin sairaalaan pientaloalueen läpi melkein juosten, ohittaen tarkastuspisteet. Minut olisi voitu ampua koska ulkonaliikkumiskielto on vielä voimassa. Mutta pelastuin. Palasin takaisin lääkkeiden ja sairaanhoitajan kanssa.

Sairaalassa ei ollut lääkäriä. Hoitaja kuunteli äitiä, katsoi häntä ja sanoi:

– Teidät täytyy viedä Mozdokiin! Siellä on erikoissairaanhoitoa ja erikoislääkäri. On otettava sydänsähkökäyrä ja sydänröntgen. Todennäköisesti teillä on mikroinfarkti.

Mutta äiti kieltäytyi ja sanoi:

– Tunnen oloni jo paremmaksi.

En nukkunut kolmeen päivään enkä kolmeen yöhön. Neljäntenä päivänä nukahdin istualleni ja kaaduin tuolini kanssa. Säikäytin kaikki meidän rapussamme. Teemuki meni rikki. Tien toisella puolella olevilla palstoilla alkoi hullu ammunta.

Mummot toivat keittoa ja me söimme. Äiti söi vähän, muutaman lusikallisen. Minä söin kaiken! Ikävää että ruokakorttimme menivät hukkaan. Kantaminen on raskasta Ninalle eikä hän tuonut osuuttamme ruokalasta. Minä en voi mennä sinne. Matka on pitkä kuten myös jonot. Matkat mukaan lukien viidestä kuuteen tuntia. On vaarallista jättää äiti yksin.

Naapurimme Valera tuli käymään ja toi meille neljä perunaa. Hän istui luonamme 10 minuuttia ja lähti.

Budur

8. maaliskuuta 2000

Aamu

Äiti voi edelleen huonosti. Hän ei voi istua, edes kahteen tyynyyn nojaten. Kiitos Alikille siitä että hän auttaa. Pilkkoo ja sahaa minulle puita.

Joskus luulen että äiti kuolee. Poistun tuskin mihinkään. Naapurit ovat hiljaisia mutta kuulen miten he kuiskailevat että kohta olen orpo. Ihmiset eivät usko että äitini paranee. Jopa ne, joiden kanssa olimme riidoissa, ovat vaiti. Jotkut tuovat ruokaa ja auttavat meitä hieman, kiitokset heille. Äiti ei syö juuri lainkaan ja kun hän syö, hän menettää tajuntansa.

"Hyvä Jumala, tee niin että äiti paranee! Lähetä meille apusi, pelasta meidät nälältä! Sinä hallitset maailmaa. Sinä tiedät kuinka raskasta on elää maan päällä", pyydän monta kertaa joka päivä.

Budur

12. maaliskuuta 2000

Odotan Alikia. Hän lupasi tuoda ruokaa ruokalasta. Annoin hänelle todistuksemme ja ruokakorttimme mutta häntä ei näy eikä kuulu. Ehkä hän loukkaantui jostain?

Nukahtelen päivisin koska olen erittäin väsynyt. Äiti voi paremmin.

Nukun, nukun ja nukun vielä kerran!

Prinsessa Budur

20. maaliskuuta 2000

Tänään on syntymäpäivänäni. Täytän 15 vuotta.

Olimme äidin kanssa Ivanovon pysäkillä. Tarkoituksemme oli mennä jalan mutta autolla liikkeellä olevia tuttuja torilta ajoi ohi. He tarjosivat meille kyytiä.

Olimme tietysti iloisia siitä ja lähdimme matkaan. Komendantin virastosta sain väliaikaisen passin henkilöllisyystodistukseksi. Siellä oli kamala jono mutta kapusimme aidan yli ja selitimme sotilaille että äidillä on sydänongelma ja tänään on syntymäpäiväni. Tarvittavat dokumentit ja valokuvat olin antanut jo aikaisemmin.

Minulle selitettiin että ensiksi annetaan väliaikainen henkilöllisyystodistus. Sitten, kuuden kuukauden päästä, minulle annetaan elämäni ensimmäinen passi! Sitä varten pitää löytää rahaa jostain. Käytimme neljä ja puoli tuntia matkaan sinne ja takaisin.

Naapurimme Alik ystävystyi kanssamme. Hän tuo vettä ja hakkaa polttopuuta. Sanon hänelle:

– Odotan erästä. Ja tulen odottamaan!

Ja hän vastaa:

– Anna minun vain tulla kylään illalla. Voimme pelata tammea. Äitisi on kanssamme. Tulen kylään kuin naapuri, se riittää minulle.

Eilen, 19. maaliskuuta, naapuri kolmannesta kerroksesta kävi kylässä, ystäväni Patoškan isoäiti. Hän antoi minulle takin, vaaleansinisen. Hän on huomannut ettei minulla ole mitään vaatteita.

Kiitos.

Tervehdys, maaliskuu!

Patoška-Budur

21. maaliskuuta 2000

Alik oli kylässä ja me rupattelimme. Hän kertoi että pitää minusta kovasti ja että hän on valmis odottamaan päätöstäni kokonaisen vuoden. Syntymäpäiväni johdosta Alik oli erityisen huomaavainen tänään. Hän löysi raunioista pienen pupun. Vaaleanpunaisen pupun, jolla on siniset silmät. Lelun. Mukavaa, että edes joku muisti minua.

Eilen, 20. maaliskuuta. Aza-täti vei Znamenkan kylään valtavan pakettiautollisen täynnä tavaraa ja huonekaluja. Eikä siinä kaikki. Hän palasi ja sanoi että hänellä on vielä paljon tavaroita jäljellä, noin puolikkaan samankokoisen auton verran. Ja hän asui yksiössä. Kun meidät karkotettiin, olimme kaikki yhdessä.

Kesällä 1996, kesän taistelujen aikana, Aza auttoi haavoittuneita. Hän juoksi pelotta pihan poikki, tulituksen aikana, ruisku kädessään. Äiti puhui:

– Ainakin yksi hyvä puoli, rohkeutta häneltä ei puutu! Hän lääkitsi ihmisiä vaikeana aikana.

Mutta naapurin muut toimet eivät äitiä miellytä.

Alik lähti juuri. Hän kertoi minulle ettei hänellä ole dokumentteja. Sen vuoksi hän ei voi lähteä tästä hajalle revitystä kaupungista. Nyt Alik liittyi sodan yhdistämään joukkioon. He asuvat talossa jossa armenialainen Raisa kuoli. Tällä hetkellä sinne ovat asettuneet iäkkäät venäläiset naiset Lida ja Galja, pikkuruisen sylikoiran kanssa.

Siellä asuu myös tšetšeenivanhus joka opetti Raisalle islamilaisia rukouksia. Ja lisäksi hänen kaksi poikaansa: hänen oma poikansa Bau ja ottolapsi Alik. Toiseen asuntoon muutti tšetšeenimies ja hänen venäläinen vaimonsa. Seurueeseen liittyi myös kaksi tuntematonta kaveria. En tiedä heidän nimeään. Kaksikko on usein humalassa.

Ranka joka on jäljellä nelikerroksisesta talosta, on vaarallinen ja pysyy juuri ja juuri pystyssä. Osa ylimpien kerrosten parvekkeista roikkuu kuin köynnökset tyhjän päällä ja siellä asunnot romahtivat alas jo kauan sitten. Eläkeläinen Galja asui ennen sotaa ylimmässä, neljännessä kerroksessa ja suhtautui erittäin myönteisesti liittovaltion joukkojen hyökkäykseen.

– Kyllähän te ymmärrätte, hän paasasi koko pihalle isänmaallisia puheita. Venäläiset sotilaat eivät tuhoa kotejamme, he tekevät vain täsmäiskuja tšetšeenitaistelijoita vastaan!

On mielenkiintoista että hänen asuntonsa romahti ensimmäisenä kun meitä pommitettiin sodan alussa. Poistuttuaan talon kellarista Galja seisoi kauan pihallaan hiljaa ja itki. Hänen punertava koiransa tärisi hiljaa hänen käsissään.

Muuten, eilen Putin lensi Groznyihin. Tämä ukkeli on ehdolla Venäjän presidentiksi. Aikuiset puhuvat että hän on nuori ja lupaava mutta kukaan ei tiedä hänestä juuri mitään.

Muistelen

Viime vuoden joulukuussa, ennen puhdistusoperaatiota, naapuritalossa haavoittui armenialainen siviili. Hän menetti osan sormistaan. Nuorimies kuoli. Hän yritti ylittää rintamalinjan keskellä kaupunkia, Taškalan pysäkin luona ja toivoi saavansa hoitoa. Tšetšeenitaistelijat päästivät hänet pois meidän puoleltamme mutta venäläiset sotilaat eivät päästäneet häntä kulkemaan kauemmaksi. Häntä ammuttiin selkään kun hän kääntyi takaisin kotiaan kohti. Hänet tapettiin äitinsä silmien edessä.

Hänen vanha äitinsä juoksi luoksemme ja pyysi meitä hakemaan pojan ruumiin. Mutta naapurimme ja äitini eivät epäröivät eivätkä lähteneet. He sanoivat rehellisesti: "Me pelkäämme. Lapset voivat jäädä yksin!" Näin he selittivät kieltäytymisensä onnettomalle naiselle. He ruokkivat häntä ja itkivät hänen kanssaan, siinä kaikki.

Tapetun äiti lähti pian pois naapuritalosta. Hän ei voinut asua asunnossaan ilman poikaansa ja muutti tuttujen luokse, ei kauas vaan samalle alueelle missä asumme. Mutta hän ei suuttunut äidille eikä Stasjalle ja Ninalle. Hän kävi meillä vielä kylässä kun tulituksessa oli suvantokohta.

Asukkaat, joita ei ajettu pois kotoa puhdistuksen aikana, itkevät ettei heillä ole tavaroitamme. Me menimme naapuritaloon, Galjan ja Lidan luo. Yhden huoneen seinällä oli noin kaksikymmentä sokerisäkkiä, aivan vaaleita ja puhtaita, täytettyinä joillain pehmeillä tavaroilla. Ne oli ommeltu huolellisesti umpeen, valmiina lähetettäväksi muualle.

– Haluatteko tarkistaa tavarat? Saatte itse avata langat ja etsiä omia tavaroitanne. Ja sitten saatte ommella kaiken takaisin umpeen, Lida ilmoitti ylimielisesti kun äiti löysi hänen keittiöstään meidän pyyhkeemme.

Äiti vastasi ettei aio etsiä mitään ja että Jumala selvittää kaiken.

Äiti otti heiltä ne meille kuuluvat tavarat jotka hän tunnisti ensi silmäyksellä: kannen isosta kattilasta, jossa säilytimme ennen jauhoja, ja pyyhkeen. Teepyyhkeemme Galja, omien sanojensa mukaan, löysi tunkiolta.

Emme alkaneet riidellä. Meitä inhotti ajatus säkkien aukirepimisestä ja tavaroidemme penkomisesta niiden seasta. Meillä ei ollut voimia hermoilemiseen tai tavaroiden penkomiseen. Äiti lausui jääräpäisesti ja ylpeästi:

– Meillä on ollut kaikki ja kaikki tulee myös olemaan.

Illalla kuulimme että sotilaat tappoivat Nina-mummon sukulaisen. Hän oli töissä televisiossa ennen sotaa. Monet tunsivat hänet.

Budur

25. maaliskuuta 2000

Olen ollut koko päivän kotona. Sydämeen ottaa.

Alik käy meillä joka päivä, mutta yritän olla antamatta hänelle toivoa jotten lopulta satuttaisi häntä. Hänen kohtalonsa on ollut onneton. Äidin kuoleman jälkeen hänen isänsä meni naimisiin. Uusi avioliitto tuotti jälkikasvua. Alik tunsi lapsuudesta asti itsensä tarpeettomaksi. Isä ryyppäsi ja sen vuoksi Alik meni asumaan toiseen, tšetšeeniperheeseen. Nyt Alik kutsuu toveriaan veljekseen ja tämän äitiä omaksi äidikseen. Jossain kaukana Alikilla on mummo mutta he eivät tapaa toisiaan.

Alik puhui koko illan äitini kanssa. Hän kertoi että juo vain harvoin viinaa. Alik sanoi että hän pitää minusta ja että hän haluaisi mennä kanssani naimisiin. Hän kertoi että kun venäläiset sotilaat veivät meidät ja vastapäisen talon asukkaat pois, heidät ja muut jäljelle jääneet komennettiin kellariin. Alik, hänen ottoäitinsä, ottoveljet ja venäläiset eläkeläismummot Galja ja Lida. Galjalla oli käsissään pieni, ihmeen kaupalla henkiin jäänyt koira. Sotilaat laittoivat jääkaapin kellarin oven päälle.

He istuivat siellä neljä vuorokautta ilman ruokaa ja juomaa. Naiset ja miehet, nuoret ja vanhat. Vanhuksia alkoi ottaa sydämestä. Ihmiset pääsivät pakenemaan rikkomalla seinän ja kaivaen raudankappaleella tunnelin kadulle. Muuten he olisivat kuolleet nälkään! Sotilaat hakkasivat Baudin ja Alikin tämän "omavaltaisuuden" vuoksi mutta eivät rankaisseet heitä muuten.

Viikko sitten ruokajonossa tutustuin nuoreen Mašaan. Hänellä on poika mutta mies kuoli ensimmäisessä sodassa. Maša asuu vanhan sairaan äitinsä kanssa ja he selviävät juuri ja juuri. He tienaavat keräämällä purkkeja ja pulloja. Alik oli kanssamme ja Maša piti hänestä. Haluaisin että he ystävystyisivät.

Tänään en saa mitään kirjoitettua. Tuntuu siltä kuin sydän olisi tulessa sisältäpäin Jos käännyn nopeasti, tunnen viiltävää kipua.

Patoška

27 . maaliskuuta 2000

Pyörryin muutamaksi minuutiksi, melkein kuolin. Näytti siltä kuin ihmiset ja esineet koostuisivat kultaisista tanssivista kärpäsistä ja menetin tajuntani. Aivan kuin olisin tippunut kristalliseen putkeen tai johonkin vastaavaan. Minua vedettiin ylöspäin valtavalla nopeudella ja puoliksi näkymättömät olennot, jotka muistuttivat sähköisiä nuijapäitä, huusivat minulle:

– Nopeammin ylös, lennä nopeammin kanssamme! Nopeammin, muuten et ehdi!

Minusta tuntui kevyeltä ja unohdin täysin olevani kuolemassa. Sitten minua ei enää vedetty ylöspäin ja tipuin alas. Tämä tapahtui ruokalan jonossa. Jonossa tapeltiin. Nälkäiset ihmiset repivät leivänpaloja ja puuroa ruuanjakajilta. Sitten minut kuljetettiin poikkeustilaministeriön kenttäsairaalaan ja minulle annettiin piikkejä. Lääkäri sanoi:

– Vika on sydämessä. Syke hädin tuskin kuuluu.

Hän antoi vielä muutaman tabletin.

Äiti on raivoissaan siitä etten voi tehdä mitään kotitöitä. Tänään hän alkoi huutaa minulle kaatuneen teekannun takia. Hän löi minua! Odottamatta äiti puki päälleen kaikista pisimmän leninkinsä, laittoi päähän suurimman huivinsa ja meni ulos. Ilman henkilöllisyyspapereita, etsimään kuolemaansa. Hän sanoi ettei halua elää. Miksi nähdä nälkää, nöyryyttää itseään jonoissa ja sairastaa koko ajan? Parempi saada osuma sala-ampujan luodista!

Toivottavasti se menee ohi ja hän tulee takaisin.

P.

28. maaliskuuta 2000

Äiti tuli takaisin. Kun sydämeeni otti kovasti, Alik tuli kylään. Ovemme on hajalla emmekä sulje sitä. Hän kurottautui ja otti kädestäni ja sanoi haluavansa elää kanssani loppuelämänsä. Ja että minun tulisi vastata hänelle myöntävästi.

Alik on hyvä ystävä. Olen pahoillani siitä että käy näin, mutta en rakasta häntä. Antakoon hän minulle anteeksi.

Budur

29. maaliskuuta 2000

Näin unta naapuristamme Tamarasta joka katosi vuoden 2000 talven alussa. Hän aikoi lähteä pakolaiseksi. Tamara päätti vierailla tyttärensä ja vastasyntyneen lapsenlapsensa luona Stavropolissa. Hän lupasi palata mutta katosi jälkiä jättämättä. Nyt hänen sukulaisensa etsivät häntä mutta eivät löydä häntä mistään.

Uni oli tällainen: On aamu. Tamara koputtii avoimeen ikkunaamme ja sanoi:

– Älkää etsikö minua! Se tuntuu minusta pahalta, olen kuollut.

– Hyvä on, minä vastasin.

Tämä naapuri loukkasi minua kerran pahasti. Hän nauroi kovaäänisesti kun jalan sirpaleet haavoittivat minua ja huusin kivusta. Niinpä en surrut unessani, mutta sitten Tamara alkoi näyttämään minulle kuvia ja katsoin niitä, aivan kuin olisin katsellut televisiota.

Kuvissa hän kävelee kadulla ja aurinko paistaa. Toiselle puolelle katua ilmestyi koiria ja toisella puolella juoksi yksinäinen susi. Koirat haukkuivat. Tamara heitti niitä kivellä. Silloin susi hyökkäsi hänen kimppuunsa.

Alkoi sekasortoinen yhteenotto ja koirat ja susi raahasivat Tamaran kellariin. Kellarin lattia oli puinen ja puulevyjen alla oli paljon vettä. Vesi oli likaista ja sameaa. Naapurini heitettiin tähän veteen. Hän alkoi hörppiä vettä henkeensä ja vajota.

Unohdin näkeväni unta ja juoksin etsimään jotain jolla voisin pelastaa hänet. Löysin kepin jonka päässä oli koukku. Yritin kiskoa hänet pois sen avulla mutta unessani keppi katkesi. Ja näkymätön ääni sanoi:

– Auttaminen on mahdotonta! Vesi on yli kaksikymmentä metriä syvä.

Katsoin kauan vihertävää, sameaa vettä. Näin kuinka sieltä nousee kuplia.

Heräsin kylmän hien peitossa.

Näin toisen unen:

Siinä oli Aladdin. Hänen hiuksensa olivat pitkät, ja yhdessä korvassa oli korvakoru. Unessa hän otti taskustaan siteen, hymyili ja sitoi käteni selän taakse. Sitten hän sitoi suun enkä voinut sanoa sanaakaan. Ja sanoi:

– No niin, nyt olet vankini!

Jatkoa

Äiti on raivoissaan ja toivoi minulle kuolemaa. Hänen hermonsa ovat aivan riekaleina. Kamalaa!

Alik tuli käymään. Hän sanoi että tšetšenialaisen lain mukaan me voimme mennä laillisesti naimisiin koska olen jo "perheiässä" — 15-vuotias! Monet luokkatovereistani menivät naimisiin jo ennen sotaa, 13–14 -vuotiaina. Yksi heistä, Mila, oli syksyllä jo raskaana! Näin hänet valtavan vatsan ja painavien kassien kanssa torilla. Hänen noin 20 vuotta vanhempi aviomiehensä käveli laiskasti edellä ja poltti tupakkaa.

Tiedän ettei se tekisi minua onnelliseksi. En voi. Siksi kuolin hieman sisältäni. Alik on hyvä mutta hän ei ole minun kohtaloni. Tietysti voisin suostua jotta pääsisin eroon äidistäni, äkäpussista. Mutta jos tarjotulle rakkaudelle ei ole vastavuoroista tunnetta, se kyllästyttää nopeasti ja pitää yhdessä vain jos tuntuu siltä ettei ole muita vaihtoehtoja. Ja hän on sellaisia ihmisiä jotka eivät voi jäädä pitkäksi aikaa pelkiksi ystäviksi.

Patoška

HUHTIKUU 2000

2. huhtikuuta 2000

Sairastin kaikkien näiden päivien ajan. Alik tuli kylään ja auttoi kodinaskareissa. Alik suoristi ulko-ovemme jotta sen saisi jälleen kiinni. Käytävän nurkassa osa lattiasta romahti kellariin. Ovenraamit ovat haljenneet. Aikaisemmin, kun lähdimme kotoa, lukkomme rikottiin. Se tapahtui monta kertaa! Olemme hukanneet oven avaimet. Nyt avaamme ovemme haarukan kahvalla tai pienellä veitsellä. Syömme ruohoa ja keräämme valkosipulia hylätyiltä palstoilta. Rahaa ei ole.

Budur

13. huhtikuuta 2000

Kurkkuni on kipeä, angiina, enkä voi syödä. Eilen toimme kissan kotiin. Äiti kutsuu sitä Alisaksi, minä Loch Nessiksi. Täysin villi eläin jota ei ole koskaan kesytetty.

Setä Valera keskirapusta kävi hylätyillä palstoilla, pelkäämättä miinoja ja ansalankoja. Hän toi kukkia kaikille pihan naisille, myös minulle. Minun kimpussani oli narsisseja ja hyasintteja. Hän sanoi: "Nuorelle ladylle" ja lähti.

Käymme äidin kanssa syömässä humanitääristä puuroa. Se on kaukana, Katajamassa. Puuro on ainoa ruokamme. Joskus onnistumme oveluudella saamaan hieman lisää sitä. Silloin me jaamme ruokamme Valera-sedän kanssa ja saamme ruokaa kaksi kertaa, emme vain kerran päivässä. Kaikki talon vanhukset pyytävät:

– Tuo minullekin ruokaa, olen nälkäinen!

–  Ja minulle!

Jonot ruoanjakopaikalla ovat valtavia. Luukun vieressä on tungos. Monia ihmisiä alkaa heikottaa. Ne jotka saivat säännöllistä ruokaa pakolaisleireillä ovat fyysisesti vahvempia. He ovat röyhkeämpiä ja kiilaavat jonossa.

Alik ei puhu minulle. Hän vain nyökkää minulle kaukaa vaikka emme ole riidelleet.

– Hän on taantunut ja liittynyt retkueeseen jossa kaikki on sallittua. Ryyppää! asioita urkkineet naapurit vastapäisestä talosta kertoivat.

Näinä päivinä ajattelen paljon itseäni. Minkälainen olen? Muistelen Aladdinia. Tulen muistamaan hänet aina, jopa vanhana jos elän siihen asti. Kerran ikkunamme alla jyrähti räjähdys, tuli ja tuuli iskivät huoneeseemme. Aladdin suojasi minua itsellään ja vitsaili: "Luulin että meidät lähetettiin jo taivaaseen!"

Sitten sota erotti meidät.

Vaikka olen itsekin vielä nuori, haluaisin perheen ja lapsia. Sota leikkaa eläviä, ilman nukutusta, elämästäni ovat poistuneet koulukaverit, naapurit ja ystävät. Minusta on tullut muukalainen "täällä", mutta "sielläkään" en ole "meikäläinen". Yhdet eivät pidä minusta koska äitini on venäläinen. Toiset vieroksuvat koska isäni suku on tšetšenialainen. Minun ottoveljeni ja ystäväni Aladdin, rakastan sinua! Ja tuomarimme on Jumala, ja ihmiset eivät ole tuomareita. Kirjoittaisin sinulle paljon mutta ylpeyteni ei salli sitä. Nämä rivit ovat sinulle:

Jos kuolema on meitä varten,

niin olet paratiisissa!

Rakkaani, rukoilen

tiesi puolesta!

Tänään näin ihmeellisen unen ja olin kunnolla onnellinen. Unessa oli delfiinejä ja saaria.

Prinsessa.

16. huhtikuuta 2000

Alik raahaa mukanaan alumiinijohtojen kappaleita. Tervehtii hädin tuskin. Pihaamme ajaa autoja. Niiden kuskit ostavat metallia mutta maksavat naurettavan vähän: alumiinista kolme ruplaa kilolta, kuparista seitsemän ruplaa. Mutta raha tarkoittaa leipää!

Kaikki kerrostalojen ja pientaloalueen asukkaat aloittivat rikkinäisten kattiloiden ja johtojen etsimisen. Tunkiot ja roskakasat pengotaan. Miehet ja vahvemmat naiset repivät pattereita ja kaasun jakelulaitteita irti koska niissä on kuparia ja messinkiä. Minulla ja äidillä ei ole voimia moiseen. Kaikki naapurimme keräävät aarteensa oman rappukäytävänsä luokse ja vartioivat niitä. Kaverit, jotka muuttivat taannoin taloihimme, raahasivat niin paljon kaikkea että sen poisviemiseen tarvitsi kokonaisen bussin! Ja me tallustamme ilmaisen puuron luo.

Prinsessa Budur

18. huhtikuuta 2000

Kaikkivaltiaalle kiitos! Jinni lähetti kirjeen ja valokuvan jossa hän on Aladdinin kanssa. Kohta he tulevat kylään luoksemme.

Alik on alkanut valehdella että olisin suostunut naimisiin hänen kanssaan. Hän ja Baud kulkivat ehjäksi jääneiden suurien talojen rapuissa ja kertoivat niissä asuville ihmisille tuota roskaa. Kun äiti kuuli tästä, hän kutsui heitä ääliöiksi ja valehtelijoiksi.

Tšetšeenien tapojen mukaan minun on suostuttava. Muuten meille kostetaan nöyryytys eikä lähellä ole vanhimpia jotka voisivat ratkaista konfliktin. Äiti häpäisi "veljekset" kaiken kansan edessä. He ovat vihaisia kuin paholaiset ja uhkailevat meitä. He ilmoittivat että kirjoittavat meitä vastaan jonkinlaisen ilmiannon. Luulevatko he että he saavat minut puhumaan heidän kanssaan pelottelemalla? Mitä heittiöitä!

Tuollaiset ihmiset muistuttavat aitoja muslimeita tai kristittyjä yhtä paljon kuin kissa muistuttaa koiraa. Hyi! En aio elää elämääni selkä kumarassa. Minulla ei ole mitään muuta kuin ylpeyteni! Ja suojelkoon kaikkivaltias minua tuollaisilta "ystäviltä" ja naapureilta. Ja tuollaisilta tutuilta. Tänään, huomenna ja aina!

Budur

19. huhtikuuta 2000

Marjam ja Varja-tädit tulivat. Varja-täti toi minulle nuoremman sisarensa vaatteita. Joimme yhdessä teetä.

Alikin ja Baudin ystävät jatkavat meidän loukkaamistamme. He yrittävät pelotella meitä.

Kostavat minulle koska kieltäydyin. He ystävystyivät muilla kaduilla asuvien, raunioissa ryöstelevien jätkien kanssa. He myyvät saaliinsa ja ryyppäävät rahat. Joka päivä!

Yksi heistä, joka oli pukeutunut "gantamirovilaisten" (tšetšeenien joukkio joka tuli kotimaahansa sotien venäläisten rinnalla) univormuun, lähti perääni. Hän juoksi pihalla. Muut asukkaat teeskentelivät etteivät näkisi mitään.

Ryntäsin Marjam-tädin luokse. Hänen asunnossaan oli paljon väkeä: äiti, Nina ja Stasja-mummot, Varja-täti ja Bašir. Rynnäkkökiväärillä aseistautunut "gantamirovilainen" oli humalassa, hän oli ylpeä omasta röyhkeydestään. Hän potki oven lukon irti rohkeasti ja tunkeutui vieraaseen kotiin. Kaikki pelästyivät ja vaikenivat. Naiset jopa tarjosivat hänelle teetä. Mutta jätkä oli harmistunut. Hän julisti:

– En halua teetänne.

Häntä pyydettiin lempeästi lopettamaan vihoittelu.

– Meistä ei ole sinulle turvaa, Varja ja mummot varoittivat minua heti kiireen kaupalla ja perääntyivät kuin ravut.

Menin pojan luokse ja sanoin:

– Lähde täältä. Häivy!

Olin jo kyllästynyt jatkuvasti odottamaan ja pelkäämään kuolemaani. Hän katsoi minua yllättyneenä ja lähti pois, istuutui pihalle lähelle ikkunoitamme. Äitini meni hänen luokseen ja kertoi mitä olimme kokeneet. Kertoi puhdistuksesta tammikuussa, kuinka ohjus haavoitti meitä torilla. Gantamirovilainen pyysi juotavaa ja äiti toi hänelle teetä. Poika joi teen. Hyvästiksi hän sanoi palaavansa vielä ja sanoi:

– Nimeni on Magomed tai Aslambek, miten vain haluatte. Voitte valita itse.

– Älä tuhlaa aikaasi! Se on turhaa, äiti kieltäytyi.

Mutta he erosivat rauhassa.

Marjam ja Varja muuttavat huomenna pois. Lähtisin mielelläni heidän kanssaan mutta minulla ei ole rahaa. Ei meillä eikä heillä. Bussiliput ovat todella kalliita.

Prinsessa Budur.

21. huhtikuuta 2000

Arvaatko päiväkirja mitä Alikin ottoäiti puhuu? Alik on mennyt naimisiin! Ei mennyt viikkoakaan siitä kun hän viimeksi tuli luokseni ja uskotteli rakastavansa.

Kuulin kun Alik riiteli aamulla "gantamirovilaisen" kanssa ja lähti pois saman tien. Kerrotaan että venäläisen isoäitinsä luokse. Hänen "veljensä" Baud ryyppäsi raskaasti. Tietysti Alikista on ikävää etten suostunut hänen vaimokseen. Hän toivoi että "minun" Aladdinilleni kävisi jotain! Mutta kaikkivaltias päätti toisin. Minusta tuntuu että huhut häistä ovat huijausta. Baud ja Alikin ystävät eivät ole lähteneet mihinkään vaan olivat pihalla koko päivän. Eivät tienneet että Alik häipyisi. Sen vuoksi kukaan heistä ei mennyt ruokalaan hakemaan ilmaista puuroa. He jäivät nälkäisiksi.

Kuultuani hääuutiset vastasin Azalle ja Linalle että toivon Alikille onnea. Kiitos Allahille että pääsin hänestä eroon! Uteliaat naapurin naiset hiippailivat ovelasti lähemmäksi koska he halusivat nähdä reaktioni. Ehkäpä pillahtaisin itkuun? He nauttivat sellaisesta ja juoksevat ympäri pihaa uusia juoruja kuultuaan. Mutta en voinut tarjota heille sellaista tyydytystä.

22. huhtikuuta 2000

Ihmiset ovat lahjoittaneet minulle niin paljon vaatteita! He näkivät ettei meille ole jäänyt mitään ja että kuljen ryysyissä. Kaikki hyvät ja uudet vaatteemme varastettiin. Eilen suurperheen äiti lahjoitti minulle kengät mutta ne olivat liian pienet. Mikä harmi! Ne pitää myydä tai vaihtaa leipään.

Luoksemme tuli kissa. Raidallinen. Se asettui asumaan luoksemme. Annoin sille nimeksi Ibraška.

P.S.

Näin unta Sultanista. Hän sanoi hymyillen: "Se on virhe! En ole kuollut, olen elossa."

Unen jälkeen minulta meni kauan rauhoittumiseen. Vasta monen tunnin päästä onnistuin uskottelemaan itselleni että hänet, siviili, ammuttiin eikä hän voi olla enää hengissä. Hänen sielunsa ei vain voinut hyväksyä sitä.

Kirjoitin runon:

Kuin laulu keskeneräinen on elämäni tää,

joku aloitti mut se vaipui unholaan,

Se mitä oli kerran ei enää herää,

eikä nouse tuoreesta haudastaan.

24. huhtikuuta 2000

Alik joutui ojasta allikkoon! Hän on kertonut että hänen lapsuudenkodissaan pyöri ryyppyremmi ja käytettiin huumeita. Ja nyt kaikki toistui. Hän asuu hieman itseään vanhemman naisen luona. Tämä on meikattu ja pitää hiuksensa auki. Nainen oli pukeutunut päällystettyyn leninkiin ja vahakankaiseen mustaan takkiin. Alikin ottoäiti suri ja valitti:

– Mikään usko ei hillitse häntä. Nainen polttaa hasista ja Alikia odottaa sama, narkomania!

Alikia käy sääliksi eikä hän itsekään iloitse. Miesparka, hän katsoo minua tyhjällä katseella eikä tervehdi.

Sen jälkeen kun pihalla kuultiin että Aladdin on hengissä, minua on vihattu ja kadehdittu enemmän kuin ennen.

Olimme äidin kanssa alueen komendantin luona. Siellä meille sanottiin että 25. huhtikuuta alkaen lämmintä ruokaa ei enää jaeta kaikille — vain alle 14-vuotiaille lapsille ja eläkeläisille. Emme ole eläkeläisiä ja täytin 15 vuotta 20. maaliskuuta. Eli meille ei annettaisi ruokaa!

Me mietimme mitä tekisimme ja toimme heille lääkärintodistuksia. Näytimme ne. Olimme hakeneet ne poikkeustilaministeriön sairaalasta ja sairaalasta numero yhdeksän. Venäläinen komendantti kirjoitti todistuksen jonka perusteella meille annettaisiin ruokaa koko toukokuun ajan. Pelastuimme nälältä!

Kaiken tietävät Aza ja Lina odottivat meitä pihalla ilmoittaakseen:

– Alik näytti ystävättärelleen isoäidin talon. Hän on perijä, hänellä tulee olemaan oma koti! He kiusasivat minua, "erehtynyttä morsianta" mutta en pettynyt. Kaikki haukkuvat Alikin vaimoa. Olen varma että kaikki puolestaan haukkuvat hänelle minua! Olen varma että he haukkuvat Alikin vaimoa koska he ovat kateellisia. Hänellähän on pysyvä mies, kuten nykyään sanotaan, avomies. Ja Linalla ja Azalla ei ole edes sellaista.

Budur-Patoška

25. huhtikuuta 2000

Saimme ruokakortteja! Juttelimme kauan ahkeran Mašan kanssa joka on töissä ruokalassa. Hän on ainoa venäläinen nainen joka onnistui työllistymään sinne. Harvalukuiset työpaikat ovat kaikkialla tšetšeenien käsissä.

Päivällä vastapäisen talon asukit tulivat kylään. Nuori nainen, Elita, josta tuli hiljattain leski ja hän jäi yksin neljän lapsen kanssa. Hänen miehensä, bussikuski, kuljetti pakolaisia: vanhuksia ja lapsia, vuoristokylistä ja vaaransi oman henkensä. Sotilaat ampuivat hänen autoaan ja auto tippui kuiluun matkustajineen, jolloin kaikki kuolivat. Elita on järkyttynyt. Hän on aivan nuori nainen mutta hänen hiuksensa ovat harmaantuneet.

Hänen perheensä auttoi aina meidän pihamme asukkaita. Elita suhtautui aina hyvin venäläisiin mutta nyt hän ei enää puhu venäjänkielisille asukkaille eikä tervehdi. Meistä tehtiin vihollisia!

Rappumme naapurit tulivat kylään, äiti ja poika jotka ajoivat minut sairaalaan viime lokakuussa. Ramzes oli haavoittunut käteen ja jalkaan Urus-Martanissa. Tšetšeenitaistelijat pelastivat hänet ja veivät sairaalaan mutta hän menetti osan sormistaan. Naapurit kertoivat heti huonot uutiset: heidän autonsa on ammuttu korjauskelvottomaan kuntoon.

Alikia ei näy pihalla. Sataa.

Setä Valeri keskimmäisestä rappukäytävästä hakattiin pahasti. En tiedä kuka sen teki. Kun tänään tulimme kotiin, emme saaneet oveamme auki. Piti kutsua yksi Borzovin veljeksistä hakkaamaan ovemme auki ja hän teki sen. Huomenna korjaan oven. Meidän pitää jälleen nukkua ilman lukkoa! Puoliksi kellarissa, vajonneet lattiat sekä juuri ja juuri pystyssä pysyvät seinät — se on meidän asumuksemme. Ja nyt meillä ei ole enää edes ovea.

Linasta ja Azasta on tullut aivan törkeitä. Aamuisin he lähtevät kotoa tyhjin käsin ja illalla he raahaavat kotiinsa säkkejä joissa on toisten omaisuutta. Toisinaan kankaan läpi näkyy tavaroita jotka muistuttavat muodoltaan sankoja. Kymmeniä sankoja! Toisinaan säkeissä kilisevät lasiset astiat.

Venäläinen eläkeläinen Lida, joka asuu viereisessä talossa, huutaa kaikille ja kommentoi arvostelevasti. Joka päivä hän pesee rappunsa luona kauniita vaaseja jotka hän on vienyt vieraista kodeista ja sanoo:

– Asuntoni sai täysosuman. Minulla ei ole mitään jäljellä, ei yhtään mitään!

Vielä, päiväkirjani, muista:

Tänä aamuna Vovka ja Olja ja isoäiti Maria muuttivat pois. Heidän lähtöään vartioi neljä sotilasta rynnäkkökiväärien kanssa. Sotilaat lastasivat omaisuutta valtavaan autoon! Selitys on että Olja oli pari kuukautta töissä komendantinvirastossa ja palasi kotiin myöhään. Hänen miehensä huolehti. Ryyppäsi. Yritti tulla vaimoa vastaan kotimatkalla. Mies meni riitelemään Oljan töihin komendantinvirastoon ja haukkui häntä siellä. Hän valitti kaikille, kertoi kuinka hänen vaimonsa työpaikalla liittovaltion sotilaat sitoivat hänet puuhun ja halusivat ampua siihen paikkaan.

Olja-täti on ovela, hän ystävystyi päällystön kanssa. Hän teki itselleen ja miehelleen uudet passit niiden vanhojen tilalle, jotka tšetšeenitaistelijat takavarikoivat löydettyään heidät vieraasta asunnosta varastamassa tavaroita! Hän itse kertoi siitä kaikille pihalla. Nyt asia on muotoiltu näin: "Passi korvattu tulipalossa menettämisen johdosta".

Hän itse kertoi meille kaiken tämän hölmöyttään.

Hän laittoi miehensä kirjoille tämän kuolleen äidin asuntoon. Kaikki asunnon asiakirjat oli varastettu sieltä! Huhut korvauksista, jotka maksettaisiin tuhoutuneiden asuntojen omistajille, ovat sitkeitä. Kun perhe lastasi tavaroita, yksi naapuruston vanhuksista, sukunimeltään Andersen, tunnisti tavaroilla täytetyn matkalaukkunsa. Hän alkoi huutaa:

– Minun! Minun laukkuni. Antakaa takaisin, ryöstäjät!

Hän itki mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Yksi venäläisistä sotilaista, päinvastoin, puolusti muuttavia:

– Pää kiinni! Älä huuda ihmisten perään tai saat mitä ansaitset! ja heristi rynnäkkökivääriään.

Näin että Olja-täti oli pukenut käsiinsä äidin ruskeat käsineet. Ne olivat jääneet asuntoomme kun meidät ajettiin pois, jääkaapin päälle. Nyt Olja oli pukenut ne päälleen ja auttoi lastaamaan autonsa "omilla" tavaroillaan.

Lähtijät suunnittelivat liittyvänsä Groznyistä poistuvaan armeijan osastoon ja matkustavansa sen mukana Mozdokiin. Ehkä he vain pettävät meitä. He eivät luottaneet kehenkään naapureista sen vertaa että olisivat pyytäneet muuttoavuksi! Vain sotilaat auttoivat heitä.

Perhe vei mukanaan pois kolme suurta pakettiautollista erilaisia tavaroita. Minä säälin todella Andersenin mummoa. Itse olen jo ymmärtänyt tavaroiden katoavuuden mutta hän tulee näemmä ikävöimään omiaan jotka toiset varastivat häneltä hänen silmiensä edessä. Mutta kuollessamme emme saa mitään mukaamme. Sen tiedän varmasti.

Muutama päivä takaperin Zolina tuli tyttärensä kanssa. Heidän asuntonsa oli pahasti vaurioitunut ja he yöpyivät naapureidemme luona. Zolina keräsi omaisuutensa rippeitä pölyn ja tuhkan keskeltä ja kertoi, että hänen miehensä Suleiman ei koskaan saapunut heidän peräänsä vaan katosi.

Patoška-Budur

26. huhtikuuta 2000

Luonamme on vieras. Hänen veljensä antoi minulle lapun Aladdinilta, pakolaisleiriltä Ingušetiasta. Borzovyn veljekset sekä heidän vanha äitinsä ja siskonsa lähtevät joksikin aikaa Ingušetiaan. Siellä jaetaan pian ylimääräistä humanitääristä apua. He lupasivat viedä kirjeeni Aladdinille ja Jinnille ja kertoivat että Ingušetiassa he asuivat samalla kadulla Jinnin sukulaisten kanssa! Kun naapurimme vilustuivat talvella ja olivat kipeinä, Jinnin sukulaiset antoivat heille maitoa joka päivä. Kuinka pieni maailma onkaan!

Kun Elitan loppuja tavaroita pakattiin, seisoin rappukäytävän luona ja katselin. En auttanut. Elita ei halua nähdä ketään jolla on venäläinen sukunimi. Hän vihaa. Ymmärrän häntä. Mutta tšetšeeninaapurimme jotka auttoivat häntä kantamaan tavaroita ja itkivät hänen kanssaan hänen miehensä kohtaloa, varastivat osan kasseista ja piilottivat ne rappukäytävän oven taakse. Aza, Lina ja Rezvan.

Sitten kun onnettoman lesken muuttokuljetus kääntyi nurkan taakse, he kantoivat kassit suoraan rapun eteen ja alkoivat jakaa saalista. He eivät hävenneet mitään vaan huusivat innosta. Mutta kävi ilmi että he varastivat vahingossa lasten takkeja, koska Elitan perheessä on paljon pieniä poikia ja tyttöjä. He mittailivat takkeja pihalla kaikkien nähden mutta aikuisille typeryksille lasten takit olivat liian pieniä. Allah rankaisi heitä!

Sitten he katsoivat ja huomasivat että tarkkailen kaikkea oman rappuni luona. Aza kuiskasi:

– Venäläinen elukka tulee vielä kielimään meistä.

Ja he menivät vastapäiseen taloon.

Budur

TOUKOKUU 2000

1. toukokuuta 2000

Eilen satoi rankasti mutta nyt aurinko paistaa.

Ryöstelijät ravasivat koko yön ajan ylösalas talossamme. Meidän pitää laittaa rappuumme uusi ovi mahdollisimman pian. Tulisipa edes Bašir pian takaisin, muista naapureista ei ole juurikaan hyötyä. Nyt pelottaa! Paljon enemmän kuin taistelujen aikana.

Talvesta lähtien pitkät labyrinttikäytävät, jotka sotilaat puhkaisivat toisen kerroksen asuntojen välille, ovat yhdistäneet kaikki raput. Vierailijat tulevat sisään yhdestä paikasta ja menevät ulos ikkunoista tai toisten rappujen ovista. Ryöstelijät ovat oppineet tulemaan sisään tyhjin käsin. He keräävät tavarat kärryihin jotka he ovat heittäneet ikkunoista sisään aikaisemmin.

Kaksi päivää sitten luonamme kävi poliisi ja kertoi uutisen että tšetšeenitaistelijat olivat muka ryöstäneet minut sodan aikana. Sellainen seikkailu enkä minä ollut edes kuullut siitä! Mutta äiti ja naapurin mummot ilmoittivat ettei mitään sellaista ollut tapahtunut meillä. Tšetšeenipoliisi, joka oli töissä uuden esivallan komendantinvirastossa, käveli pöytämme ääreen, avasi kirjan ja näki Jinnin ja Aladdinin valokuvan. Hän kysyi:

– Keitä he ovat?

Äiti loukkaantui kamalasti.

– Olette törkimys, hän huomautti.

Ärsyttääkseni kutsumatonta vierasta sanoin:

– Ne ovat kavereita kirjanpitokurssilta, joilla kävin ennen sotaa.

Kutsumaton vieras oli varsinainen virtahepo, laittoi ovet kiinni ja änkesi lähelleni. Hän alkoi lääppiä minua, se elukka! Kun me sanoimme että hänen tulisi hävetä ja vastustelimme, hän suuttui. Hän julisti:

– Minä edustan esivaltaa. Jos haluan, tulen luoksenne vaikka keskiyöllä! Tarkistan henkilöllisyytenne jotta ette tee konnuuksia.

Äiti tuli punaiseksi raivosta:

– Jos tulet kerrankin, toiste et uskalla! Hän huusi ja näytti esivallan edustajalle hävytöntä käsimerkkiä. Poliisi äimistyi ja ilmoitti vievänsä minut kuulusteluihin. Äiti nimitti häntä idiootiksi ja sanoi että haavoituin torilla, lokakuussa.

Meillä on kymmeniä todistajia ja äiti sanoi että jos näkee poliisin vielä kerrankin ovellamme, hän valittaa venäläiselle komendantille ja uudelle hallinnolle. Ja hän lisää valitukseen kaikki tarvittavat kopiot lääkärintodistuksista. Sairaalasta ? 9 ja poikkeustilaministeriön sairaalasta!

– Lennät ulos "tuottoisasta" työstäsi herjauksen ja tekaistujen tarinoiden vuoksi, äiti huusi ja menetti malttinsa lopullisesti. Poliisi pakeni juosten ja murisi raivosta jotain tšetšeeniksi.

Me selvitimme: tämä "toveri" oli aluksi puhunut Baudin kanssa ja myöhemmin käynyt yötä myöten kylässä Azan luona. Hän puhui Linan kanssa mutta ei tarvinnut tämän palveluksia. Ovela Aza meni pihaan ja ilmoitti kaikille kovaan ääneen:

– Poliisi lähti!

Mutta me seisoimme rappukäytävän luona ja näimme ettei hän ollut lähtenyt mihinkään. Minä ja äiti kiersimme talon ja tarkistimme! Esivallan edustaja puhui kaikessa rauhassa ikkunalla Azan kanssa sodasta ja joistain tietokoneista. Siitä että Aza on päätynyt "kirjoihin" ja että hän voisi auttaa Azaa mutta vain, jos Aza "on järkevä". Ja vielä parempi, jos Aza voi antaa tietoja, vinkkejä. Me katsoimme varovaisesti heidän huoneeseensa ensimmäisessä kerroksessa: Aza oli kattanut vieraalle pöydän. Pian hän poistui pihalle.

Minä ja äiti, kuin kaksi vakoilijaa, olimme ehtineet kiertää heidän talonsa. Menimme lähelle suurta takkaa joka on rakennettu keskelle pihaa taloista tippuneista tiilistä. Toivoimme että Aza kertoisi meille edes osan totuudesta mutta Aza sytytti tulen ja asetti suuren teekannun tulelle. Hän ilmoitti vielä kerran kovaan ääneen:

– Poliisi lähti jo kauan sitten!

Aza odotti kunnes tee kiehui. Hän selitti että tänään hän on saanut tarpeekseen kaikista. Hän söisi päivällistä ja asettautuisi nukkumaan.

– Älkää koputtako oveeni, Aza varoitti kaikkia naapureita. Syön lääkkeitä ja asettaudun nukkumaan. Päätäni särkee.

Kotona äiti sanoi:

– Joskus hän oli kunnollinen ja rohkea! Kuinka hän on voinut muuttua noin? Vai pelkääkö hän vain kovasti?

 2. toukokuuta 2000

Tässä yksi viimeisimmistä tuotoksistani:

((Runo 16 - kesken))

Lumi on jälleen verinen,

taistelu jatkuu tää,

johonkin juoksen,

mutta en ole kanssasi enää,

läpi savun ja liekkien,

kranaatinheitin tulittaa vihaisesti,

nuorena kuolemaan,

joku taas lähti,

ja eräs äiti,

hautaa lastaan,

ja teloittamaan taas yksi,

vitsaillen komennetaan,

ja en voi avata,

käsiäni jotka ovat ristissä,

ystäväni kuoleva,

makaa kinoksen päällä.

9. toukokuuta 2000

Tänään kaikki jotka juovat ovat ehtineet menettämään kaiken inhimillisyytensä. He ampuvat jatkuvasti aseillaan ilmaan, heittiöt! Monet perheet ovat palanneet kotiin lastensa kanssa. Kuinka vauvat voivat nukkua? Heillä ei ole omatuntoa! He ovat unohtaneet tavalliset elämän äänet ja kuurouttavat itseään tuolla ammuskelulla, aivan kuin se olisi huumetta.

Seitsemäs toukokuuta ruokalassa töissä olevan Mašan kotiin hyökkäsi neljä paikallista tšetšeeniä. He hakkasivat hänen vanhan, sairaan äitinsä ja kuusivuotiaan pojan. Kaikki rahat, kaikki todistukset ja kaikki ruoka vietiin. He hakkasivat ja raiskasivat Mašan ja lähtivät. Maša ei tiedä kuinka elää tästä eteenpäin. Naapurit haluavat omia itselleen hänen vanhan kotinsa ja maapalansa. Vallanpitäjät vaihtuvat mutta venäläisiä ei puolusta kukaan!

Samalla kun olimme ruokajonossa Maša meni meidän neuvostamme komendantinvirastoon kertomaan tapahtuneesta. Hänelle annettiin avuksi vain muutama purkki säilykkeitä. Hän on vielä nuori, 24-vuotias eikä hänen kohtalonsa ole ollut helppo. Hänen ensimmäinen aviomiehensä oli tšetšeeni mutta yhteiselo ei kestänyt kauan. Mies kuoli auto-onnettomuudessa. Toinen aviomies oli venäläinen. He elivät yhdessä kahdeksan kuukautta mutta mies kuoli syyskuussa 1999. Mies oli hyvä! Hän ei juonut ja oli valmis adoptoimaan Mašan pojan mutta hän ei ehtinyt saamaan paperitöitä valmiiksi.

Maša itki. Hän sanoi pelkäävänsä. Ehkä heidät tapetaan vanhan talon ja maatilkun vuoksi.

– Sitä ei voi myydä, hän valitti. Kukaan ei osta! Kaikki odottavat vain sitä että pakenemme henkemme pitimiksi.

Neuvoin Mašaa vaihtamaan nimensä. Lupasin tuoda hänelle tikarin itsepuolustusvälineeksi ja rukouskirjan. Päätin että pyydän jotain ostamaan hänelle käsikranaatin. Nyt monet venäläiset naiset ostavat niitä sotilailta. "Puolustaudu ja pysy hengissä!" — se on tärkein tehtävä. Näin ja kuulin "Berezkan" luona kuinka venäläiset sotilaat opettivat kahta mummoa.

– Täytyy irrottaa rengas ja painaa laukaisin alas. Parempi seisoa lähellä seinää, se on turvallisempaa. Kranaatti pitää heittää mahdollisimman kauas.

– Mitä pitää tehdä? kuuro mummo kysyi.

– Pitää tehdä näin, sotilas näytti hänelle.

Näin miten mummo otti kranaatin ja antoi sotilaalle vaihtokaupassa purkin hilloa!

Eilen tapasin Alikin. Hän sanoi että hänelle kerrottiin meistä likaisia juoruja, niin härskejä että hän oli vieläkin poissa tolaltaan. Hänen tšetšeeniperheensä oli kieltänyt häntä tapaamasta meitä. Hänet teljettiin kotiin, juotettiin viinaa ja sanottiin että hänen pitää kostaa meille! Mutta Alik ei suostunut vahingoittamaan meitä. Hän mursi kiinni teljetyt ovet ja lähti. Tällä kertaa Alik uskoo jättäneensä jättänyt ottoperheensä lopullisesti.

– Äitiä käy sääliksi, hän toisti. Mutta tulen vielä käymään hänen luonaan!

Alik tarkoitti iäkästä tšetšeeninaista josta oli tullut hänen ottoäitinsä. Hän kertoi elävänsä tosiaankin nuoren naisen kanssa mutta he eivät ole menneet naimisiin. Hän haluaisi ottaa käyttöön tyhjän asunnon meidän taloissamme ja olla naapurimme. Alik lupasi antaa Mašalle kallisarvoisen lahjan — käsikranaatin. Hän löysi sen silloin kun etsi kuollutta palstoilta meidän pyynnöstämme.

– Kun Maša on säikäyttänyt ne kerran kunnolla, toista kertaa he eivät enää tule! Alik pohti heiluttaen käsiään. Mutta parempi heittää se toiseen suuntaan eikä ihmisiä kohti. Kunhan tulee tarpeeksi ääntä.

Miksi niitä venäläisiä ja tšetšeeneitä, jotka haluavat muuttaa pois tasavallasta, ei tueta? Maamme on pannut sodan jalkoihin eläkeläiset ja meidänlaisemme ihmiset ilman suuria perheitä. Se on jättänyt kohtalon armoille. Yksinäiset, äidit lapsien kanssa, invalidit, sairaat! Mitä tarvitaan? Halukkaat pitää evakuoida. Heille pitää tarjota asuntoja ja työtä, rauhallisissa kaupungeissa jotka eivät ole huonompia kuin Groznyi. Helmikuussa 1944 Stalin karkotti tšetšeenit kolmessa päivässä Kazakstaniin. Miksi nyt vuonna 2000 siviilien evakuoinnista on tullut ratkaisematon ongelma? Ilmeisesti kukaan ei tarvitse heitä.

Kaikkien vapaaehtoisten muuttajien talot ja asunnot pitää antaa heille jotka niitä tarvitsevat. Heille, joiden tilanne on parempi, ja jotka voivat, ja mikä tärkeintä, haluavat jatkaa elämäänsä Tšetšeniassa. Pois muuttavien on välttämättä saatava hyvä rahallinen korvaus henkisistä kärsimyksistä ja materiaalisista menetyksistä. Kaikkien, riippumatta kansallisuudesta ja uskonnosta. Sellainen on projektini. Jos olisin itse vallan kahvassa, toimisin näin!

Jo yhdeksän päivää on kulunut kirjeeni lähettämisestä. Aladdin, veljeni, ystäväni, voiko olla ettet tulekaan?

Prinsessa Budur

10. toukokuuta 2000

Tänään me kuljetimme käsikranaatin kaikkien sotilaiden tarkastuspisteiden ohi, äidin taskussa. Tarkastuspisteitä oli kolme tai neljä.

Kävimme kotona Mašan luona. Kamala köyhyys! Siellä ei ole lainkaan tavaroita. Keräsin pois muuttaneiden naapureiden meille lahjoittamien tavaroiden joukosta lahjoja Mašalle. Me ostimme suklaata hänen pojalleen. Keräsimme pikkurahaa viemällä tyhjiä vodkapulloja joita lojui joka puolella.

Äiti paistoi kaksi leipää ja siveli ne hillolla. Minä toivon että Maša kääntyisi islamiin. Silloin, jos hän muuttaa nimensä, hänen elämänsä paranee. Me puhuimme kärsineen Mašan kotona kovaan ääneen että meidän miehemme tarpeen vaatiessa asuvat hänen kotonaan. Ja he saavat huligaanit kiinni.

Lähistöllä asuvat katsoivat ja kuuntelivat. He ilmeisesti arvelivat että olemme hänen ensimmäisen miehensä, lapsen isän sukulaisia. Kun lähdimme Mašan luota, pyöräilevä poika roikkui kauan perässämme. Hän selvästikin seurasi meitä.

11. toukokuuta 2000

Pyörryin puurojonossa. Sydämestäni alkoi ottaa eikä kukaan saanut minua tajuihini pitkään aikaan. Sattumalta lähistöllä oli naislääkäri. Hän huusi:

– Pulssi katoaa. Me menetämme hänet!

Minut pelasti venäläinen sotilas, vettä kuljettava ajuri. Hän heitti valtavan vesisäiliön maahan. Jonossa seisovat huusivat raivostuneina sillä juomavedestä on suuri pula. Mutta vesikuski ei kuunnellut heitä vaan veti minut nopeasti kuljettajan puolelle. Äiti kiipesi vierelle, käsissään vaalea rätti.

Ympärilleni syntyneen sekasorron aikana huomaamattoman näköinen nuori tšetšeeni piirsi omalla verellään punaisen ristin valkoiseen rättiin! Äiti laittoi tämän "lipun" ikkunaan. Epätoivoisesti tuutaten venäläinen sotilas ohitti kaikki tarkastuspisteet ja ajoi meidät sairaalaan. Lääkärit ehtivät tuomaan minut takaisin äidilleni ja tämän maapallon kamaralle.

Prinsessa

14. toukokuuta 2000

Maša ilmoitti että häntä on alettu tervehtimään. Naapurit lähettivät lapsensa tuomaan hänelle ruokaa. Niinpä! Teatteriesityksemme oli siis onnistunut.

15. toukokuuta 2000

Keräsimme alumiinia ja saimme 50 ruplaa. Sadetta! Loputtomia harmaita ja himmeitä päiviä.

Tässä runo vanhasta vihkosta jonka löysin pihalta:

Pääskyset visertävät kattojen yllä kierrellen,

Vaatetettu kevät astelee kauniina!

Käy taloon surun ja murheen

Tuo kukitettu kaunotar komeana ja kopeana.

Kuinka sietämättömät nuo juhlavat kasvot kevään!

Kuinka surullinen tuo puiden asu vihreä!

Ja ajattelen: koska kuihtuvat alla syksyisen sään?

ja keltainen lehtimatto meidät jälleen yhdistää?

En tunne kirjoittajaa.

Aladdin! Nämä rivit ovat meistä. Odotan.

Budur

22. toukokuuta 2000

Käymme kauppaa äidin kanssa. Eilen saimme uutisia Aladdinilta ja hän lupaa tulla kymmenes päivä kesäkuuta. Borzovyn veljekset ovat talossa ja toivat uutisia. Heidän vanha äitinsä toi itselleen kissan. Pienen ja oranssin.

Menen palstoille hakemaan marjoja ja hedelmiä vaikka siellä voi olla lankamiinoja. Mutta mitä muutakaan voin tehdä? Haluan syödä! Sinun emäntäsi, päiväkirja.

30. toukokuuta 2000

Hei!

Näin unta legendaarisesta Titanicista enkä turhaan! Torilla tapasin Kusumin sukulaisen, hänen vanhan tätinsä. Hän alkoi heti ehdottaa että menisin naimisiin hänen vanhan poikansa Abdullahin kanssa. Se kuuluu tšetšeenien tapoihin — esitellä ja naittaa. Hän kertoi meille paljon. Esimerkiksi että Kusum haavoittui olisi kohta tulossa äitinsä luokse Groznyihin. Kirjoitin ylös tädin osoitteen.

Mutta tärkeimmät uutiset olivat katkeria: Kusumin poika kuoli sodassa, Daud oli 21-vuotias!

Dal getš Doila tsun! *) <Alaviite: *) Levätköön taivaassa.> Se tapahtui talvella.

Ja muistin kun eräänä talviyönä heräsin. Rotat vikisivät kylmästä ja yrittivät mönkiä luokseni lämmittelemään. Poltin kynttilää mutta ne eivät enää pelänneet valoa. Ne yrittivät tulla lähemmäksi, lämpimään. Lopulta en enää yrittänyt ajaa niitä pois ja ne hiljentyivät jalkoihini. Sitten tunsin tönäisyn. Avasin silmäni. Ja vieressäni oli haamu. En ollut unessa vaan näin sen! Pitkä mies vaaleassa kaavussa. Hän peitti kasvonsa huolellisesti huppuun:

– Tulin hyvästelemään sinut. En halua säikäyttää! Haavoituin vakavasti, hän sanoi. Tulin näkemään sinua viimeistä kertaa.

– Koska Daud kuoli? kysyin sukulaiselta. Ennen uutta vuotta vai sen jälkeen?

– En tiedä, Kusumin sukulainen vältteli vastausta. Mutta haava osui kaulaan ja päähän, edes äidin ei annettu nähdä ruumista. Ruumis oli niin pahasti runnoutunut.

Budur

KESÄKUU 2000

4. kesäkuuta 2000

Kävimme Kusumin luona, tarkemmin sanoen hänen sairaan äitinsä ja pikkusiskonsa luona. Tapahtui jotain omituista. Kun koputimme, joku tuli ulko-ovelle ja juoksi sitten pakoon kevyin askelin. Viiden minuutin päästä luokseni tuli Kusumin nuorempi sisar, ihmeellinen lapsi käsissään. Me arvasimme heti että se oli hänen tyttärensä. Hän syntyi tammikuussa 2000, tulituksen aikana! Tytölle oli annettu itämainen nimi Raisojana.

Kusumin sisko oli hermostunut, erityisesti puhuessaan minun kanssani, mutta kutsui meidät sisään. Tarjosi teetä. Hänen naamansa nyki oudosti. Hän sanoi että Kusum ja Aladdin ovat onnellisia. Kohta heille syntyy lapsi.

Hän vahvisti sisarenpoikansa Daudin kuoleman.

Iso, rikas talo! Mutta omituista ettei hänen kuolevalla äidillään ole halpaa lääkettä päänsärkyä vastaan. Säälin kuolevaa mummoa. Istuin hänen vieressään ja tein hänelle kevyen hieronnan. Pyysimme Kusumin vieraaksi luoksemme. Kaikesta huolimatta olisimme iloisia tapaamisesta.

Aladdin, älä ole pelkuri. Kerro meille totuus. Me ymmärrämme. Kunhan et vain häviä elämästämme jälkiä jättämättä! Suoraan sanoen olen niin väsynyt kaikenkattavaan ja kaikenläpäisevään valehteluun että vain runot ovat pelastus minulle.

((Runo 18 - kesken))

Olen kuoliaaksi väsynyt olemaan,

en ota elämältä mitään vastaan,

mutta köyhää maatani rakastan,

koska en ole nähnyt muutakaan.

O. Mandelstam

7. kesäkuuta 2000

Taistelut ovat alkaneet taas! Koko yön ajan on ammuttu Tšernoretšen kylän puolella, se on noin kahden tunnin bussimatkan päässä luotamme. Näimme kolme suurta lentokonetta. Moottorin äänistä päätellen ne olivat pommikoneita. Ne lensivät kotiemme yllä sinne päin.

Voi kaikkivaltias! Anna minun nähdä Aladdin edes kerran! Kuinka sieluni sureekaan.

Palstoillamme on kahdeksan koiranpentua. Niitä suojelee kaksi isoa koiraa — isä ja äiti! Kissani Ibraška nukkuu koko ajan. Se on vanhentunut.

Tykeillä ammutaan tänään kovasti. Ne osuvat palstoille jotka ovat tiemme toisella puolella.

Zavodskoin alue on tulessa.

Budur

11. kesäkuuta 2000

Keräämme hedelmiä hylätyillä palstoilla. Jalat uppoavat usein astuessa, ja silloin ajattelen niitä jotka makaavat siellä matalissa haudoissa. Myymme saaliimme pienillä toreilla ja vaihdamme leipään. Äiti raivaa meille varovaisesti polkua kasvustoon. Yritämme kulkea astumatta polkumiinoihin ja osumatta lankamiinoihin.

Kilpailijat hyökkäävät torilla kimppuumme. Naapuri, jonka luota haimme teeliinamme, on vihollinen. Lida huutaa:

– Palstat jätettiin minulle! Ne ovat kokonaan minun.

Mutta totuus selvisi pian. Palstojen todelliset omistajat, esimerkiksi naapurimme Zulai, tulivat takaisin. Me kysyimme häneltä:

– Mitä meidän pitäisi tehdä?

– Annan kaikkien kerätä hedelmiä. Ja ennen kaikkia teidän, hän sanoi ja antoi minulle pikkurahaa veden ostamista varten. Vesi maksaa rahaa, yksi sangollinen maksaa ruplan. Vesikuskit kuljettavat sitä roskien kanssa mutta kaikki ostavat. Vesikuskit hakevat sitä altaista jotka sijaitsevat jossain.

Marjam-täti saapui. Hän kertoi että naapurimme toisesta kerroksesta, Ramzesin veli Rezvan, saapui hänen sukulaistensa luo. Hän valehteli että minä ja äiti nukumme nahkaisten huonekalujen päällä! Hän oli väittänyt että olimme rikastuneet hurjasti. Olisiko se ollut mahdollista muuten kuin varastamalla?

– Kuinka voikaan valehdella noin? Marjam hämmästeli ja katsoi ympärilleen. Selvä! Valehtelijan päämäärä on saattaa teidät vastuuseen omista teoistaan. Omatuntoa hänellä oli aina vähänlaisesti.

Vanhat asukkaat muistavat hänen "urotyönsä" ajalta ennen sotaa: varkauksia ja tapon yrityksiä.

Marjam päätteli:

– Oikean totuuden näkee vain kun näet asiat omin silmin. Korvat voivat kuulla petoksen. Valehtelijat käyttävät niitä hyväkseen.

Tänään pommitettiin Argunia, kaupunkia Groznyin lähellä. Monet kuolivat. Syy? Armeijan kuljetuspanssariajoneuvo oli räjäytetty.

Taannoin seisoimme äidin kanssa pysäkillä kun ohi ajoi kuljetuspanssariajoneuvo. Sen taksaan oli kiinnitetty käsikranaatti. Emme tiedä oliko se oikea vai kiinnitetty vitsinä. Sotilasautot ajavat aina hurjaa nopeutta. Niillä on määräys: "Ei saa pysähtyä." ja ne voivat helposti murskata epäonnisen jalankulkijan.

Keitimme äidin kanssa kompottia kun kylään tuli Alikin nainen. Hän halusi ystävystyä kanssamme. Alik on vilustunut. Annoimme hänelle viemisiksi aspiriinia ja vähän hedelmiä.

Budur

13. kesäkuuta 2000

Tänään löysimme äidin kanssa kuolleen tšetšeenin aprikoosipalstalta. Mies oli sotilaan talviasussa.

Avasin portin ja olin astumassa askeleen kun näin hänet suoraan edessäni. Löydön koodinimi on "maastopuku".

Ehkä juuri hänestä näin kerran unta? Emme tiedä mitä tehdä ruumiille. Se ei ole muuttunut muodottomaksi vaan näyttää siltä kuin nuori mies nukkuisi. Hänen poskistaan heijastuu ilta-auringon punerrus. Kastanjanväriset, hieman oranssit hiukset, vaaleanharmaansiniset silmät. Pää asettunut käden päälle. Yllättävää!

– Älä koske! äiti varoitti.

Päätimme kertoa kuolleesta Marjamille ja Valera-sedälle. Sääli että kameramme on varastettu. Ehkä hänen äitinsä etsii häntä, ehkä hänellä on vaimo. Harmittaa kovasti. Päätimme tehdä näin: kuvailemme paikan jossa ruumis makaa ja kuolleen ulkonäön. Jaamme kuvausta keskustorilla. Omiaan etsivät menevät katsomaan.

Muistan Timur Mutsurajevin kappaleen.

Hei, shahidi!

Kaunis puhdas muotosi

salaperäinen hymysi!

Mitä näit, shahidi?

Ehkä puutarhat taivaalliset,

Rakkaudessa ja nautinnossa,

ovat päiväsi ikuiset.

14. kesäkuuta 2000

Väsyn kamalan nopeasti. Riitelen äidin kanssa. Ibraška-kissa hymyilee ja nukkuu. Päätin kirjoittaa ylös Timur Mutsurajevin laulun profeetta Muhammedista. Täällä kaikki rakastavat näitä lauluja, jopa venäläiset mummot:

Koittaa aika ja heikkenee Umma,

enkä ole elänyt aikoihin päällä maan.

Iljettävät aatteet tavoittavat uskon,

ja maailma vaipuu alhaisuuteen ja likaan.

Muistelen Aladdinia. Ehkä Daud anoo tuonpuoleisessa että tapaisimme? Korkealla yllämme on myrsky. Kylmät mustat aallot sieppasivat laivan kurimukseensa. Jalkojeni alla on taivas ja valkeita pilvenhattaroita. Ei ole suikalettakaan maata. Peilikuva. Ja olen yksin. Sellaista unta näin.

Budur

18. kesäkuuta 2000

Keräämme palstoilla hedelmiä. Nousemme aamuviideltä. Kannamme mukanamme taitettavia tikapuita koska emme osaa kiivetä puihin. Syksyyn mennessä meidän on ostettava myyntiin halpoja tuotteita: tupakkaa, suklaata, mehua. Työpaikkoja ei ole. Työttömyyskorvaus on naurettava eikä kukaan edes anna sitä meille.

Kolme päivää sitten "Novoin" pysäkillä tapettiin kaksi venäläistä sotilasta. Ampujat katosivat jälkiä jättämättä. Sotilaat kostivat tavallisille siviileille. Koululaisia otettiin kiinni. Ammuttiin ympäriinsä sattumanvaraisesti ja tyttö haavoittui.

Torilla rupattelimme harmaahiuksisen Hasanin ja hänen vaimonsa kanssa. Ennen me riitelimme toripaikasta, nyt olemme ystäviä! Hasan on siisti ja kaunis mies. Hänellä on poika ja tytär.

Kirjoitan uusia runoja joka päivä.

((Runo 21 - kesken))

Niin lyhyt on elämämme,

kaikki lähtee eikä koskaan palaa,

mutta rakastan sinua kuin veljeä omaa,

ja sinusta tuli veli minulle!

Itken usein ja tunnen omituista ikävää.

Prinsessa Budur.

20. kesäkuuta 2000

Tuhoutunut kotimme täyttyy naapureista. Monet palasivat jo toista kertaa. He tuovat mukanaan tavaransa ja humanitääristä apua jota oli jaettu pakolaisleireillä. Jotkut elelivät siellä mukavasti, heille jaettiin vaatteita. Pakolaisia ruokittiin lihalla!

Toisen kerroksen asukkaat ilmaantuivat takaisin: Nura ja hänen poikansa Rezvan — tunnettu valehtelija. Ovemme lukko hajosi saman tien. Saimme sen juuri ja juuri korjattua!

Päivällä näin miehen gantamirovilaisen sotilaspuvussa. Hän näytti Jinniltä. Kun katsoin tarkkaan, huomasin että näin väärin.

Tänään sataa. Kesällä epätavallinen lämpötila: on pakkasta. Kaikki kulkevat takki päällä.

Budur

21. kesäkuuta 2000

Tapahtui kohtaamisia:

Näin naisen valtavassa huivissa, samanlaisessa kuin Kusumilla, ja menin hänen luokseen. Ostin häneltä jäätelöä ja kiitin arabiaksi. Hetken päästä nainen juoksi perääni. Me keskustelimme ja

hän lupasi selvittää mitä Aladdinille ja Kusumille kuuluu.

Yhtäkkiä näimme Luiza-tytön joka oli töissä kahvilassa ja unelmoi kirjailijanurasta. Hän kirjoitti kirjan ensimmäisestä sodasta, sen nimi on "Niin lyhyt on elämä". Aivan kuin rivi runostani!

Luiza voitti palkinnon nuorten kirjailijoiden kilpailussa.

Kerroin hänelle että kirjoitan päiväkirjaa. Kävi ilmi että Luiza tuntee Aladdinin. Hän pahoitti mielensä, kun kerroin odottavani häntä. Mutta piti suunsa kiinni. Ei alkanut juoruilemaan.

Zarina-tyttö myy torilla perinteisellä tšepolgaš-rahkalla täytettyjä piirakoita kanssa. Hänen äitinsä paistaa niitä, niistä he saavat elantonsa. Hän on 13-vuotias. Äiti on venäläinen, isä tšetšeeni. Isä jätti heidät. He elävät yksin. Yhdessä Zarinan kanssa odotamme harvoja asiakkaita ja unelmoimme: hänen isänsä varmasti palaa vielä. Hän vie Zarinan ja hänen äitinsä rauhallisemmille maille!

Eilen tapettiin taas kaksi nuorta sotilasta. Pienellä torilla, lähellä bussivarikkoa. Kaikki myyjät pakenivat salamannopeasti. He pelkäsivät että venäläiset sotilaat kostavat ja ampuvat kaiken maan tasalle, sillä torilla tapahtui niin jo toista kertaa!

Prinsessa Budur

22. kesäkuuta 2000

Kaikki mitä Aladdin selitti minulle uskonnosta oli vähän sinne päin. Monissa kysymyksissä hän huijasi minua, tietämätöntä. Nyt ymmärrän: huivi päässä suojaa sopimattomilta suhteilta. Hän selitti että se on turvani tšetšeenejä ja venäläisiä vastaan. En tarvitse ketään. Olen yksin. Ainoa jonka edessä voin hävetä on Kaikkivaltias. Koska rakastan toisen naisen miestä!

Saamieni tietojen mukaan Aladdin ja Jinni viettävät kissanpäiviä. He avasivat oman yrityksen. Liikemiehet! Ingušetia on paratiisi Tšetšeniaan verrattuna, se ei ole raunioina. Sivilisaatio! "Veljieni" mahat ovat varmaankin aina täynnä. He voivat huvitella. Siellä on selvästi sähköä, televisio ja asunnot mukavuuksilla. Mutta minä asun kuin mustassa aukossa joka on syntynyt siihen missä joskus oli kaupunki. Romahtaneessa, kylmässä asunnossa, ilman viemäriä ja vettä. Ilman normaalia ruokaa.

Me olemme tosin ostaneet äidin kanssa itsellemme mekot. Mutta palstojen hedelmät ovat vain väliaikainen ratkaisu. Mitä syömme niiden jälkeen? Työpaikkoja ei ole! En voi syödä tavallista ruokaa pitkäaikaisen nälän, suolattujen tomaattien ja soodaan tehtyjen raakojen taikinakokkareiden jälkeen. Useamman talvikuukauden ajan meillä ei ollut mitään muuta ruokaa. Tulen yhä heikommaksi ja olen yksin sodan jälkeisten julmien riitojen maailmassa.

Prinsessa Budur

24. kesäkuuta 2000

Kaikki odottavat tšetšeenitaistelijoiden hyökkäystä. Pieni tori bussivarikon pysäkillä suljettiin

ja siirrettiin keskustaan. Kaikki kauppaa käyvät tšetšeeninaiset tappelivat ja riitelivät kauppapaikoista.

Olimme Ivanovon pysäkillä. Tarkastuspisteiden venäläiset sotilaat muistivat meidät, varmaankin hedelmien takia. He nyökkäävät, huutavat: "Terve!" Se on vaivaannuttavaa. Yritän olla katsomatta heidän suuntaansa — suurin osa miehistä on riisunut vaatteensa. Luodinkestävät liivit alastoman torson päällä. Onko se muka univormu?

Onnistuin saamaan jotain selville kahden nuoren sotilaan taposta. Kaksi kaveria lähestyi heitä selän takaa. Molempia sotilaita ammuttiin samanaikaisesti niskaan. Tappajat kävelivät korostetun rauhallisesti pois sairaalan ?? 9 suuntaan. Tšetšeeneillä ei yleisesti ottaen ole tapana ampua selkään. Erikoistapaus! Voi olla etteivät he sovella tapojaan venäläisiin. Tämän tapauksen jälkeen bussivarikon tori suljettiin.

Patoška

26. kesäkuuta 2000

Eilen rupattelin venäläisen Nadja-tytön kanssa. Sodan aikana hän asui Kusumin kanssa erään arabitaistelijan luona jota kutsuttiin vaariksi. Hän kertoi että vaari oli nuori, hyvännäköinen ja oikein kunnollinen. Hän pysytteli erossa naisista. Nadja istui luonamme pitkään ja muisteli elämäänsä. Ennen sotaa Nadja oli naimisissa arabin kanssa. Hän osaa hyvin venäjää, oppi sen jo lapsena pihalla leikkiessään. Arabiaa hän puolestaan oppi yliopistossa, Itämaiden tutkimuksen laitoksella. Siellä hän myös tutustui tulevaan aviomieheensä.

He menivät naimisiin sodan alkaessa syksyllä 1999. Mies lähti ensimmäisenä Groznyistä ja sanoi lähettävänsä sukulaisen tai ystävän hakemaan häntä. Sukulainen saapui mutta toimi omituisesti. Hän vei Nadjan toiseen paikkaan kuin missä hänen miehensä oli! Nuoret eivät tietäneet toisistaan mitään. He menivät naimisiin lokakuussa ja mies kuoli joulukuussa uuden vuoden alla.

Nadja on raskaana. Hänen miehellään on mainio nimi. Abutalha, aivan kuin tähti jostain arabialaisesta tähtikartasta. Abutalhin isoisä ja isoäiti asuvat Mekassa. Hänellä oli ennestään ensimmäinen vaimo ja kaksi lasta tämän kanssa. Nadja jäi äitinsä luokse ja kun he palasivat Groznyihin, selvisi että heidän asuntonsa oli ryöstetty armottomasti. Nyt äiti ja raskaana oleva tytär elävät myyden kerosiinia lamppuja varten ja dieseliä. Nadjalla on yksi ainoa leninki, musta.

Annamme heille hedelmiä ja keksejä joita myymme. Tänään ostin kilon tomaatteja ja porkkanaa. Jin ne puoliksi Nadjan kanssa.

Budur

27. kesäkuuta 2000

Meillä on nyt pöytä keskustorilla. Yksi neljää myyjää varten. Yhdessä kanssamme ovat tšetšeenisisarukset Roza ja Alida. He myyvät yrttejä joita he keräävät sovhoosi "Rodinan" hylätyiltä pelloilta. He kulkevat ryhmänä, polkua pitkin miinoitetulla pellolla. Kertovat että joku heidän tutuistaan on jo räjähtänyt miinaan. He repivät persiljaa ja tilliä myytäväksi, sitovat niistä kimppuja.

Alida on eronnut miehensä kanssa. Rozan mies on Georgiassa. Hän odottaa viisumia ja aikoo muuttaa miehen perään. Rozan pieni poika asuu hänen kanssaan. Roza ehdotti:

– Voitte asua kanssani asunnossa vuoden tai kaksi. Ilmaiseksi, tietenkin! Vettä ei ole eikä sähköä. Mutta viemäri toimii eikä tarvitse käyttää sankoja. Rottia ei myöskään ole. Talvea varten siellä on valurautainen takka.

Lupasimme harkita asiaa mutta meillä ei ole rahaa. Ei edes pienimpään autoon jolla voisimme muuttaa tavaroita. Roza kertoi minulle itsestään ja siitä miten hän kerran karkasi kotoa puolisonsa luokse. Roza ei koskaan katunut valintaansa. He ovat olleet yhdessä jo seitsemäntoista vuotta!

Ja kun hän oli vielä tyttö, hänet varastettiin kuten paikallisiin tapoihin kuuluu. Häntä painostettiin avioon toisen kanssa mutta Roza piti päänsä eikä suostunut. Vanhimmat pitivät istuntojaan ja pääsivät sopuun joten hänet palautettiin kotiin äidin luokse. Roza on blondi ja hänellä on vaaleansiniset silmät. Hänen siskonsa Alida on tummaverinen ja tummasilmäinen.

Marjam-täti tuli asuntoonsa jossa mummot Stasja ja Nina yhä asuvat.

Näin unta Aladdinista. Kiitos!

Prinsessa

30. kesäkuuta 2000

Meitä on alettu syrjiä torilla! Suuri tšetšeeniperhe valtasi pöytämme. Törkimykset! Ajattelin polttaa pöydän, valaa sen kerosiinilla ja sytyttää. Näin se ei jäisi kenellekään! Mutta äiti neuvoo luopumaan aikeesta. Hän sanoo etteivät toiset ole syypäitä tapahtuneeseen. Heidänkin pöytänsä ovat puisia ja ne palaisivat mukana. Hän ehdotti toisenlaista taktiikkaa. Pöydänjalat voisi sahata. Kun valtaajat asettavat siihen myytävänsä, pöytä kaatuu maahan. Näin ainoastaan syylliset kärsivät!

Nadja soitti eilen ja toi miehensä valokuvan. Nadjan mies on ronski nuorimies joka nauraa kaikissa kuvissa. Nadja näyttää hyvältä ilman huivia. Kuvassa hän seisoo miehensä vieressä paljaspäisenä jolloin hänen vaaleat hiuksensa näkyvät.

– Mies ei pakottanut minua peittämään päätäni, Nadja tunnustaa. Mutta nyt peitän hiukseni kokonaan, päätin näin itse! Hänen muistolleen.

Meitä ympäröivät naiset leskeytyvät nuorina. Tšetšeniassa avioidutaan varhain, 14–16 -vuotiaina ja nyt aivan nuoret naiset ovat leskiä. Niin monta tuhottua perhettä! Orvot ovat täyttäneet synnyinmaani.

 – Lasten joukossa on paljon invalideja. Usein jalat ovat haavoittuneet. Kävelykepit ovat muodissa, kauppiaat sanovat surullisina.

Kuinka minua on onnistanut! Joskus kovat kivut kiusaavat minua mutta en kehtaa nurista.

Vielä yksi juttu, illalla näin Nadjan nuoren kaverin kanssa. Hänellä oli pikkusormessaan hopeinen sormus jossa oli akaattikivi. "Minun" Aladdinillani oli samanlainen. Esitin etten näkisi heitä. Ei kuulu minulle.

Prinsessa Budur

HEINÄKUU 2000

1. heinäkuuta 2000

Nadja kävi lääkärintarkastuksessa. Lasketuksi ajaksi määriteltiin 15. kesäkuuta. Mitä hän tekee vauvan synnyttyä? Kuinka hän voi elää sen kanssa?

Tapasimme Tanjan ja hänen tyttärensä Julkan. Ostimme tavaraa myyntiin, kolme kartonkia tupakkaa. Jokaisesta askista voi saada ruplan voittoa. Kuinka näin voisi rikastua ja saada syödäkseen?

Pihalla riitelemme usein naapuritalossa asuvan venäläisen eläkeläisen Lidan kanssa. Sodan aikana hän vihasi tšetšeenitaistelijoita, ainakin hän väitti niin. Myöhemmin selvisi että hänen vävynsä on yksi heistä! Lida oli se joka hukutti onnellisen koiraperheen koiranpennut. Näin kuinka koiraäiti itki. Onnistuin pelastamaan yhden pennun. Palstojen kaivo on oikein syvä ja piripintaan asti täynnä sadevettä. En onnistunut pelastamaan muita pentuja.

Torilla kerrotaan että ennen sotaa riitaantuneet tekevät toisistaan nyt valheellisia ilmiantoja. He laittavat viranomaiset toistensa perään. Sen vuoksi ihmiset kuolevat usein syyttä suotta. Kukaan ei tutki syytöksiä tosissaan. Monille virkakoneistossa toimiville on tärkeämpää tehdä nopeasti uraa ja luoda vaikutelma työnteosta. Joskus ilmiantajilla on taloudellisia intressejä — he voivat esimerkiksi ryöstää rikkaan talon joka on yhtäkkiä tyhjentynyt. Tiedän yhden tällaisen tapauksen. Eräät myivät auton, heistä tehtiin ilmianto ja myyntirahat päätyivät ilmiantajille.

Öisin ympäri kaupunkia taistellaan.

Budur

Sunnuntai, heinäkuu 2000

En tiedä onko tänään 9. vai 10. päivä. Näin unta Nadjan miehestä, Abutalhasta. Näin hänet valokuvassa mutten ole koskaan nähnyt häntä elossa. Hän puhui unessani pässistä joka pitää teurastaa! Olen pahoillani mutta en voi tehdä sellaista. En ymmärtänyt unen viestiä. Pyytääkö hän minua muistamaan häntä?

Pidän Lida-mummon pienestä lapsenlapsesta, viisivuotiaasta pojasta. Hän sanoi että on rankaistava heitä jotka tuhosivat hänen kotinsa. Puhuu että kun hän kasvaa, hänestä tulee yhtä vahva ja yhtä rohkea kuin isästään!

Marjam-täti kertoi salaisuuden äidille — hän on vakavasti sairas. Syöpä.

18. heinäkuuta 2000

Tänään on Alikin syntymäpäivä! Hänen avovaimonsa tuli käymään ja kutsui meidät juhliin. Mutta emme voi mennä porukkaan jossa juodaan ja poltetaan ja jossa suhteet ovat vapaita. Kieltäydyimme kohteliaasti terveyteemme nojaten.

Myymme tupakkaa. Olemme alkaneet tienata tuotteillamme tarpeeksi saadaksemme syödäksemme mutta elämme yhä säästeliäästi. Kunpa meitä ei vain ammuttaisi!

Nadjalle syntyi poika 13. heinäkuuta! Siksi pojan kuollut isä tuli uneeni. Abutalha, kuten muistan, puhui pässin uhraamisesta mutta minä en ymmärtänyt silloin. Synnytys oli helppo. Pojalle annettiin venäläinen nimi: Mihail. Hänen kansalaisuudekseen kirjattiin venäläinen. Me onnittelimme nuorta äitiä ja onnellista isoäitiä. Annoimme ruokaa, sitä mitä oli pöydässämme, ja vähän rahaa.

Vielä yksi sattumus: keräsin mustaherukkaa palstoilla ja ilta koitti. Alkoi hämärtyä. Lähdin kotiin ja päätin jatkaa aamulla, täyttää tonkan marjoilla. Tulin ja aloin kerätä marjoja ja tunsin kuinka jalkani uppoutuvat maahan. Pensaiden alla maa oli pehmeää, vastakaivettua. Sitten ymmärsin että jalkojeni alla on ihmisten ruumiita. Huonosti haudattuja. Nämä palstat olivat sotilaiden tarkastuspisteelle vievän tien vieressä.

Aloin pelätä kovasti! Pelätä, koska seisoin ehkä edellisenä yönä tapettujen ja haudattujen ruumiiden päällä. Aloin pyytää heiltä anteeksi. Juoksin pois palstoilta ja pyytelin yhä anteeksi. Puhuin:

– Antakaa anteeksi! En tiennyt että teidät haudattiin tänne. Olkoon Jumala teille armollinen ja ottakoon teidät paratiisiin. Silloin unohdatte kaikki kärsimykset jotka koitte!

Muutaman päivän päästä tuuli toi hajun palstoilta. Koska nyt on kesä!

Prinsessa Budur

20. heinäkuuta 2000

Näimme Mašan. Hänet hakattiin jälleen. Hän laittoi käsikranaattinsa vesiputkistoon jotta hänen poikansa ei löytäisi sitä. Hän pelkäsi lapsen puolesta. Kun lähistöllä asuvat tšetšeeninarkomaanit tunkeutuivat hänen kotiinsa, hän ei ehtinyt ottaa kranaattia! He veivät ruokaa ja uhkasivat lasta veitsellä.

Tänään luoksemme tuli tuttu johon tutustuimme ruokalassa. Hadižatin naama oli täynnä kesakoita ja ne sopivat hänelle. Hän kertoi sairaasta isästään ja Saksaan lähteneistä sukulaisistaan. Hän kertoi että sodan jälkeen moniavioisuus sallitaan ja perheet, joissa on kolme tai neljä vaimoa, tulevat tavallisiksi. Tämä siksi koska on niin paljon leskiä ja naimattomia tyttöjä. Hadižat sanoi mielipiteensä:

– Se on ratkaisu naisiamme varten mutta en halua elää näin! Enkä aio elää näin. Unelmoin muuttavani pois tästä onnettomasta maasta.

Hän tarjosi meille herkullista mutta kallista limonadia. Me toivoimme Hadižatille onnea.

Budur

22. heinäkuuta 2000

Nadjan äiti antoi meille lahjaksi 20 ruplaa, yhtä monta ruplaa kuin ensimmäiset Mihail-pojalta leikatut hiukset painoivat. Se on tšetšeenien tapa!

25. heinäkuuta 2000

Pysäkillämme räjähti pommi jo neljättä kertaa. Sotilaiden käyttämä auto räjäytettiin. Luulen että tietämme tarkkailtiin. Autosta ei jäänyt jäljelle juuri mitään. Sitten ammuttiin. Näin unta ystävästäni Magasta jonka kanssa kävin koulua ennen sotaa.

26. heinäkuuta 2000

En nähnyt suotta unta luokkatoveristani. Tapasin Zairan jota kutsuimme joskus myös "Zaremaksi". Rakas kouluni, kahdeksas luokkani! Kerroin Zairalle kaikki kuulumiseni. Niissä hänellä oli ihmettelemistä.

Varja-täti palasi ja toi Baširin kotiin. He ovat muuttuneet. Menivät pilalle pakolaisina, yltäkylläisestä elämästä.

31. heinäkuuta 2000

Kauheaa ampumista! Tykinammukset osuivat pihallemme ja palstoille. Puut ja palstojen mökit palavat. Savu ja sirpaleet lentävät. Naamioitunut mies ampuu ikkunamme alla, hän tähtäsi palstoille. Tarkka-ampujat huutavat aamuhämärässä ja kyselevät kenen puolella hän on, kuka hän on. Joku räjäytti kaksi tankkia ja auton. Kuulimme räjäyttäjien keskustelun, he puhuivat puhdasta venäjää, ilman pienintäkään aksenttia.

Kotonamme on Zolinan tytär Zara. Hän täytti 11 vuotta. Tyttö ei tiedä että hänen isänsä löydettiin teloitettujen joukosta. Hän tuli äitinsä kanssa hakemaan tavaransa. Tyttö ja hänen äitinsä luulivat että naapurimme Marjam olisi täällä, Groznyissä, auttamassa mutta Marjamia ei näy missään! Äiti ja tytär ovat saaneet tarpeekseen pelosta. He sanoivat:

– Täällä ei voi elää!

He lähtevät pian takaisin pakolaisleirille Ingušetiaan.

Eilen tapasin Kusumin. Hän on vanhentunut ja muuttunut. Mutta ei raskaana. Hän sanoi minulle tiukasti, katsoen suoraan silmiin:

– Aladdin on minun! Hän kuuluu minulle.

Mitäpä siihen voi vastata. Mutta hämmästyin kun ymmärsin ettei Kusum tiedä oliko Aladdin haavoittunut. Kusum oli pukeutunut uusiin, kalliisiin vaatteisiin. Me pyysimme häneltä apua Nadjalle ja hänen vastasyntyneelle lapselleen.

– Nadja ei voi käydä töissä. Hänen äitinsä on työtön, äitini sanoi.

Kusum sanoi ylimielisesti ja tylysti:

– Teidänlaisianne on niin paljon! Ja kaikille pitäisi antaa. Olen itse velkaa, ostin talon!

Me olimme typertyneitä emmekä sanoneet mitään.

Ovela kilpailijamme vietti pari minuuttia pöydällämme ja ehti riitaantua pöydän pääomistajan kanssa. Emäntä odotti kärsivällisesti Kusumin lähtemistä ja kostoksi teki minulle katalan tempun veden myynnin kanssa. Kun me suutuimme tästä, hän ilmoitti:

– Jos olette tyytymättömiä, voitte häipyä!

Kotiimme tuli venäläisiä sotilaita joilla oli älykäs koira. He löysivät käsikranaattini kaapista, toisen kirjahyllyn takaa. Aladdin oli jättänyt sen jäähyväislahjaksi — itsepuolustukseksi ryöstäjiä vastaan ja siltä varalta että joku kävisi käsiksi.

Olimme saaneet tarpeeksemme pelkäämisestä! Sotilaat uskoivat meitä. He ymmärsivät turvattomuutemme ja sen että puhuimme totta mutta takavarikoivat käsikranaatin. Näin menetin jotain sellaista johon hän oli koskenut. En ollut antanut sitä edes äitini käsiin! Säilytin sitä kuin muistoesinettä.

Prinsessa Budur

ELOKUU 2000

3. elokuuta 2000

Venäläiset sotilaat kävivät jälleen ollessamme poissa ja rikkoivat ovemme. Mutta naapureiden ovi räjäytettiin, he eivät saaneet sitä muuten auki. Olemme kiitollisia että naapurimme Nura ja peloton setä Valera tulivat asuntoomme kanssamme.

Meiltä katosi vain pihdit ja hajuvettä. Tämän tapahtuessa jonotimme lapsilisää ja saimme 350 ruplaa. Maksoimme siitä saman tien velkamme jolloin jäljelle jäi 50 ruplaa. Menimme kahvilaan ja lusikoimme suihimme keittoa.

Näimme Kusumin kaukaa. Hän osti suuren ja kalliin hunajamelonin.

7. elokuuta 2000

Tulimme kotiin ja ovessa oli viesti Mašalta. Hän kirjoitti että hänellä on kaikki hyvin.

Aamulla saimme äidin uuden passin.

Ystävystyimme torilla valuutanvaihtajien, "dollarštšikien" kanssa. He vaihtavat ja myyvät dollareita. Pyysin heitä näyttämään minulle Amerikan-rahaa ja kaikki nauroivat. Me emme koskaan olleet pitäneet käsissämme sellaista rahaa. Dollarštšikit ovat äänekästä ja iloista väkeä mutta eivät härskejä! He vain vitsailevat.

10. elokuuta 2000

Seitsemäs, kahdeksas ja yhdeksäs päivä elokuuta sujuivat tavallisesti lukuunottamatta muutamia räjähdyksiä. Tänään sotilaat järjestivät tarkastuksen kadulla. Kaikille: miehille, naisille ja lapsille. Sellaista ei ole aikaisemmin tapahtunut. Bussia pidäteltiin kaksi tuntia!

Eilen näin Nadjan mutta hädin tuskin tunnistin hänet! Hänellä on uusi, erinomainen leninki. Nadja osti kaikista kalleimman kakun. Hän sanoi salaperäisesti että häntä autettiin sillä ehdolla ettei hän ei enää keskustele kanssamme. Hän ei tiennyt hänen äitinsä kertoneen meille että lapsen nimeksi annettiin Mihail. Nadja valehteli silmiäkään räpäyttämättä pojan nimen olevan Magomet.

Äitini meni mietteliääksi ja vastasi että meidän maassamme pitää omistaa kaksi passia, kaksi nimeä ja kaksi kansallisuutta jotta voi selvitä.

Vielä uutinen: Kusumin vanha täti, joka piti aina hiuksissaan pantaa ja sanoi olevansa "nykyaikainen nainen", oli yhtäkkiä pukeutunut suureen huiviin. Aikaisemmin hän ei pitänyt sellaisesta. Ensimmäistä kertaa, keväällä 2000, me tapasimme hänet bussivarikon pysäkillä. Täti seisoi katujen risteyksessä ja huusi: "Piirakoita, piirakoita!" Hän tarjosi niitä meille ja ne olivat herkullisia.

Silloin hän oli pukeutunut vanhaan vaaleansiniseen kаlikokankaiseen nuttuun. Nyt hänen yritystoimintansa on menestynyt ja hänellä on erinomainen pöytä. Ja valtavat määrät kallista tavaraa. Ulkomaailta tuotua kosmetiikkaa ja hajuvesiä.

Etsimme äidin kanssa joka päivä uuden paikan jossa voisimme seistä ja myydä tuotteitamme. Sen vuoksi kauppamme sujuu huonosti. Sillä aikaa kun myyn tavaroita, äiti etsii vesi- ja olutpulloja jotka hän sitten antaa keräykseen torilla.

Emme menneet käymään Mašan luona. Meillä ei ole rahaa tuliaisiin ja siellä on vauva. Ei saa ilmaantua tyhjin käsin.

Meillä ei ole myöskään juoksevaa vettä. Ostamme sitä ruplalla sangollisen. Vesikuskit pitää kuitenkin löytää joka kerta ja he tuovat sameaa, likaista vettä. Elämme asunnossa joka on osittain romahtanut kellariin ja jossa rotat järsivät huonekaluja, vaatteita ja ruokaamme! Kylmyys nousee asuntoomme kellarista, valtavan kosteuden kanssa.

Rotat eivät pelkää meitä, ne ovat jo tottuneet. Ne liikkuvat vapaasti huoneissamme keskellä päivää ja vikisevät. Omalla tavallaan ne ovat herttaisia ja ihania olentoja. Viemäröinti ei toimi eikä kaasu. Emme voi valmistaa ruokaa emmekä lämmitellä kylminä päivinä! Sähköstä ei pidä edes unelmoida.

Me elämme edelleen kuin kaupunki olisi piiritystilassa. Mutta tienasimme 60 ruplaa, viikossa! Huomenna meidän on äkkiä valokuvattava minut passia varten ennen kuin rahat ovat huvenneet.

Aladdin osoittautui heikoksi ihmiseksi — olosuhteet voittivat hänet. Hän petti minut ja pelastautui. Minun olisi pitänyt pettyä. Hänhän puhui rakastatavansa minua hullun lailla ja samalla viikolla nai 20 vuotta minua vanhemman naisen! Hän jätti minut epätoivoiseen tilanteeseen. Eikä auttanut, ei edes tiedustellut kuinka selvisin sodasta tai ovatko haavoittuneet jalkani pelastuneet. Olinko minä vain hänen "kohteensa" jota hän yritti värvätä osaksi vastarintaa? Vai pelkästään yksi valloitus muiden joukossa?

Prinsessa

13. elokuuta 2000

Päätä särkee kamalasti! Hienoihin vaatteisiin pukeutuva, hyvin syönyt Kusum joka kulkee kauniissa puvussa, varasti minulta eilen Aladdinin ja Jinnin valokuvan! Hän teki sen todella alhaisesti. Minulla oli Aladdinin kuva aina mukanani. Sanoin äidille ja torin naisille että jos minut tapetaan, niin minut tulisi haudata yhdessä tuon valokuvan kanssa. Kusum tuli siskonsa, Raisajanan tyttären, kanssa. He pyysivät minua näyttämään valokuvan. En antanut sitä mutta äiti näytti sen. Silloin Kusum avasi salamannopeasti mekkonsa vyön ja piilotti valokuvan alusvaatteisiinsa!

– Sielläkö sen paikka on? äiti kysyi.

Minä huusin:

– Anna se takaisin, varas! Ei pidä huijata minua. Se on elämäni. Kaikki jota minulla on.

Ja Kusum vastasi:

– Ei saa katsella vieraita poikia! Ne pitää säilyttää muistissaan.

Hän sanoi todellakin "poikia", ei "aviomiestä". En ymmärrä miksi he solvasivat minua näin. Ehkä Aladdin on kuollut? Halusin läimäyttää häntä poskelle mutta äiti sieppasi käteni ja piti siitä kiinni.

Äiti selitti tapahtuneen seuraavasti. Aladdin on sekaantunut johonkin ikävään selkkaukseen eikä halua että hänen valokuvansa olisi liikkeellä kaupungilla. Tai ehkä Aladdin on jättänyt Kusumin. Jos Aladdin on "kadonnut", Kusum varasti valokuvan jotta voisi etsiä häntä.

Menimme kahvilaan syömään lounasta ja näimme "pyhän kolminaisuuden": Kusumin, hänen vanhan tätinsä ja hänen nuoremman, leskeytyneen siskonsa. Piti tervehtiä tätiä, hän ei ole syypää näihin riitoihin. Me istuimme toiseen pöytään kun äiti sai idean:

– Pitää antaa vanhan tädin lukea sinun päiväkirjasi. Ne osat jotka käsittelevät Aladdinia. Siitä kuinka te rakastitte toisianne, puhtaasti ja kauniisti. Tarkistakoot hän päivämäärät ja ajat. Samaan aikaan Kusum vietteli häntä, aikuinen ja kokenut nainen nuorta poikaa. Se tulee olemaan skandaali! Näin voimme kostaa valokuvasi varastamisen.

Milloin nimitän tottumuksesta,

ystäviäni salaisilla nimillä,

niin aina tälle oudolle kutsulle,

[SIS]vain hiljaisuus vastaa.[SIS]

(suom. Anneli Heliö)

Kuinka totta nämä rivit ovatkaan!

A. Ahmatova

Prinsessa

14. elokuuta 2000

Kusum teki törkeästi eikä näyttäydy. Kirjoitan Jinnille. Marjam-täti yritti löytää häntä, kertokoon Jinni totuuden hänelle.

Ibraška-kissa on tullut kotiin ja nukkuu nyt. Se ei koskaan metsästä rottia hereillä! Vain unessa. Rotat pelkäävät ja karttelevat häntä. Hänen käpälänsä heiluvat ja hän maiskuttelee unissaan, varmastikin pureskelee saalistaan.

((Runo 23 - kesken))

Tässä väärässä maailmassa ei pidä olla hölmöläinen!

Älä laske varaan ympäröivien!

Katso lähintä ystävääsi selvin silmin,

Hän voikin olla kamala vihollinen!

Omar Khaijam

18. elokuuta 2000

Pöytämme rikottiin torilla!

Annoimme päiväkirjani luettavaksi Kusumin vanhalle tädille. Aluksi hän suuttui mutta sitten hän istui kauan liikkumatta, peittäen kasvonsa sanomalehdellä. Hän ilmoitti meille että Kusum lähti pois. Äiti epäilee hänen lähteneen etsimään karannutta aviomiestään.

Tapasimme harmaahiuksisen Hasanin joka oli surullinen. Hänenkin pöytänsä rikottiin. Kerroin hänelle kuinka valokuvani varastettiin. Silloin Hasan kuiskasi vaimolleen pari sanaa ja he lahjoittivat minulle korvalappustereot. Nyt voin kuunnella musiikkia! Kiitin heitä ja itkin kadulla. Tuntemattomat kysyivät minulta mitä tapahtui. Mutta en voinut lopettaa. Itkin ja itkin.

Ostimme äidille asun. Hänellä oli yksi leninki. Hän pesi sen iltaisin ja puki aamulla päälleen, märkänä. Nyt hänellä on vaihtovaatteita.

Ilta

Olemme valtavissa veloissa, yhteensä 400 ruplaa. Kuulimme että Nadja ja hänen äitinsä ryöstettiin. Heiltä vietiin uusi huivi ja lihasäilykkeitä. Rahaa! Nadjaa haluttiin piinata. Häntä uhattiin veitsellä mutta hän tappeli ja huusi niin kovaa että rosvot lähtivät. Nadjan äiti valittaa ja sanoo ettei heillä ole rahaa! Hän lähti luotamme saman tien ja osti vodkaa. En ymmärrä miten nainen voi juoda vodkaa mutta suoraan sanoen, en välitä. Pääasia on että "vieraiden" tullessa pieni lapsi nukkui eikä pelästynyt.

22. elokuuta 2000

Näin eilen Kusumin. Se oli näky! Hän oli pukeutunut niin että koko kauppiaiden rivistö katsoi ja syleili Azan, teenmyyjän kanssa. He ovat siis tuttuja? Kusum käveli ohitsemme kuin kuningatar, käyttäytyi kuin meitä ei olisi maan päällä.

Minun kelloni, korvakoruni ja klipsini kaikki hajosivat samana päivänä. Onko joku kironnut minut?

Prinsessa Budur

23. elokuuta 2000

Tapasimme Nadjan ja suostuttelimme häntä lukemaan sinut, päiväkirja! Hän kiinnostui ja piti lukemastaan. Aladdin, jota Nadja tapaili häntä ennen sotaa, ei ottanut huomioon rehellisyyttäni. Nadja mietti ja sanoi:

– Olet ainoa ihminen koko hänen elämänsä aikana joka häntä tarvitsi!

Kaikki muut olivat hänen kanssaan tekemisissä vain saadakseen rahaa. Ajoittain Aladdinilla oli käsissään suuria summia. Hän oli rahastonhoitaja mutta sinulle hän antoi vain ropoja! 70, 160, 200 ruplaa on vain apua sairaalle lapselle, kuin murusia joita heitellään linnuille ohi kulkiessa. Et raahannut häntä mukaasi torille eikä hän ostanut sinulle vaatteita, meikkejä tai kenkiä. Et vaatinut mitään. Tuo "ihme" on kaukana enkelistä!

23. elokuuta 2000

Torilla tapettiin jälleen kaksi venäläistä sotilasta, se tapahtui bulevardilla. Kelloni näytti 16:10. Ilma täyttyi huudoista, aivan kuin lauma variksia olisi lähtenyt lentoon. Tapetut näyttivät hinteliltä nuorilta. Vain hetki sitten he kulkivat ohitsemme. He näkivät persikoita ja kysyivät pöydän omistajalta mitä ne ovat.

He sanoivat kuulleensa hedelmän nimen, mutta eivät ole koskaan nähneet sellaista koska he asuvat pohjoisessa. He ostivat kilon persikoita ja kohtasivat kuolemansa. Heidän kuolemansa oli tumma mies valkoisissa vaatteissa joka käveli heidän kannoillaan. Kuului laukauksia.

Samaan aikaan heidän kanssaan torilla oli paljon venäläisiä sotilaita. Ensimmäisten laukausten jälkeen he kokoontuivat ja juoksivat Voiton kadulta, ampuen laukauksia. He katselivat pelokkaasti romahtaneiden talojen ylimpiä kerroksia. Sotilaat eivät ymmärtäneet mistä ammuttiin ja mitä tapahtui.

Myyjät pakenivat. He pelkäsivät satunnaista rynnäkkökiväärin sarjaa tai lähimmältä sotilaiden tarkastuspisteeltä ammuttua laukausta. Kuollut sotilas kaatui ja hänen päänsä osui laatikkoon jossa oli kalasäilykkeitä.

Olin melko lähellä ja näin kaiken. Tšetšeeninainen oli ottanut nuo säilykkeet myytäväksi velaksi eikä siksi voinut hylätä niitä. Hän vikisi kamalasti, töni jaloillaan onnetonta kuollutta jonka pään läpi on ammuttu ja veti anjovislaatikkoaan itseään kohti. Keräsin tavaramme nopeasti. Ajoissa!

Paikalle saapui toisia venäläisiä sotilaita He kiroilivat, ampuivat rynnäkkökivääreillään (ilmaan, kiitos siitä) ja ajoivat väkijoukkoa tiehensä. Heidän kätensä tärisivät vihan ja voimattomuuden tunteesta. Sotilaat kähisivät kyyneleet silmissään:

– He tulivat vastikään, toissapäivänä. Täysin kokemattomia. Me emme vastaa itsestämme emmekä niistä jotka eivät välittömästi häivy. Menkää pois! Painukaa helvettiin! Me ammumme!

Näimme kuinka ensimmäisen myyntirivin naiset, jotka olivat lähimpänä heitä, jättivät smetanasankonsa ja juoksivat pakoon. Lapsivarkaat sieppasivat sangot. Jotkut sotilaista keräsivät pöydiltä juustoa, suolattuja vihanneksia, tupakkaa ja juotavaa. Lopulta he veivät tapetut pois. Persikoiden myyjä itki ja sanoi:

– Jos joku haluaa tappaa, ampukoon venäläisiä palkkasotilaita! Heitä jotka tulivat tänne tekemään rahaa verellämme. Mutta ei saa ampua lapsia joille heidän vanhempansa eivät saaneet lahjottua vapautusta armeijasta.

Budur

SYYSKUU 2000

6. syyskuuta 2000

Tiet on suljettu. Odotetaan tšetšeenitaistelijoiden hyökkäystä.

Kuljimme jalan sillä autolla liikkuminen on kielletty. Olimme juuri aloittaneet kaupanteon kun tarkastuspisteiltä alettiin tulittamaan keskustoria. Me juoksimme vieraille pihoille mutta en tiedä onnistiko muita.

Eilen humalaiset tšetšeenit houkuttelivat piirakkakauppiaan bussiin. He sulkivat hänet sinne ja yrittivät raiskata. Sota on tehnyt heidät hulluksi!

Uusi myyjänaapurimme torilla ei ole päässyt kotiinsa kahteen päivään. Liikennettä ei ole lainkaan. Toivotimme hänet tervetulleeksi luolaamme rottien seuraksi. Toinenkin nainen kutsui hänet luokseen, hän asuu lähempänä toria. Valinta ei osunut meihin.

Venäläiset sotilaat ottivat eilen venäläisen lesken Tanjan pojilta kassillisen ruokaa, pojat hakattiin. Liikkuu huhuja että kaupunkiin on lähetetty itsemurhapommittajia. Kuolevatko kaikki? Kuka voi jäädä henkiin?

Prinsessa Budur

8. syyskuuta 2000

Näin Nadjan äidin. Hän sanoi että Kusum antoi heille rahaa, paljon rahaa. Se merkitsee ettei pojan kuolema kovettanut hänen sieluaan. Ymmärsin hänen tarkoitusperänsä!

Minun ja Nadjan välille kylvetään riitaa, minua panetellaan hänelle ja minusta levitellään likaisia juoruja. Häntä jopa lahjotaan jottei hän olisi tekemisissä kanssani! Hänen äidilleen kerrottiin törkeyksiä. Välillä hän uskoo, välillä ei usko. Epäilys on parempi kuin ei mitään.

9. syyskuuta 2000

Illalla, kun olimme jo lähdössä torilta, tarkka-ampuja ampui sinne. Hän miltei tappoi tšetšeeninaisen joka oli myymässä. Luoti osui kaulaan. Nainen jäi henkiin mutta hänet vietiin sairaalaan.

Säästämme rahaa ja kuljemme jalan. Tonja-täti kulkee kanssamme. Hän myy kirjoja ja kantaa myymänsä tavaran itse mukanaan, mutta ei asu kotonaan koska se on vaarallista! Hän asuu tšetšeeniystävättärensä kanssa. Meidän myyntiriveillämme ei ole muita venäläisiä.

Kaupungissa ei näy lainkaan venäläisiä. Ulkoisesti kaikki ovat alkaneet muistuttamaan tšetšeeneitä. Ihmiset ovat peloissaan. Ehkä joku löysi pakolaisena asunnon ja työtä. Toiset asettautuivat sukulaistensa luokse eivätkä halua palata.

Budur

10. syyskuuta 2000

Tänään on satanut aamusta asti. Kello on jo kymmentä yli kahdeksan ja olemme yhä kotona! Kuulin ihmisiltä että alueemme rikolliset tappoivat venäläisen vanhuksen eläkerahojen vuoksi, alempana sijaitsevissa taloissa. Hänet tapettiin kirveellä. Kuinka kamalaa — venäläistä väestöä tapetaan jälleen!

18. syyskuuta 2000

Pesin seinät puoliksi romahtaneesta huoneesta. Valkaisimme niitä hieman. On raskasta hengittää nokea. Edessä on uusi talvi ilman kaasua, sen yli pitää sinnitellä märkien polttopuiden avulla, rottien ja romahtaneen lattian keskellä. Kaiken päällä roikkuu betoninen elementti, joka miettii pitäisikö sen liiskata meidät vai ei.

Syyskuun neljästoista päivä me matkustimme kotiin torilta kun tiellä räjäytettiin armeijan kuljetuspanssariajoneuvo. Se paloi kolmen sankarin patsaan luona. Reittitaksin kuljettaja heitti meidät ulos jalkakäytävälle. Pelästyimme todella.

Seuraavana päivänä oli vielä yksi räjähdys, samassa paikassa! Auto jolla matkustimme kääntyi korttelia aikaisemmin. Kuulimme räjähdyksen ja näimme mustaa savua. Kuinka tämä on mahdollista, sotilaiden tarkastuspisteellä? Sieltä näkee hyvin joka suuntaan.

Asumme äidin kanssa yhä asunnossamme. Roza, joka kutsui meidät asumaan luokseen, on yhtäkkiä hävinnyt. Talomme rotat ovat valtavia ja harmaanpunertavia. Aivan kuin he olisivat palstojen hamsterien kaukaisia sukulaisia. Rotilla ei ole mitään syötävää ja ne voivat puraista yöllä. Yksi melkein söi kissamme. Toissapäivänä ne nakersivat paitaani! Rotat vaativat ruokaa, vikisevät, juoksevat jaloissa eivätkä pelkää mitään. Yleensä jaan leipäni niiden kanssa, se tekee ne vähän kiltimmiksi.

Huoneen seinät ovat yhä kauempana katosta. Halkeamat näyttävät uhkaavilta, käytävä ja keittiö ovat täysin romahtaneet. Talon ylimmät kerrokset ovat osittain romahtaneet alempien päälle ja seinä, joka erottaa meidät Marjamin asunnosta, heiluu jokaisesta ottamastamme.

Meillä on ongelma vesihuollon kanssa. Vesikuskit eivät halua vierailla niillä pihoilla joilla on jäljellä vain vähän asukkaita. Heille se on polttoaineen tuhlaamista ja bensiini on kallista.

Kauppa käy huonosti. Rahat riittävät kahteen ruokailuun päivässä, aamulla ja illalla. Keräämme rahaa ja maksamme velkojamme. Pelkäämme lähestyvää talvea. Olisi hyvä saada valurautainen kamiina jotta voisimme lämmitellä edes jotenkuten!

Miehet, jotka asuvat lähellä kotiamme, varastelevat toisiltaan. Kuulemme usein pihalta välienselvittelyjä ja huutamista. Tappeluita. Naapurin naiset riitelevät lasisista pulloista jotka he ovat varastaneet toisten kellareista.

Olemme ystävystyneet torilla uusien pöytänaapureittemme kanssa. Juttelemme myös Kusumin isosiskon kanssa. Hän myy torilla. Meillä on myös hyvät välit Aminaan joka myy teetä. Hän on toinen vaimo ja hänellä on kaksi tytärtä. Vaimot ovat hyvissä väleissä ja myyvät yhdessä.

Minut on luvattu ottaa kouluun ? 11. Menen ja haen todistukseni tuhoutuneesta koulusta ? 50, siitä on jäljellä vain rakennuksen runko. Se oli jo viides kouluni, joka on tuhottu. Olen kuullut, että kaikki todistukset piilotettiin toiseen rakennukseen ja ne ovat tallella.

Aion tehdä kotiläksyjä torilla.

Kirjoitin runon:

((Runo 24 - kesken))

Hyvää yötä kaikille ystävilleni

Ilman ukkosen melua ja salamaniskuja

tulkoot uni — kauniin taltuttaja

vihreälle kentälle ja aurinkoisille hevosille

Ja jokainen lehti suuressa puussa

kertokoon kuvionsa salaisuuden

tyhjien ja typerien keskusteluiden keskellä

ole toisenlainen, muista mennyttä

Ota sateenkaaren hohdosta kiinni käsin

katso sadeveden pisaroita,

ja suojelkoon kaikkivaltias onnettomuudelta

tietäsi pilvien välissä.

Ja vihreällä kentällä aurinkoiset hevoset

olkoot rauhassa. Ei ole ukkosta! Ei salamoi

tulkoot uni — kauniin taltuttaja

hyvää yötä kaikille ystävilleni

Rakastan Hauffin satua "Fatiman pelastus". Tänään nimeni on prinsessa Fatima.

LOKAKUU 2000

8. lokakuuta 2000

Lopultakin käyn koulua!

Aladdin ja Kusum eivät näyttäydy. Kusumin sisko valehteli meille — kyllä hän myy vodkaa. Me näimme kuinka hänen pöytänsä oli sitä täynnä! Kirjojen sijasta.

Vien kotoa 8–10 kirjaa kerrallaan ja me myymme niitä. Hävitämme sen mitä on jäljellä kolmen sukupolven kokoamasta kotikirjastosta. Emme tee lainkaan voittoa. Yhdestä tupakka-askista tienaamme yhden ruplan! Möin kolme askia, se tekee kolme ruplaa. Aamulla bussi vei meidät kymmenellä ruplalla. Pöydän takana seisomisesta pitää maksaa viisi ruplaa, riippumatta siitä myymmekö mitään. Ja kotimatkastakin pitää maksaa.

Jotkut paheksuvat kun näkevät pöydällämme tupakkatuotteita. He puhuvat:

– Ennen sotaa te olitte vaatimattomampia. Myitte painotuotteita ja muita haitattomia tuotteita!

He itse vaihtavat dollareita joka päivä. Kukaan ei kysy onko meillä leipää. Joinain päivinä tulen koulusta ja kotona ei ole ruokaa. Lainkaan.

 Kohta on talvi eikä minulla ole saappaita joten kun ystäväni, "veljet" ja samoin "siskot" ajavat ohi autoillaan, he voivat nähdä minut tossuissa tai kalosseissa lumessa. Sellaisena menen kouluun. Asunnossani, joka on ehtinyt siihen mennessä romahtaa kellariin, jyrsin ahneesti rottien kanssa leivänpalaa. Sellaiset tulevaisuudennäkymät.

Siksi seison tuntikausia kylmässä oppituntien jälkeen. Myyn tupakkaa ja yritän tienata ruokarahoja itselleni ja äidille. Hedelmät ovat loppuneet palstoilta. Hyvä ettemme räjähtäneet miinoihin ja ansoihin!

Jalkoja särkee. Sodan aikana en vaihtanut kenkiä moneen kuukauteen ja nukuin kengät jalassa tulituksen aikana. Kaupungin keskustassa sähkön ja kaasun jakelu on korjattu. Kaupankäynnin eliitti on muuttanut sinne ja ne kansalaiset jotka ovat menneet töihin poliisiin, armeijaan ja hallintoon. Yksi perheestä ostaa itselleen paikan ja vetää muut mukanaan.

Kenellekään ei ole salaisuus että työpaikat ja poliisin pestit myydään. Kuka voi ostaa sellaisen? He, jotka ovat varastaneet paljon asuinalueillaan. He jotka saivat kuolleiden sukulaisten nimissä humanitääristä apua ja myivät sen. Paikallisilla on tapana säilyttää kuolleiden sukulaisten dokumentteja kotonaan, niitä ei anneta viranomaisille vaikka laki edellyttää. Lisäksi työpaikan voivat ostaa ne jotka sotivat ja tienasivat sodassa.

Ilta

Anna Ahmatovan runo. Omistan sen Aladdinille, omin lupineni:

Toisten vankeudessa!

Olen kyllästynyt pitämään lukua

omastani. Joten miksi on niin iloista,

nähdä nuo kirsikkahuulet?

Antaa hänen pilkata ja häpäistä minua,

kuulen tukahtuneen huokauksen hänen sanoissaan.

Ei, hän ei koskaan saa minua ajattelemaan,

että hän toista intohimoisesti rakastaa.

Ja en koskaan usko, että on mahdollista,

salaisen ja taivaallisen rakkauden jälkeen,

taas nauraa ja itkeä suunniltaan

[SIS]ja suudelmiani kirota.[SIS]

(suom. Anneli Heliö)

21. lokakuuta 2000

Tänään on raketin vuosipäivä! Tänään tasan vuosi sitten olin keskustorilla. Oli viileää. Olin pukeutunut vanhaan ruskeaan takkiin ja päässäni oli huivi. Myin lehtiä, hakaneuloja ja lankoja.

Olin 14-vuotias! Haavoituin viiden aikoihin iltapäivällä.

Nuori tšetšeeni kantoi minut tulituksen aikana käsissään halki lapsuuteni pihan, jossa isoisä asui aikaisemmin. Tuolloin säikähdin ja itkin. Hän halusi rauhoitella minua ja toisti juostessaan:

– Älä itke. Prinsessa.

Ja hän sanoi että muistutan sadun prinsessa Buduria. Se oli Aladdin! Tänään antaisin hänen vuokseen helposti elämäni joka on tyhjä ja tarpeeton ilman häntä. Niin monet kuolivat tuolloin. Totuus salattiin tuolloin ja salataan yhä.

Maša ystävystyi naisen kanssa joka vie häntä moskeijaan. Nainen opettaa Mašalle islaminuskoa. Nainen esitteli Mašan rikkaalle miehelle mutta tämä ei halua vain tapailla vaan mennä naimisiin! Maša on itsepäinen ja sanoo ettei rakasta miestä.

Tästä huolimatta mies on osoittanut olevansa kunnollinen! Kun Mašan lapsi sairastui, Maša meni epätoivoisena tämän luokse. Mies vei lapsen lääkärien luokse, aivan kuin lapsi olisi hänen omansa. Mies maksoi kaikesta. Hän antoi Mašalle rahasumman joka on valtava meidän mittakaavassamme — 5000 ruplaa! Lapsen lääkitsemiseen ja ruokkimiseen.

Sekä venäläiset että tšetšeenit haukkuivat Mašaa ääliöksi, mutta Maša osoitti ylpeästi rahanippua ja ruokaa täynnä olevia kassejaan ja sanoi itsepäisesti.

– En muuta yhteen ilman rakkautta! Eikä sillä ole merkitystä onko hän rikas vai köyhä.

Maša osti minulle ja äidille lahjoja. Minulle huivin — pehmeän ja ohuen, hopealla koristellun. Äidille hän osti omenoita.

"Gantamirovilainen" poika katosi mutta ilmaantui sittemmin taas torille. Hän hymyili ja heilautti kättään. Kävi ilmi että hän on mennyt naimisiin! Ihanan nuoren tšetšeenin kanssa joka on 14-vuotias! Tulkoot he onnellisiksi!

Marjam-tädin luona asuu nyt kahden venäläisen mummon sijasta tšetšeeni Zolina, joka on tapetun Suleimanin vaimo. Suleiman ammuttiin kun hän yritti lähteä kaupungista pakolaiseksi. Hänen luonaan käy yksi Borzovien veljeksistä, Džim. Naapurit laittoivat saman tien liikkeelle huhun että ollessaan lastensa kanssa pakolaisena Zolina varasti nahkaisen kaavun ja rahaa talosta, jossa hän yöpyi. Meidän pihallamme valehdellaan paljon! Mutta tällä kertaa epäilen ettei kaikki ole valhetta. Zolina pelkää jotain. Hän ei poistu asunnostaan vaan piileskelee!

Me vaikenemme. Teeskentelemme ettemme tiedä missä hän on. Marjam haluaa näin! Emme halua tuottaa vahinkoa äitimme pitkäaikaiselle ystävättärelle.

Kusum nähtiin kaksi päivää sitten Ingušetiassa. Tiedämme nyt että hän vuokraa asuntoa. Mutta missä on talo jota varten hän kertoi lainanneensa rahaa? Kusumin läheinen ystävä sotaa edeltävältä ajalta näki hänet siellä. Hän muistaa että me olimme ystäviä. Vahdimme kerran Kusumin tavaroita kun hän lähti miehen kanssa johonkin noin kolmeksi tunniksi. Mies tuli luoksemme ja kertoi kaiken Kusumista. Teimme hänelle viekkaan tempun. Lähetimme miehen kautta terveisiä hänen ystävättärelleen.

Elämä on kovin, kovin julma. Jopa liian.

Polina — Fatima — Budur

24. lokakuuta 2000

Riidoista torilla on tullut jokapäiväisiä. Koko ajan sattuu tappeluita joissa kilpailijoiden tavaroita heitellään ympäriinsä. Tšetšenialaiset kirjaimellisesti pyyhkivät toisillaan maata. Kilpailijan häpäisemiseksi hänen vaatteensa revitään. Ihmisistä on tullut petoja. Ei uskoa, ei kunniallisuutta, ei säädyllisyyttä.

Jokaisella naisella on elätettävänään perhe: miehiä, veljiä, lapsia. Jos et tappele vaan vetäydyt, kotiväki näkee nälkää! Miehet yrittävät näyttäytyä kadulla mahdollisimman vähän työttömyyden ja oman turvallisuutensa vuoksi. Jotkut ovat kadonneet jälkiä jättämättä iltaisella kotimatkalla.

Näin unta: Räjähdys! Räjähdysaalto heittää pojan rapun luokse. Hän on tajuton. Annan vettä. Yritän auttaa häntä ja silmieni edessä hän muuttuu suureksi koiraksi! Äiti lupaa että uni tarkoittaa tapaamista paljon kärsineen ystävän kanssa.

Ulkona päivät ovat lämpimiä.

Budur

MARRASKUU 2000

1. marraskuuta 2000

Mansur tuli! Minä näin hänet. Hän on kotonaan, makuuhuoneessa joka on romahtanut Grad-raketin osuman seurauksena. Hän on laiha ja ontuu. Katsoo kaukaa, polttaa paljon eikä tule. Olen yllättynyt. Mehän olimme ystäviä! Olemmeko me vihollisia? Ei ole luottamusta eikä ystävyyttä.

Koulussa saimme arvosanat. Matematiikassa minulla on kolmonen. Kaikki muut aineet neljä tai viisi. Minulla on uusi luokanopettaja. Juttelemme paljon. Hän on monilapsisen perheen äiti, synnynnäinen pedagogi!

Kaksi sotilasta tapettiin jälleen "Neftjankan" pysäkillä. Reaktiona tähän joukko siviilejä murhattiin, nuoria miehiä meidän alueeltamme. Kolme kuolemaa järkytti meitä erityisesti: Asukas joka oli kotimatkalla naapurin luota, he pelasivat šakkia. Mies joka tuli myöhään kotiin töistä ja kaksi kaveria jotka menivät sankojen kanssa palstoille keräämään pähkinöitä ja päärynöitä. Alueemme asukkaat uskovat että syypää on uusi Moskovasta tullut sotilasosasto.

Džimin isoveljet hakkasivat häntä pihalla, julmasti ja kovaa. Minun piti juosta kiertoteitse Borzovien vanhan äidin ja siskojen luokse pyytämään apua. Tulen aina pelastamaan toisia. Elämän pelastaminen on parasta mitä voi tehdä maan päällä! Kenelläkään ei ole oikeutta tappaa.

Patoška

5. marraskuuta 2000

Maša tuli käymään. Hän osaa Koraanin suuria. Mitä parisuhteisiin tulee, Maša on täysin yksin. Hän odottaa ihanaa prinssiä. Hän tekee kahta siivoojan työtä ja kerää tyhjiä viinapulloja. Hän voisi elää varakkaasti, kunniakkaan ja hyvän ihmisen kanssa mutta Maša sanoo:

– Elämä on vaikeaa mutta parempi näin. Ilman teeskentelyä!

Me päätimme että oman turvallisuutemme vuoksi meidän pitäisi viettää kolme päivää kotona. Kohta on luvassa juhlapäiviä. Silloin on mahdollista että sotilastukikohtiin hyökätään. Venäläinen tarkka-ampuja ampui äitiä kohti, näin hänet katolla! Ei osunut. Varmaankin tämä "harjoitteli" näin. En edes ehtinyt pelästyä. Mikä äidissäni häiritsi häntä? Äiti kumartui kuullessaan laukauksen ja heilautti kättään luotia kohti kuin se olisi ollut kärpänen.

Mansuria piirittää nuori 19-vuotias tšetšeenileski jolla on kaksi lasta. Yksi lapsista on jo neljävuotias! Tämä tyttö on naapuriemme tytär. Taas yksi nuori yksin, taas yksi rikottu elämä.

Prinsessa

13. marraskuuta 2000

Mansur tuli käymään ja kertoi kaiken. Hän on kipeä haavoittumisen seurauksena. Mansur asui viisi kuukautta talossa vieraana tšetšeenien luona ja yritti lääkitä itseään. Hänen äidilleen kerrottiin missä hän on mutta kesti kauan ennen kun äiti halusi hakea hänet kotiin. Siellä, vuoristokylässä, hänestä huolehti hellästi nuori 30-vuotias nainen joka toi hänelle ruokaa. He rakastuivat toisiinsa. Sitten, väärään aikaan, hänen sukulaisensa ilmaantuivat ja veivät hänet pois talosta joka oli ehtinyt tulla rakkaaksi.

Annoimme Mansurille tyrnimarjaöljyä. Lupasimme ostavamme sitä lisää tutulta. Erityisesti häntä varten. Tuon öljyn avulla parantelimme jalkaani leikkauksen jälkeen.

Mansur kysyi mitä Aladdinille kuuluu. Kerroin hänelle rehellisesti kaiken kuin ystävälle. Mansur kertoi että heidän isänsä löytyi. Kohta heidän perheensä pakenee tasavallasta Venäjälle, pohjoiseen.

– En voi asettua toisaalle, hän tunnusti. En tule kestämään sitä.

– Tulet tottumaan, minä ilmoitin. Tulet unohtamaan kaiken kuin pahan unen.

– Minun sieluni tulee aina asumaan täällä. Ja ruumis siellä mihin se sattuu päätymään. hän selitti.

Tänään näin erikoista unta. Siinä oli Aladdin ja hänen vanhempi veljensä. Oikeasti en koskaan tuntenut hänen veljeään. Aladdinin veli kuoli syyskuun 1999 lopussa Dagestanissa. Se tapahtui ennen haavoittumistani, ennen kuin tutustuimme ja ystävystyimme. Mutta ymmärsin unessa heti että se oli hän! Aladdinin veli antoi minulle kaksi kirjettä viestiä ja sanoi:

– Lue ne! Hän ei ole sellainen millaisena sinä häntä pidät.

Molemmat oli kirjoitettu pienellä käsialalla, vihreällä tussilla, ja olivat ikään kuin salaisia viestejä itse Aladdinilta.

– Hänen sielunsa vaikeni näistä, selitti hänen veljensä.

Ensimmäinen viesti

Kuukausipalkkani on 2 100 dollaria, joskus enemmän.

Ihmisten kanssa työskentelystä.

Erikoistehtävien täyttämisestä.

"Siivoamisesta"

Hyvitystä kuolleesta veljestä

Hyvitystä kenttäolosuhteista

Toinen viesti

En halunnut rakastaa sinua. Minun ei olisi pitänyt.

Mutta rakastuin! En voinut tehdä sinulle pahaa.

Pelkäsin teitä  — sinua ja äitiäsi.

Pelkäsin niitä muutoksia, jotka koen talossanne.

Sen vuoksi olin usein arvosteleva ja töykeä.

Ja menin naimisiin sen naisen kanssa, jonka kanssa minulla on mukavaa.

En rakasta vaimoani mutta tällainen avioliitto oli välttämätön. Se on tarpeen, myös työni vuoksi.

Heräsin ja kirjoitin ylös nämä kirjeet. Muistin ne erittäin tarkasti! On äärimmäisen harvinaista muistaa kaikki mistä näki unta! Sattumaa tai ei mutta jostain minulle on päätynyt kynä jonka jälki on vihreää. Se tekee aivan samanlaista jälkeä kuin unieni kirjeissä.

Budur

20. marraskuuta 2000

Eilen jouduimme tulitukseen! Matkustimme torilta kotiin täpötäydessä reittitaksissa. Kuten tavallisesti, pyysimme kuskia jättämään meidät pysäkillemme "Neftjankalle". Auto pysähtyi ja kuulimme räjähdyksen! Reittitaksin edessä, viidentoista metrin päässä räjähti tienvarsipommi. Panssarikuljetusajoneuvo ja sotilaita kuljettanut kuorma-auto kärsivät vahinkoa. Sotilaat alkoivat ampua pimeyteen sattumanvaraisesti ja huusivat kirouksia. Ne matkustivat valtatietä meitä vastaan — mutta väärällä kaistalla ja he melkein törmäsivät reittitaksiimme! Me ja matkustajat emme säikähtäneet tienvarsipommia vaan sitä mitä sellaisesta seuraa!

Sotilaat ovat ennalta arvaamattomia ja älyttömän vihaisia noina hetkinä. Juoksimme ulos reittitaksista. Mihin meidän tulisi juosta? Oli pimeää! Räjähdyksen tuhoama viisikerroksinen talo. Kasoja laattoja, sepeliä. Vinoon asentoon romahtanut, betoninen bussipysäkin katto. Kaikki juoksivat piiloon sen taakse ja asettautuivat makuulle maahan. Sotilaat jatkoivat puiden ja talojen ampumista kone- ja rynnäkkökivääreillä. Yksi tšetšeenipoika kömpi reittitaksista ulos kävelykeppien kanssa. Hän oli neuvoton ja sanoi:

– Mitä voin tehdä? En voi heittäytyä maahan.

Äiti huusi hänelle:

– Heitä pois kävelykepit ja kaadu maahan.

Hän kaatui.

Nainen, joka on Kusum-tädin tuttu, makasi lähelläni. Huusin pelosta ja korvat menivät lukkoon. Hän rauhoitteli minua:

– Kestä vielä, kohta heidän luotinsa loppuvat!

Näin kuinka jotkut lapset piiloutuivat äitinsä kanssa tuhoutuneen viisikerroksisen talon betonielementtien väliin. Lapset huusivat ja itkivät että heidän autoon jättämissään kasseissa oli keksejä! He ymmärsivät huonosti mitä tapahtui ja nousivat nähdäkseen ovatko kassit vielä ehjiä. Äiti läimäytti kauhuissaan lapsensa kumoon.

Tulitus lakkasi asteittain. Matkustajat kiirehtivät kontaten reittitaksiin. Minä ja äiti jäimme yksin. Kärryllinen myyntituotteita. Pimeys, joutomaa, sotilaita. Kuinka oikein juoksimme tien läpi omalle puolellemme? Muistan että huohotimme, pyyhälsimme joutomaalla mäen päälle, rautatiekiskojen ja palstojen läpi. Kuulimme kun sotilaat keskustelivat takanamme kylmäverisesti ampuako meidät vai ei. Mutta he näemmä säälivät meitä! Venäjänkielinen puheemme ja selvä säikähdyksemme pelastivat meidät.

Juostuamme hengissä kotiin aloimme kertoa ihmisille seikkailustamme. Naapurit tulivat meitä vastaan. He olivat kuulleet ammunnan erittäin hyvin. Naapurimme Nura sanoi heti:

– Jäitte henkiin ihmeen kaupalla. Pelastautumisen kunniaksi on tavan mukaan annettava lahjoja. Kolmelle! ja ojensi kätensä.

Luonnollisestikin tottelimme. Annoimme kaikille yhden paketillisen Rollton-pikanuudeleita.

Naapurit olivat tyytyväisiä.

P.S:

Eilen tulituksessa, pimeässä, menetin huivin päästäni. Tänään aamulla me löysimme sen romahtaneen talon betonielementtien luota. Uskotko, päiväkirja, kuinka minua onnisti! Kukaan ei vienyt sitä.

Prinsessa Budur

21. marraskuuta 2000

Minulle annettiin lahjaksi hajuvesiä. Ne antoi nainen jota autoimme etsimään aviomiestään, taksikuskia! Mies vietiin pois kuljetuspanssariajoneuvolla ja heidän autonsa, valkoinen Volga, takavarikoitiin silmiemme edessä. Minä ja Lina olimme sattumalta lähellä ja muistimme kuljetuspanssariajoneuvon numeron. Džimin veli, naapurimme karateka ilmoitti tapahtuneesta alueestamme vastaavalle poliisille.

Onnistuimme selvittämään missä taksikuskia pidetään. Seuraavana päivänä kuulin itkevän naisen kertovan kadonneesta miehestään joka oli lähtenyt päivällä tienaamaan omaa autoaan ajamalla. Yhdistin tapaukset toisiinsa ja ymmärsin että kyseessä on sama mies! Kerroin:

– Miehenne on meidän alueemme poliisiasemalla.

Selitin miltä alueestamme vastaava poliisi näyttää. Taksikuski löydettiin, elossa! Nyt hän on sairaalassa hakattuna. Kylkiluut murtuneet.

Jos torille ammutaan tarkastuspisteiltä, me jotka myymme siellä, asetumme istumaan pöytien alle ja suojaudumme pöytälevyjen avulla. En lopeta myymistä. Pelkään! Mutta jatkan kaupantekoa. Minua kiinnostaa seurata kuinka ihmiset käyttäytyvät. Monet ovat pelkureita mutta esittävät aivan kuin ampuminen ei heitä huolettaisi.

Fatima

26. marraskuuta 2000

marraskuuta torilla tapettiin kaksi venäläistä sotilasta miltei pöytämme luona. En ollut siellä vaan matkalla koulusta äidin luokse. Tulin ulos bussista ja näin autoja liikenneruuhkassa jonottamassa pois. Pelästyneet ihmiset kiisivät virtana vastaan ja huusivat:

– Juokse! Torilla tapettiin sotilas. Nyt alkaa ampuminen. Venäläiset tulevat!

Juoksin valtavaa joukkoa vastaan, sinne missä aletaan ampua. Minun oli päästävä äidin luo, hän on jäänyt sinne! Ajatukset hoputtivat minua: "Nopeammin! Eteenpäin! Miten äidin on käynyt?" Taksit ajoivat kuin hullut, jalkakäytäviä pitkin. Ohikulkijat ja myyjät juoksivat pois torilta ja väistelivät autoja. He hyppelehtivät kauppojen portaille. Minä juoksin äidin luokse ja kysyin mitä tapahtui.

Kaiken sekasorron keskellä äiti hukkasi lompakkomme jossa oli kaikki rahamme! Me keräsimme rahaa jotta voisimme maksaa velan. Keräsimme kaikki tavarat kasseihin mutta lompakkoa ei ollut missään. Sieppasivatko varkaat sen ohi juostessaan?

Näimme että pöytänaapurimme juoksi pakoon. Hänen pöydälleen jäi rahoja, jotka me keräsimme. Laskimme ne yhdessä lähellä kauppaa tekevän naisen kanssa. Näin hän voisi todistaa löytämämme rahasumman suuruudesta.

Seuraavana päivänä annoimme takaisin kaikki rahat mutta emme saaneet minkäänlaista kiitollisuutta! Ilmeisesti rahojen emäntä päätti että rahaa olisi pitänyt olla enemmän. Ehkä hänenkin tuoliltaan siepattiin osa rahoista sekasorron aikana, samalla kun me menetimme lompakkomme. Kuljimme pois pihoja pitkin vaikka sattumanvarainen tulitus oli jo alkanut.

Ennen viimeisintä tapausta sotilaiden kanssa näimme kerran että joku kuvasi kameralla toria kerrostalon päältä.

– Tuo on erikoiskamera, dollarien vaihtajat kertoivat meille. Sillä voi kuvata kahden kilometrin päähän!

Näimme salamavalojen voimakkaat väläykset ja hämmästelimme. Mitä he kuvaavat? Meitä? Toria? Sotilaiden tarkastuspisteitä? Ja kuka kuvaa?

Ikävät huhut löysivät tiensä luoksemme. Toivottavasti ne eivät pidä paikkaansa. Maša, joka kääntyi islamiin, tapettiin! Hän on venäläinen. Jos se on totta, syypää suruun on pieni talo ja maatilkku. Ajattelin käydä Mašan luona mutta en löytänyt millään aikaa. Pahinta on että ne lapset jotka aikaisemmin tunkivat hänen kotiinsa ovat nyt alkaneet seurata meitä. Jo kolmatta päivää!

Jatkoa

Halusin lähteä Mašan luokse selvittämään kaiken mutta äiti aloitti riidan. Sellaista ei ole tapahtunut pitkään aikaan. Äiti rikkoi kupin, ryntäsi tappelemaan ja paiskoi tavaroita ympäriinsä. Hän huusi:

– Olisi pitänyt nousta aikaisemmin eikä tuhlata aikaa!

Lähtömme viivästyi koska paistoin äidille leipää. Hän halusi syödä. Mutta kiitoksen sijaan äiti kirosi minua. Sanoin hänelle:

– Riitamme on saatanan juonittelua! Lopeta nyt heti! Annan sinulle anteeksi ja anna sinäkin minulle anteeksi.

Äiti haistatteli minulle. Hän sanoi olevansa kyllästynyt minuun ja meni ulos. Hän antoi toisen kerroksen Rezvanille tehtävän:

– Ota tuo laiskuri suojelukseesi!

Rezvan yritti ymmärtää mistä on kyse mutta äiti häipyi pikaisesti. Hän neuvoi minua olemaan nielemään itkuni. Hän pyysi tupakan velaksi ja meni ulos. En juossut äidin perään kadulle. Olisi puuttunut vain että hän olisi alkanut häpäistä minua ja huutaa ihmisten edessä. Tai vielä, Jumala paratkoon, lyömään.

Prinsessa Budur

27. marraskuuta 2000

Ensilumi! Äiti on kotona. Venäjän sotilaat ovat sulkeneet kaupungin kadut.

– He ryöstävät toria! kaupungin keskustasta tulleet naapurit kertovat

Ja lisäsivät:

– Siellä ei voi ostaa ruokaa. Ketään ei päästetä! Me näimme kuinka sotilaat lastasivat kanaa, maitoa ja tupakkaa autoihinsa suoraan säilytyskomeroista.

Tänään se oli minulle aivan samantekevää. Kuinka mukavaa onkaan kotona. Teen läksyjä, juon teetä leivän kanssa käytävällä ja tarkkailen rottaperhettä — se elää meillä romahtaneessa keittiössä. Mikä näytös! Rotanpojat piipittävät hauskasti!

28. marraskuuta 2000

Paaston toinen päivä. Illalla saa syödä kun ensimmäinen tähti on ilmestynyt taivaalle. En paastoa, olen kipeä. Näin unta että juoksen paljain jaloin lumisella tiellä tapaamaan Aladdinia. On kylmää ja tuulee.

30. marraskuuta 2000

Venäläiset sotilaat tuhosivat torin. Ei ole pöytiä, ei tuloja. Eikä ole lainkaan ruokaa. Ihmiset itkevät ja kertovat että säilytyskomerot on ryöstetty. Miehiä on kaapattu.

Eilen kävelimme jalan torille katsomaan onko meille vielä pöytiä vai onko kaikki poltettu. Möimme hieman tavaraa ja käytimme pöytinä laatikoita jotka eivät kuuluneet kenellekään. Ostimme kaksi leipää ja kalasäilykkeitä.

Illalla joku räjäytti panssarimiehistönkuljetusvaunun moskeijan luona ja alkoi ammunta sattumanvaraiseen suuntaan. Luodit lensivät viheltäen torille. Jossain lähellä räjähti kovaa. Ihmiset lähtivät juoksemaan ja me juoksimme luonnollisesti mukana. Ryntäsimme, mikä sopi kirjoja myyvälle Tonjalle. Pötkimme pakoon bulevardia pitkin ja jatkoimme synnytyssairaalan alueen läpi.

Lopulta saavuimme valtatielle. Mukaamme liittyi mies työvaatteissa. Hän tunnusti että räjähdyksen jälkeen häntä pelottaa liikkua yksin. Silloin hänet voidaan ottaa kiinni ja on mahdollista että hän katoaa sille tielleen. Me lupasimme valehdella tarkastuspisteellä että tunnemme hänet. Matkatoverimme Tonja kääntyi omaan kotiinsa. Ja mies kääntyi myös. Kävi ilmi että he olivat naapureita!

Kanssamme tiellä tallusti paljon ihmisiä joilla kaikilla oli paljon kannettavaa. Kaikilla oli mukanaan kasseja tai kärryt jotka oli täytetty tavaralla. Vähitellen valtatiellä käveleviä oli vähemmän ja vähemmän. Joku pääsi auton kyytiin. Joku onnistui ahtautumaan täpötäyteen bussiin. Jotkut katsoivat paremmaksi kääntyä valtatieltä sivukaduille. Ihmiset päättyvät että on parempi harhailla pitkää reittiä pientaloalueen läpi kuin kulkea ilman suojaa pimeällä valtatiellä kaikkien näkyvissä. Tarkka-ampuja ampui meitä kohti kirjapainon talosta mutta tarkka-ampujien taidot eivät ole entisellään. Hän ei osunut. Valojuovaluodit harmaansinisellä taivaalla olivat joko punaisia tai kullanvärisiä. Katselimme niitä päät takakenossa.

Kun olimme kulkeneet suurimman osan matkasta, kuljimme äidin kanssa yksin tiellä. Pimeni lopullisesti. Kello näytti iltaseitsemää. Odottamatta saimme matkatoverin Kahdennentoista trustin pysäkillä. Äiti ehdotti yhdessä kulkemista koska se olisi vaarattomampaa. Hän suostui ja sanoi että hänet oli jo kerran pidätetty. Tuolloin häntä hakattiin hieman. Hän sanoi ettei häntä yleensä onnista elämässä.

– Jos olet elossa niin sinua onnistaa! äiti väitti vastaan.

Hän kulki ja puhui:

– Nyt räjäytettiin panssarikuljetusajoneuvo mutta työni loppuvat myöhään.

Hän kertoi asuvansa Katajaman pysäkillä.

Kaukana välkkyi sotilaiden tarkastuspiste. Onnistuimme pysäyttämään ohikulkevan auton joka suostui ottamaan matkatoverimme kyytiin. Kaveri halusi että matkustaisimme hänen kanssaan, mutta emme menneet kyytiin vieraan miehen mukaan. Talomme oli jo lähellä. Hyvästiksi mies esittäytyi:

– Olen Iljas Idrisov. Kiitos! Kenties me tapaamme vielä joskus?

Äiti muisti meillä olleen naapureita joilla oli sama sukunimi. Isoisämme olivat keskenään ystäviä!

Budur

JOULUKUU 2000

1. joulukuuta 2000

Noudatan paastoa. Näin unta että Kusum oli noita ja hänellä oli valtava noiduttu linna, jossa asui hänen ystävättäriään ja palvelijoita. Hän käski Jinnin viemään meidät aavikolle ja jättämään sinne. Siellä minua ja äitiä odotti varma kuolema hiekassa mutta hän ei voinut jättää meitä. Ei totellut! Silloin Kusum suuttui ja noitui minut! Hän toi valokuvani ja puhkaisi sen neulalla kahdeksan kertaa.

– Tämä on aviottomuuden leima — hän nauroi. Et pääse naimisiin aikaisemmin kuin kahdeksan vuoden päästä!

Hän roikutti jotain leimaa narussa. Näin pienen paperipalan jonka hän oli kirjoittanut verellään. Unessa pelästyin hänen voimiaan ja mietin kauhuissani jääväni nyt yksin, mutta ääni yläpuolellani sanoi:

– Sinisilmäinen mies vapauttaa sinut kirouksesta. Hän ei ole muslimi.

Mikä hirveä uni!

Palaan todellisuuteen. Panssarikuljetusajoneuvo räjäytettiin ja sotilaita tapettiin. Kaikki juoksivat torilta. Kuinka voimme elää? Miten voin tienata rahaa ruokaan ja kouluvihkoihin?

Ja vielä: Aamulla kävelimme valtatiellä tavarakärryjen kanssa. Sotilaat löysivät miinan ruohikosta. He sanoivat ettei se ole voimakas ja räjäyttivät sen saman tien, 20 metrin päässä meistä ja muista ohikulkijoista. Korvani olivat lukossa tuntikausia.

Budur

2. joulukuuta 2000

Paasto. Minua pyörryttää. Yleensä ihmiset syövät kaksi kertaa yöllä. Lihaa, hedelmiä, maitoa ja erityisiä herkullisia pastilleja. Olen unohtanut miksi niitä kutsutaan. Mutta meillä on vain leipää ja keittoa jossa on auringonkukkaöljyä. Paastot kasvattavat tahtoa, kykyä vastustaa syntejä ja pahuutta. Toivottavasti löydän voimia.

Tänään tiellä räjäytettiin taas panssarikuljetusajoneuvo. Sotilaat tarkastivat ihmisiä ja katsoivat kasseihin.

Ilta. Aion rukoilla.

3. joulukuuta 2000

Torista on tullut todella vaarallinen. Siellä tapetaan sotilaita joka päivä eivätkä sotilaat jää tappamisessa toiseksi. Jos laskemme vuodesta 1994 niin painajainen jatkuu jo kuudetta vuotta! Jonkinlainen näkymätön ase iski maapallon asukkaiden mieleen ja teki monista heistä raiskaajia ja tappajia.

Eilen olimme juuri ja juuri kulkeneet bussilla bussivarikon pysäkin ohi kun kuulimme räjähdyksen. Halkeilleesta takaikkunasta näimme että panssarikuljetusajoneuvo oli tulessa! Vähältä piti ettei se olisi osunut meihin. Kuka silloin olisi maksanut velkamme naapurille?

Meidän myyntirivillemme on ilmaantunut mies joka on antelias kuin merten takaa tullut prinssi! Eilen hän lahjoitti suklaakonvehteja minulle ja Ainalle jonka kanssa yritän opiskella matematiikkaa torilla. Ne olivat niin hyviä! Tänään hän tarjoili naisille joiden pöydät ovat meidän pöytiämme vastapäätä. Hänellä on kiharat hiukset ja pitkänomaiset silmät. Meidän kaupparivissämme kaikki kiinnostuivat hänestä ja kutsuvat häntä Mustaksi prinssiksi.

Kotona ei ole ruokaa. Kissastani on tullut vanha ja sairas.

Illalla tuntematon nainen jutteli kanssani. Hän kertoi asuvansa lähellä Mustaa prinssiä:

– Hän on sulkeutunut ihminen mutta ei ahne! Hän ei ole kristitty eikä muslimi.

Se oli selvästi valetta koska Musta prinssi on tšetšeeni. Ymmärsin että nainen yrittää säikytellä minua ja saada minut vaikeuksiin. Ilmoitin hänelle:

– Minulla on sulhanen. Rakastan häntä!

Tuntematon nainen lähti loukkaantuneena. Aladdin, Aladdin — käsi kirjoittaa itse vihkon sivulle, minun sitä ohjaamatta: Aladdin!

Ilta

Piirrän salaperäisiä muista maailmoista kotoisin olevia värejä ja Mustan prinssin kuin rikollisen, side kasvoillaan. Toddi alkoi liehitellä minua. Hän on aikuinen mies ja hänen tuotteitaan myy enemmän kuin kymmenen myyjää. Toddi on ovela eikä maksa kenellekään! Hän antaa kirjoja myyntiin velaksi, ilman rahaa. Toddin myyjät myyvät ne eteenpäin kalliimmalla ja tulevat toimeen jotenkuten.

Toddi kertoi:

– Tuon tavaraa Moskovasta, kirjoja. Joskus veljeni auttaa minua. En ole naimisissa, olen tottunut olemaan yksin! Minun kanssani voi ystävystyä.

Ymmärsin kuten kuulin, kirjaimellisesti. Tonja saa osan kirjoistaan Toddilta.

Prinsessa

13. joulukuuta 2000

Taistelu on täällä ikuinen. Rauhaa näemme vain unissamme!

Olin koulussa.

Venäläiset sotilaat sulkivat kadut. Eilen heidän kimppuunsa hyökättiin. Pelastuimme kuin ihmeen kaupalla panssarikuljetusajoneuvolta. Kuten tavallista, armeijan tarkastuspistettä kolmen sankarin muistomerkin luona tulitettiin. Se tapahtui kun matkustimme äidin kanssa täpötäydessä bussissa torilta.

Näimme kuinka bulevardilla, täysin autokaistojen ulkopuolella, kaahasi valkoinen auto. Ja sitä ajoi takaa panssarikuljetusajoneuvo, aivan kuin elokuvissa. Ajoneuvo käänsi piipun autoa kohti ja tähtäsi! Arvatenkin heidän toverinsa kuoli tarkastuspisteellä. Sieltä nousee mustaa savua. Mitään ei näy. Auto joutui sattumanvaraisen koston maalitauluksi. Siellä vilahti pelästynyt nainen ja kaksi lasta. Aseen piippu kääntyy auton takana ja tässä olemme me, meidän bussimme!

Bussi kääntyi sivuttain heitä kohden. Kaikki matkustajat kyyristyivät ja piileskelivät toinen toistensa takana. Aivan kun se pelastaisi ammukselta! Auto kääntyi jyrkästi ja ajoi melkein bussiamme päin. Se liukui eteenpäin ja ajoi synnytyssairaalan porttia päin. En tiedä mitä tapahtui sen jälkeen. Saimme hädin tuskin käännyttyä bussin mukana kun kuski kiihdytti ja ajoi kiroillen ja rukoillen väärää reittiä.

Tänään kävelin koulusta luokkatovereiden kanssa ja venäläisiä sotilaita oli tien varrella varmaan sata. Kello oli 12:00! Venäläiset sotilaat huusivat meille:

– Nopeasti, nopeammin! Tietä ammutaan!

Ja meidän täytyi mennä valtatien yli. Luodit vihelsivät ilmassa! Juoksimme ristiin rastiin luokkatoverini Denin kanssa. Hän päätti saattaa minut. Luokkatoverini pelkäsi, että sotilaat voisivat tehdä minulle jotain. Hän asuu alapuolen taloissa ja hänen täytyi juosta kadun yli takaisin kotiin palatakseen!

– Jumalauta! — ensimmäistä kertaa elämässäni kirosin kun juoksin valtatien yli luotien viheltäessä.

Luodeilta suojautuaksemme kuljimme pihojen läpi.

– Haluatko odottaa luonamme? ehdotin. Kunnes "punaiset" ja "valkoiset" saavat tarpeekseen ampumisesta ja lähtevät kotiin.

Deni sanoi ettei voi.

– Sisko meni jo kotiin ja minä en. Äiti kuulee ampumisen ja on huolissaan.

Hän lisäsi vielä vakavana ettei ole peloissaan. Hän teki rukouksen ja juoksi takaisin. Seisoin ja katsoin kun hän käveli. Ja kun Deni oli keskellä valtatietä, luin lyhyen rukouksen hänen suojakseen. Deni! Olkoot vanhempasi onnellisia sinusta! Olet nuori mutta rohkeutesi ja jaloutesi voi jo saavuttaa mainetta!

Kaupungin tapahtumat viime päiviltä:

Kaksi päivää sitten paloi kerralla kaksi panssarikuljetusajoneuvoa ja Ural-merkkinen auto. Tapahtumapaikka oli Delovajan pysäkki, lähellä sairaalaa numero yhdeksän. Vastatoimena sotilaat tuhosivat asuintalon maan tasalle. Talo seisoi epäonnekseen lähellä tragedian tapahtumapaikkaa. Asukkaita oli talossa jäljellä vain vähän, eikä kukaan heistä kuollut. He ehtivät paeta!

Sähkölaitteen pysäkillä ammuttiin bussia jossa oli matkusti tavallisia matkustajia. Kukaan ei kuollut mutta moni haavoittui. Sotilaat pyysivät anteeksi.

Minutkan alueella taisteltiin eilen. Asuintaloa ammuttiin ja pieniä lapsia kuoli. Töihin lähtenyt äiti oli sulkenut heidät kotiin.

Joka päivä tapetaan monia sotilaita kaupungin eri alueilla ja rauhalliset asukkaat kärsivät aina. Voi vain odottaa milloin jää räjähdyksen tai katutaistelun alle. Tasan neljän päivää sitten taisteltiin kaupungin keskustassa, tunnelin vieressä. Ammukset lensivät sinne toisilta tarkastuspisteiltä, tulitukena, noudattaen periaatetta "Ei väliä minne kunhan osumme johonkin". Minä ja äiti myimme torilla ja ammukset ja lentomiinat lensivät päidemme yli. Minne voi paeta ammusta? Mieluummin seison paikallani.

Olen jo 12 päivää noudattanut paastoa.

Patoška-Budur

18. joulukuuta 2000

Eilen kun olimme juuri ajaneet ohi, pakettiauto räjähti torilla. Tyhjiä autoja täytetään nyt räjähteillä! Nyt jos näkee auton seisovan ilman kuskia ja ilman matkustajia, se on kierrettävä! Kahta "gantamirovilaista" tšetšeeniä ammuttiin ja haavoitettiin, molemmat jäivät henkiin. Heidät vietiin sairaalaan. Yksi sotilas tapettiin. Sen lisäksi kuulin että panssarikuljetusajoneuvo räjäytettiin. Illalla sotilaat saartoivat torin. Menen kouluun!

22. joulukuuta 2000

Sotilaat tulittivat Groznyin keskustaa. Ihmiset kertoivat että lapsia haavoittui ja kahdeksannella koululla kuoli joku. Ammukset räjähtivät kadulla, koulun vieressä. Lapset olivat juuri tulleet ulos!

Ammukset putosivat myös yliopiston rakennukseen. Luennot olivat käynnissä ja taloustieteellisen tiedekunnan opiskelijoita kuoli. Heidän opettajansa on vakavasti haavoittunut. Torilla on noin kaksikymmentä haavoittunutta ja myös kuolleita. Osa tästä "ilotulituksesta" lensi kauppiaiden päiden yli, myös äitini pään yli mutta hän jatkoi myymistä.

Eilen tšetšeenitaistelijat hyökkäsivät hätätilaministeriön rakennukseen ja Hallitustaloon, joka on bussivarikon pysäkin vieressä. He vetäytyivät täysin aseistettuna pihojen (joissa leikki lapsia)  kautta pientaloalueelle, kerrostaloalueen läpi. Sotilaat eivät ryhtyneet heidän kanssaan suoraan kontaktitaisteluun vaan ampuivat heidän peräänsä tykeillä ja suurikaliiberisilla konekivääreillä. Sen seurauksena suuri kaasuputki räjähti!

Tonja, naapurimme torilta, juoksi ylimmästä kerroksestaan ensimmäiseen. Hän makasi siellä vieraanvaraisten naapuriensa käytävällä. Hulluina pelosta vanhemmat etsivät kauan lapsiaan koska oli vasta kello viisi iltapäivällä. Kadulla oli valoisaa ja aurinko paistoi.

Sähkölaitteen pysäkillä räjäytettiin panssarikuljetusajoneuvo ja katuja suljettiin. Lapsi kuoli.

Tänään äiti lähti hakemaan lapsilisääni samalta suunnalta, Butenkon pysäkiltä. Menin kouluun. Päivällä kuulin useita voimakkaita räjähdyksiä. Piirrän kauniit naisen kasvot, jotka on peitetty puolinaamiolla, ja kirjoitan sen alle: "Varokaa! Sota!". Luen Žanis Grivan kirjaa Espanjan sisällissodasta. Olen hulluna hänen Nokturnoonsa.

26. joulukuuta 2000

Istumme kotona emmekä tee töitä. Kokonainen viikko on jatkunut näin. Varja-täti lähti lapsineen pois ainiaaksi. Hyvästi! Onnea sinulle uudessa paikassa, Mansur. Teidän perheenne on kuin tervehdys omasta lapsuudestani. Nina-mummo jäi. Mummo odottaa eläkettä. Hän lähettää lähtijöiden perään heidän tavaransa.

Jo useampi päivä on kulunut siitä kun Lina hävisi luokseen tulleiden "veljien" kanssa.

Tunnen ettei hänellä ole kaikki kunnossa.

– Missä hän on? kysyn pihalla mutta kukaan ei tiedä.

Juhlan alla talot ovat tyhjenneet. Monet perheet ovat päättäneet matkustaa sukulaisten luokse kyliin kuten perinteeseen kuuluu.

Naapurimme Ramzes, joka oli haavoittunut, auttoi meitä. Hän veti asuntoomme kaasun joustavan letkun avulla! Hän on 32-vuotias. Ramzes moittii usein pikkuveljeään Rezvania. Hän ei juo ja hän on harkitsevainen. Vai ovela? Hänen siskonsa Malika tuli luokseni, opetteli paistamaan leipää.

Päivä

Lina ilmaantui! Polvet riekaleina ja laihtuneena. Näkyy selvästi että hän joutui johonkin välienselvittelyyn ja pääsi hädin tuskin pakoon. Olin hakemassa vettä vesikuskeilta. Lina kiroili minulle venäjäksi nöyryyttääkseen minua miesten edessä. Hän puhutteli minua likaisin sanoin. Varmaankin odotti että vastaisin hänelle samalla tavalla. Provosoi! Mitä vielä, katsoin häntä kohti ja sanoin:

– Tietysti ymmärrän että sinä olet tottunut tuollaiseen kielenkäyttöön, mutta harvemmin kuulen tuollaista likaista kieltä pyhän kuukauden aikaan!

Hän oli niin vihainen ettei tiennyt mitä vastata, punastui ja murisi:

– Pyhä kuukausi. Joo varmaan!

Vastasin hänelle:

– Kelle mitenkin!

Kaikki nauroivat eivätkä selvästi hänen puolellaan.

Tappelin jälleen koulussa venäläisen sukunimeni vuoksi. Monet vihaavat minua ja nimittelevät mutta se on pientä. Johtajatar sanoo että lapset ovat kontrolloimattomia. Minusta ei pidetä koska pidän aina huivia. Metamorfoosi: ennen sotaa, keväällä 1999 tyttöjä ei päästetty tähän samaan kouluun tunneille ilman huiveja. Opettajat seisoivat sisäänkäynnillä ja tarkistivat että kaikilla on mukanaan sisäkengät ja että pää on peitettynä. Nyt kouluun määrätään tulemaan ilman huivia.

Olen sitä mieltä ettei voi muuntautua jokaista uutta vallanpitäjää varten!

28. joulukuuta 2000

Id al-Fitrin toinen päivä. Joku laittoi miinan valtatielle. Jyrähti!

Ei Aladdinia.

29. joulukuuta 2000

Kamalaa ammuntaa! Kuolettava ilotulitus. Tummanpunaisia hehkuvia metallivaloksia jotka näkyvät hyvin harmaalla taivaalla. Valkoisia ja oransseja ammuksia, kirkkaita luoteja, jokaiselle jotain! Pitää mennä hakemaan vettä.

Pihalle tuli mies. Hän pitää Linasta ja istuu tuntikausia tämän vieressä, juttelee. Kerrotaan että sodan aikana ammus irrotti hänen vaimoltaan pään. Ehkä Lina muuttuu ja tulee vaatimattomammaksi? Hän on kaunis nainen.

Uusi ystävä kävi muutaman kerran naapureilla jotka asuvat yläpuolellamme. Hän puhui heidän kanssaan uskonnosta ja kunnian ja omatunnon käsitteistä mutta hänen keskustelunsa eivät muuttaneet paljoakaan.

Öisin ammutaan. Lähellä, pientaloalueelta, löydettiin neljä tapettua poikaa. Iältään 12–15 -vuotiaita!

Fatima-Budur.

[OO]2001[OO]

TAMMIKUU 2001

6. tammikuuta 2001

Kuolen tylsyyteen! Pääsisinpä pian takaisin kouluun.

Eilen autoin Mansurin mummoa lastaamaan tavaroitaan. Hän vei loput tavaransa.

Ei ole mitään syötävää. Deniä ei ole. Hän ei tule omin jaloin. Vaatimaton.

Yläkerran naapurit varastelevat ja ovat kieroja! Lina on samanaikaisesti monen pihan miehen "ystävä". Se hyvä mies, joka oli kohtelias hänelle, ei enää käy pihallamme. Lina on kateellinen minulle nuoruudestani. Turhaan, Lina! Katso, sisältäni olen vanhus! Kaikesta päätellen minusta tulee vanhapiika.

Budur

7. tammikuuta 2001

Ibraška-kissa kuoli. Rauha hänelle kissojen ylemmissä maailmoissa!

8. tammikuuta 2001

Myin puoli-ilmaiseksi kaiken mitä meillä oli jäljellä, astioiden rippeet ja kotikirjaston parhaat kirjat! Rahoilla ostin äidille lääkkeitä. Annan ne hänelle pistoksina. Rahaa ei ole. Niissä perheissä, joissa on miehiä, he rakentelevat jotain ja varastelevat. En tuomitse ketään vaan ymmärrän että kahteen vuoteen ei ole ollut mitään töitä. Mutta mitä minä voin tehdä? Olen koululainen. Minun on saatava koulutus. Ja äiti on sairas.

En itsekään ole missään huippukunnossa. Pienikin fyysinen rasitus saa minut haukkomaan henkeäni. Aivan kuin joku voima heittäisi minut pois elämästä. Naapurit ruokkivat minua kuin eksynyttä villieläintä. Kuinka hirveää ja katkeraa! Emme voi kuolla mutta emme voi myöskään elää.

Koulussamme on 400 oppilasta! Luokanopettaja ehdotti että kaikki lahjoittaisivat minulle yhden ruplan, jotta kaikki voisivat antaa jotain. Rehtori antoi luvan. Minua hävetti mutta suostuin. Kaksi luokkatoveriani antoivat minulle 100 ruplaa molemmat. He toivat ne itse kotiimme ja näkivät kuinka kurjasti me elämme.

Toin äidille harmaan, pehmytturkkisen kissan. Kamala miten laiha! Niitä oli kuusi samassa talossa. Nähtyään sen äiti motkotti:

– Etkö löytänyt yhtään huonompaa?

Mutta kissa lämmittää hänen käsiään sillä aikaa kun olen koulussa. Lupasin viedä kissan takaisin jos äiti ei mielly siihen.

Äiti suuteli kissaa ja ilmoitti:

– Se on yhtä laiha ja onneton kuin me!

Näin Borzik jäi kotiimme! Borz on susi tšetšeeniksi.

((Runo 26 - kesken))

Ystävyyteemme kätkeytyi kotkan huuto!

Puhtaus ja lujuus vuorenrinteiden!

Tulkoon uniisi tänä yönä

Menetyksesi ikuinen!

Älä horju hetkeäkään uskossasi,

Kutsuin sinua "isoveljeksi".

Miksi et ymmärtänyt menetystäsi?

Joka meidät kärsimykseen tuomitsi.

Oi veljeni! Jätit minut murheeseen

Tytön, minut aivan yksinäisen.

Kuinka et pelkää lähestyviä,

ikuisia kärsimyksiä, tulta maailmankaikkeuden?

HELMIKUU 2001

11. helmikuuta 2001

Tänään koko piha auttoi vanhaa Andersen-mummoa muuttamaan pois. Näin kuinka tiivis joukkio, johon kuuluivat tšetšeenit Ramzes ja Rezvan, Borzovin veljekset ja Lina, varastivat hänen väritelevisionsa. Rikoskumppaneita oli kuusi miestä ja yksi nainen. Määräsin heidät palauttamaan sen. Kaikki alkoivat valehdella minulle että se oli vitsi! Sitten he käärivät jotain peittoon ja ojensivat autoon. Ilmoittivat omistajalle:

– Se on televisio!

Myöhemmin kuulin kuinka he nauroivat pihalla. Iloitsivat siitä että onnistuivat huijaamaan minua ja tavaroiden omistajaa. Television sijasta peittoon oli kääritty sängyn jalusta! Rakas päiväkirja, tästä hetkestä alkaen minulla on vihollisia omalla pihallani. Tärkeintä on olla pelkäämättä!

Nämä ihmiset kuiskuttelivat kauan siitä kuinka meidät on peloteltava pois. Tai tapettava. Mutta tänään he selvästi häpesivät. Lina laski katseensa ja pakeni. Pojat toisesta kerroksesta lähettivät sairaalle äidilleni kaksikymmentä ruplaa, "sahalin", mikä merkitsee tšetšeeniksi almua Allahin nimeen.

Ennen sotaa jotkut heistä murtautuivat asuntoihin, lähinnä venäläisten asuntoihin. Rezvan joutui kahdesti poliisin kanssa tekemisiin mutta äiti lahjoi hänet vapaaksi. Äiti joutui itkemään paljon nuorimman poikansa takia mutta löytyi apureita ja ystäviä jotka olivat poliisin leivissä. Sodan tulipalot olivat heille avuksi. Monet arkistot ovat tuhoutuneet.

Äiti moitti minua television takia:

−                    Et voi muuttaa mitään. Miksi sekaannut?

Kohta täytän 16 vuotta enkä ole nähnyt elämässäni mitään muuta kuin sotaa ja kaikkialle tunkeutuvaa ryöstelyä! Kuinka ikävää. Palstoilla ja valtatiellä ammutaan. Ja aivan kuin ammuntaa säestäen ikkunasta kuuluu lauluja sodasta ja tšetšeenisankareista. Timur Mutsurajev laulaa. Yritän mukailla häntä:

Älä pelkää!

Pelko vie pimeään!

Auringon säteet eivät ole vaaraksi kellekään.

Minareetti, ohut kuunsirppi ja tähti taivaan,

oletko nähnyt mitään parempaa, milloinkaan?

Yö on saapunut,

miljoonia suuria tähtiä

taivaalla sinulle on rakennettu silta.

Ikuinen paratiisi

jossa ruoho on vihreä

tee valintasi

sen oikeuttaa elämä!

16. helmikuuta 2001

Myyn torilla kolme kertaa viikossa. Opiskelen koulussa ja teen läksyt välitunnilla. Pystyn oppimaan koulussa runoja ulkoa viidessä minuutissa ja lausumaan ne. Opettajat kunnioittavat minua. He tietävät etten voi tulla muina päivinä koska minun on ruokittava äitiäni. Hän on sairas.

Lähipäivinä minun pitää mennä hakemaan humanitaarista apua: sangollinen jauhoja, 200 grammaa suolaa ja litra ruokaöljyä. Saamme tämän verran kerran kuukaudessa.

Jos minulle tai äidilleni tapahtuu jotain, pitäkää mielessänne: meidän naapurimme eivät ole vain varkaita vaan he ovat myös osallistuneet toisenlaiseen "liiketoimeen". Asuntomme toisessa kerroksessa asui Toisen maailmansodan veteraani Juri Mihailovitš Tunzin, venäläinen eläkeläinen. Hän kohtasi erikoisen kuoleman. Juri Mihailovitš lähti pois Tšetšeniasta hakemaan eläkettään. Hän sai rahansa. Sitten hän joutui sairaalaan ruokamyrkytyksen vuoksi. Palasi kotiin.

Kaksi tšetšeeninaapuria, joiden kanssa hän oli ystävystynyt asuessaan 30 vuotta heidän kanssaan samassa talossa, auttoi vanhusta viemään matkalaukun kotiin. Sen jälkeen häntä ei enää koskaan näkynyt pihalla. Ruumiin nähnyt kertoi että veri valui vanhuksen suusta. Hän makasi vatsallaan. Näytti siltä kuin häntä oli lyöty takaapäin. Hänen asuntonsa muuttui naapurien omaisuudeksi, iäkäs vaimo pakeni kuolemaa peläten ja itki äänekkäästi pysäkillä.

Vanhuksen asunto kirjattiin Ramzesin omaisuudeksi. Kaikkine tavaroineen! Nyt he välittävät tavaroiden jälleenmyyjille vieraita huonekaluja, kylpyammeen, kaasuhellan ja astioita. Jälleenmyyjät käyvät pihallamme monta kertaa päivässä.

Fatima-Budur

21. helmikuuta 2001

Lina oli jälleen poissa neljän päivän ajan. En rakasta häntä mutta hän käy sääliksi. Ei hän myy itseään siksi että elelisi herroiksi. Näemmä silloin kun hän oli nuori ja luottavainen hän tapasi valehtelijan ja pelkurin. Tämä pilasi hänen kohtalonsa.

Pihan jätkät teeskentelevät olevansa Linan ystäviä ja käyvät hänen luonaan. He pyytävät lainaksi rahaa ja tavaraa ja sitten kuiskuttelevat hänestä ilkeyksiä. Että hän on Lumikki ja että hänellä on aina riittämiin kääpiöitä.

Kävin pitkällä matkalla koulun rehtorin kanssa. Kävimme hänen kanssaan Groznyin kaikissa Kansainvälisen apukomitean pisteissä ja kerroimme että minä ja äiti asumme ilman mukavuuksia, ilman lämpöä ja sähköä, kellariin romahtaneessa asunnossa. Ja että meillä ei ole ruokaa, ei vaatteita eikä lääkkeitä.

Mutta kaikki kieltäytyivät kohteliaasti antamasta mitään apua erilaisiin syihin vedoten. He sanoivat että olen jo 15-vuotias enkä enää lapsi, enkä myöskään ole vielä eläkeläinen tai raskaana. Silloin rehtori osti omilla rahoillaan minulle ja äidille omenoita, banaaneita, sokeria ja lääkkeitä!

Tapasin Alikin. Hän oli ajautunut inhottavaan porukkaan mutta auttoi myöhemmin Mašaa. Olin hänelle siitä hyvin kiitollinen. Mutta tapahtui jotain mitä en lainkaan osannut odottaa. Alik ehdotti minulle itseni myymistä. Hän sanoi että se on minun ainoa vaihtoehtoni jos olen tosissaan nälissäni, ja äiti on kipeä eikä voi tehdä töitä.

– Turha hukata aikaa! Joka tapauksessa sinun iässäsi voit tienata vain antamalla rahaa vastaan. Turhaa esittää parempaa kuin oletkaan, hän möläytti.

Silloin minä, itsellenikin odottamatta, kirosin hänet valikoiduilla venäläisillä kirosanoilla ja toivotin  painumaan helvettiin! Sanoin:

– Aion tienata! Mutta omalla työlläni enkä niin kuin sinä suosittelet. Käsitätkö?

Se oli varmastikin viimeinen keskustelumme.

Kävin harmaahapsisen Hasanin luona ja sanoin että äiti on kipeä. Hän lähetti ystävänsä käymään myyntipöydällämme. Ystävä osti meiltä paljon rihkamaa joka ei selvästikään ollut hänelle lainkaan tarpeen. Tienasin riittävästi lounasta varten ja tulin paremmalle tuulelle.

Yhä useammin tulitetaan. Opettajat pelkäävät puolestamme. Puhutaan että koulut suljettaisiin helmikuun loppuun saakka. Huomenna yritän selvitä Autotrustin pysäkille jos on hiljaista mutta ei tarvitse lähteä kouluun. Siellä jaetaan jauhoja.

Vieressäni myyntipöytää pitää kavereita joilla on pöydällä televisio ja videot! Heidän ansiostaan voin työpäiväni aikana kuunnella musiikkia ja katsella hieman elokuvia. Väkijoukko kerääntyy ympärille. Minäkin yritän nähdä jotain mutta pääasia on ettei elokuvien aikana varastettaisi myyntitavaroitani. Gladiaattori on paras elokuva. Kenraali Maximus sanoi siinä ennen taistelua "Me olemme jo kuolleita! Olemme jo paratiisissa!"

Illalla Lina koputti oveemme. Yllättäen hän antoi "sahalin", almun — 50 ruplaa! Tuskin kuuluen hän liikutti kalpeita huuliaan: "Lapselle" ja lähti saman tien. Hän on tehnyt jotain pahaa.

Oli maanjäristys. Talot ovat heikossa kunnossa. On ihme ettei talomme romahtanut päällemme.

Kohta täytän kuusitoista. Ja touhotan älyttömästi, kuin vanha mummo! Ympärilläni olevat tytöt, joita sodan piiska on huitonut, kiirehtivät naimisiin. Monet jo 13-vuotiaina!

Tein läksyni. Aloin jälleen lukemaan Saatana saapuu Moskovaan. Minun oli ikävä mustaa Begemot-kissaa ja Volandia!

Budur

27. helmikuuta 2001

Lopultakin vesikuski kävi pihallamme! Sitä ennen olin tuonut juomavettä kahdesti torilta pullossa, vain teetä varten. Vedestä on pulaa. Emme ole pesseet käsiä, vain pyyhkineet märällä rätillä.

Yöllä luin öljytuikun valossa Vasili Bykovin erinomaisia tarinoita ja kertomuksia vuosien 1941-1945 sodasta. Oikein todenmukaista! Alppien balladi, Elää aamunkoittoon, Sotnikov. Eniten pidin viimeisestä.

Tarinassa Sotnikov kerrotaan kahdesta partisaanista jotka yrittävät pelastautua mutta jäävät fasistien vangiksi. Toinen heistä pettää toisen kaikkien yhdessä selvitettyjen vaikeuksien jälkeen. Hän auttaa toisen teloituksessa, hirttämisessä — vetäisee pallin hänen altaan. Sen nähtyään fasistinen pyöveli on yllättynyt:

– No sinäpä olet varsinainen saasta! hän sanoo.

Mies, joka juuri tappoi ystävänsä, astuu fasistien palvelukseen, ajatellen:

– Minä vain halusin elää!

Prinsessa Budur

MAALISKUU 2001

7. maaliskuuta 2001

Musta prinssi yrittää jutella kanssani. Piirsin hänen kuvansa nenäliinaan, parrakkaana ja mustassa takissa jossa on suuri huppu. Yksi hänen henkivartijoistaan näki taideteokseni ja kieli minusta.

Jo jonkin aikaa tuntemattomat miehet ovat tarkkailleet minua. He luulevat etten ymmärrä tšetšeenin kieltä! Minä teen parhaani pitääkseni harhaluuloa yllä. Elän kuin elokuvien vakoilijat. Nämä ihmiset keskustelevat usein siitä mihin menen ja kenen kanssa. Tänään kaksi tuntematonta keskustelivat:

– Hän ei kulje yksin! Tuo on varmaankin sukulainen? ja he suuntasivat suoraan Mustan prinssin luokse. Vieressäni kauppaa käyvä tšetšeeni katsoi heitä yllättyneenä kuultuaan nämä keskustelut ja kysyi tunnenko heidät?

– Vain kasvot, ja nekin huonosti, tunnustin rehellisesti.

– Ole varovainen! Kulje pysäkille aina vain jonkun seurassa, torinaapuri sanoi myötätuntoisesti. Sinut voidaan varastaa ja äitisi on sairas. Kuka hänestä silloin huolehtii?

Eilen reitin numero seitsemän bussi räjähti sillalla, se oli täynnä ihmisiä. Tarkoituksena oli varmaankin murhata joku yksittäinen ihminen. Opiskelijoita kuoli.

Kotini vieressä olevalla pysäkillä gantamirovilaisten tšetšeenien auto ajoi kolarin suuren auton kanssa, auto oli täynnä humalaisia venäläisiä sotilaita. Tšetšeenit jäivät henkiin sattumalta. He osoittautuivat hyvin koulutetuiksi. Hyppäsivät ulos autostaan sekuntia ennen kolaria! Volga liiskaantui lätyksi ja sen renkaat lensivät ympäri tietä.

Alkoi ammuskelu ja huutaminen. Selviä sotilaita juoksi lähimmältä tarkastuspisteellä. Venäläiset sotilaat haukkuivat molemmat osapuolet. He huusivat: "Rauhoittukaa!" Sotilaat sitoivat omat, rimpuilevat ja tolkuttomassa humalassa olevat toverinsa ja veivät heidät tarkastuspisteille.

Tšetšeenit osoittautuivat tärkeiksi henkilöiksi. He pysäyttivät saman tien auton ja suuntasivat komendantinvirastoon valittamaan johtoportaalle. Volgan omistaja huusi niin että hänen äänensä särkyi. Epäonneksemme olimme juuri astuneet ulos bussista tämän tapahtuessa. Kun kaikki alkoi, heittäydyimme salamannopeasti ruohikkoon toisten matkustajien kanssa. Piileskelimme räjähtäneen talon kivijalan takana.

Lisäksi minulla on mielenkiintoinen uusi tuttavuus. Nuori nainen tuli myyntipöydälleni. En tiennyt hänen nimeään mutta arvasin sen heti. Puhuin kuin myyjä, suosittelin hänelle kirjoja. Kun puhuin hänelle, kutsuin häntä Svetlanaksi itsellenikin odottamattomasti. Kävi ilmi että arvasin oikein. Nainen ei ollut liikkeellä yksin vaan siskonsa Emeljanan kanssa. Heitä kiinnostaa Intia. Svetlana lupasi antaa minulle lahjaksi kirjan Agni Jooga. Hän muuttaa Brasiliaan, lopullisesti! Unelmoi retkistä viidakkoon.

Äiti on yhä sairas eikä nouse sängystä.

Myyn kolmena päivänä viikossa jos ei ammuta. On luonnollista etten tienaa kolmessa päivässä tarpeeksi kahden hengen ruokaa varten. Näemme nälkää tämän tästä. Lisäksi minun on käytävä koulussa! Monet auttavat minua mutta auttajiemme mahdollisuudet ovat kurjia. Joku antaa yksi tai kaksi perunaa, joku tuo leipää, joku kurkun. Näin elämme! Koulua en lopeta.

Fatima-Budur

12. maaliskuuta 2001

Viereinen kauppias osti minulle eilen piirakan.

Keisarillinen lahja!

13. maaliskuuta 2001

Biologian opettaja antoi lääkkeitä äitiä varten.

Musta prinssi matkusti bussin perässä autollaan. Seisoin takaikkunan luona. Haluaisin arvata mitä hän on suunnitellut minun varalleni. Peliä? Rakkautta? Joistain hänen toimistaan voin päätellä ettei hän ole sujut lain kanssa. Mutta voi olla että siitä huolimatta hän on valtion leivissä!

Leila-täti esitteli minut Volodja-nimiselle kaverille. Hän ei juo eikä polta. Osaa remontoida taloja! Volodja korjasi erään tšetšeenien talon katon ja emännän tytär iski häneen heti silmänsä. Tytön äiti ei vastustanut tällaista vävyä vaikka poika onkin venäläinen. Mutta Volodjalla on oma kiinnostuksen kohde: toinen tšetšeenityttö.

Leila-täti huolehtii Volodjasta: pesee pyykkiä ja laittaa ruokaa. Volodja on kääntynyt islamiin ja aikoo mennä naimisiin. Miehet ja naiset kutsuvat häntä pyhimykseksi hänen kurinalaisen käytöksensä vuoksi.

15. maaliskuuta 2001

Maša tuli käymään. Hän asuu uuden aviomiehen luona! Miehen perhe tykästyi kovasti Mašaan! Erityisesti koska häiden jälkeen hän nousi ennen auringonnousua ja ajoi karjan laitumelle! Kun muut vielä nukkuivat, hän siisti suuren pihan! Nyt hän tulee kerran viikossa tuomaan ruokaa ja rahaa äidilleen ja pojalleen.

Maša asuu kylässä. Hänen miehellään on lapsia ensimmäisestä avioliitosta. Perheen vanhin antoi Mašalle luvan mennä naimisiin. Mašan piti valmistautua. Hänen pitää tutustua miehen perheeseen ja ilahduttaa sitä koska hänellä ei ollut myötäjäisiä. Hän opetteli ulkoa ja lausui useamman suuran Koraanista. Vanhin setä yllättyi ja vain pyöritti päätään. Nyt hänen nimensä on Makka.

Maša-Makalla on kolme uutta lasta. He kutsuvat häntä äidiksi ja tottelevat häntä. Hänestä on tullut täysin tšetšeeni! Omassa yksinkertaisuudessani kehuin hänen huiviaan, sanoin että se sopii hänelle. Makka riisui sen ja ojensi minulle:

– Huivi on sinun! Koska pidit siitä niin annan sen lahjaksi.

Se oli niin koskettavaa että vastaukseksi otin päästäni huivin ja ilmoitin:

– Olet minulle kuin sisko! Vaihdetaan, muistoksi!

Syleilimme toisiamme kaikkien nähden. Makka osti iloisena äidilleni viinirypälemehua ja silliä! Oi, Olen niin onnellinen Makka-Mašan puolesta! Hän on jo kauan ansainnut tulla onnelliseksi. Juuri tänään myin hyvin. Ostin kaksi kiloa perunoita ja kolmesataa grammaa juustoa. Minulla ja äidillä tulee olemaan hieno juhlalounas.

Naapurimme, joka myy videokasetteja, antoi piirakan viemisiksi sairaalle äidilleni! Koulun rehtori antoi uusia lääkkeitä, niitä joita määrättiin äidille.

Fatima — prinsessa Budur

17. maaliskuuta 2001

On aamu ja olen kotona. Eilen sain avustusta, 116 ruplaa. Jonossa ollut nainen huomasi että kuljen revenneessä takissa. Hän kävi kotona, ja palatessaan toi ja lahjoitti minulle kuolleen tyttärensä takin. Pyysi rukoilemaan tämän puolesta. Hänen 17-vuotias tyttärensä haavoittui kadulla 31. joulukuuta vuonna 2000 ja kuoli.

Takki on vaalea, miltei valkoinen! Kun puin sen päälleni, koko avustusjono veti henkeään, se oli niin hieno! Kaikki käänsivät katseensa, miehet ja naiset.

Olin tyytyväinen koska kuulin ihastuneita sanoja. Syntini on turhamaisuus ja kaipaan kovasti ystävällisiä sanoja. Suutelin ja kiitin itkettynyttä naista hänen anteliaisuudestaan ja myötätunnostaan. Toivotin terveyttä hänen nuoremmille lapsilleen! Lämmintä muistoa ja kaikkivaltiaan armoa hänen kuolleelle vanhimmalle tyttärelleen.

Kun vaihdoin vaatteeni ja tulin torille, Musta Prinssi tuli vastaan tervehtimään minua! Hän meni pöytien välisen kulkutien väliin ja lausui kunnioittaen:

– Tervehdys! Sisko! Hyvää päivää, sisko!

Kuulin torilla että Hankalan alueelta löydettiin 200 ruumista — enimmäkseen miehiä mutta naisiakin on tapettujen joukossa. He kaikki olivat kauppiaita. Jotkut heistä kävivät kauppaa torilla.

Toissapäivänä räjähti Lada. Luulen että pommi oli kauko-ohjattu koska sillä hetkellä kulkue panssarikuljetusajoneuvoja kulki ohi. Kahdeksan satunnaista ohikulkijaa haavoittui. Eli jos ohi ajaa sotilaskulkue, on piilouduttava seinän tai leveän puun taakse.

Novogroznenskin alueella hyökättiin sotilaskulkuetta vastaan. Kaksi autoa räjäytettiin ja ammuskeltiin kovasti. Ohikulkijoiden joukossa on tapettuja ja haavoittuneita. Monet tšetšeeninaiset puhuvat: "Lähtisivätpä ne, jotka eivät ole saaneet tarpeekseen, ulos kaupungista ja tappelisivat siellä!"

Ehdin huomata että nuori kasettikauppias, jota kutsutaan Kauriiksi, oli allapäin. Yleensä hän on hyvällä tuulella. Kysyin mikä häntä vaivaa mutta hän ei vastannut. Hän vain heilautti päätään ja sanoi "Moi!"

Prinsessa Budur

19. maaliskuuta 2001

Huomenna on syntymäpäiväni. Hidžri-kalenterin mukainen syntymäpäiväni meni jo. Nyt on ilta. Kaikki herkut ovat loppuneet vaikka kuinka yritimme säästellä niitä. Huomenna, jos Jumala suo, menen torille myymään! Juuri äsken ammus räjähti ikkunan takana, aivan lähellä. Vaalea valo valaisi koko huoneen. Kello on viisi iltapäivällä. Ihmiset kävelevät kotiin torilta.

31. maaliskuuta 2001

Olen kuusitoista — ensimmäisten tanssiaisten ikä! Eikö niin kirjoittanut Tolstoi? Asun kaatopaikalla. Reikiä käytävällä ja lattialla, märästä kellarista tulee rottien ja ulosteiden haju, seinien jäänteet roikkuvat pään yllä ja likaiset ja märät polttopuut näyttävät muuttaneen keittiöön ikuisiksi ajoiksi.

Vakinainen osa tanssiorkesteriamme ovat putoavat tiilet, terveiset kotini tuhoutuneista seinistä. Kotoa täytyy juosta ulos, ei astua, koska muuten elementit ja tiilet voivat pudota päähän. Kerrokset lojuvat toinen toistensa päällä vinoina kerrostumina.

Syntymäpäiväni onnistui. Rakas Leila-tätini tuli. Hän toi kassillisen ruokaa ja "Musta magia"-deodoranttia. Juuri niin, magia on nyt kovasti tarpeen!

Kasetteja myyvä naapurini Kauris ajoi minut pois pöydältäni! Siksi hän oli surullinen. Hän suri eroaan omatuntonsa kanssa. Ja minä luulin että olemme tovereita. Kiitos! Hän opetti minua ettei liiketoiminnassa ole olemassa ystävyyttä. Vaellan taas kerran raskaiden kirjakassien kanssa. Ostajat, jotka etsivät jotain tiettyä kirjaa ja tilasivat minulta kirjoja, eivät löydä minua!

Tykkien tulitus kuuluu jatkuvasti. Taistelut jatkuvat.

Prinsessa Budur

HUHTIKUU 2001

11. huhtikuuta 2001

Olin komendantin virastossa. Minulle annettiin ruokaa rehtorin pyynnöstä. Neljä kiloa perunoita, kaksi kiloa punajuurta, purkki säilykeporkkanoita ja kaksi kaalia. Lisäksi säilykkeitä: kaksi purkkia keitettyä nautaa ja kaksi purkkia tyynenmeren sairaa. Auringonkukkaöljyä pienessä kanisterissa. Sain vain vaivoin kannettua kaiken kotiin asti! Niin paljon ruokaa! Minulle ja äidille nämä ovat valtavia rikkauksia.

Torilla räjäytettiin panssarikuljetusajoneuvo. Ihmiset olivat paniikissa.

Kolme päivää sitten harmaahapsinen Hasan ilmoitti Aladdinin aikovan viettää viikon Groznyissä. Hasan sanoi Aladdinille että äitini on jo toista vuotta sairaana mutta Aladdin ei tullut luokseni. Ei käynyt katsomassa äitiäni.

Minulle lahjoitettiin sata ruplaa! Myyntirivimme naapurit olivat keränneet kolehdin ja sanoivat:

– Osta itsellesi kesäkengät. On jo kuuma, on aika riisua kalossit!

Prinsessa Fatima-Budur

15. huhtikuuta 2001

Torilla tapettiin venäläisiä naisia. Silminnäkijät kertoivat:

– Kuollessaan he kärsivät kauan. Kukaan ei auttanut heitä eikä ei kutsunut lääkäreitä! Päinvastoin, jotkut tulivat haavoittuneiden luokse ja repivät heiltä kultakoruja. Korvakoruja ja ketjuja.

Yksi Nuran pojista näki mitä tapahtui. En nähnyt heitä enkä voinut auttaa mitenkään. Jonkin aikaa tätä ennen kävin suklaata myyvillä kioskeilla. Syötyäni pesin käsiäni pullossa olleen veden avulla. Olin suuren teltan luona, päälläni vanha sininen takkini. Yhtäkkiä vieressäni oli vaalea tšetšeenipoika, ehkä kuusitoistavuotias, pistooli kädessään. Hän kuiskasi:

– Häivy! Ota tavarasi ja juokse, nyt täällä ammutaan!

En kysellyt mitään tuntemattomalta vaan keräsin kamppeeni ja lähdin torilta. Sitten alkoi ammunta. Väkijoukko repi kuolevilta venäläisiltä naisilta koruja eikä kukaan auttanut heitä. He olivat naisia jotka olivat kristittyjen pääsiäisen lähestyessä tulleet hakemaan torilta ruokaa.

– Ajattele, heidän aivonsa valuivat ulos ja toinen nainen teki kuolemaa puolen tunnin ajan, naapurimme Vaha kertoi meille yksityiskohtia näkemästään. Kassit, joissa oli makkaroita ja munia, vietiin saman tien. Korvakorut revittiin irti myöhemmin!

Naapurimme Lina riemuitsi Nuran vanhimman pojan kertomuksesta:

– Se oli heille oikein. Venäläiset ryöstivät meidät kun ohjus tippui 21. lokakuuta 1999. Ja nyt meikäläiset tappoivat heidät ja ryöstivät!

–  Puhut vain valetta eikä sinulla ole omatuntoa! huusin koska en voinut hillitä itseäni kuultuani tuota roskapuhetta porraskäytävän luona. Kun ohjus tippui, omat tšetšeenimme ryöstivät ruumiita koska liittovaltion joukot eivät vielä olleet edes kaupungissa!

En voi sietää epäoikeudenmukaisuutta.

Prinsessa.

1. toukokuuta 2001

16:00

En ole kirjoittanut aikoihin mutta tänään tartuin toimeen. Aloitan tapahtumien alusta. Menin torille myymään. Matkalla minulle tapahtui useampia ihmeitä: ensiksi pitsimekkoni tarttui piikikkääseen pensaaseen enkä pitkään aikaan vapautunut sen langettamasta vankeudesta, koska pelkäsin repiväni mekon.

Sitten liukastuin ja kaaduin. Аjattelin että joku haluaa pysäyttää matkani. Mutta tarvitsemme ruokaa. Äiti makaa kotona ja minun on tienattava leipä pöytään. Sain juuri aseteltua myyntipöydän, kun näin että panssarikuljetusvaunut ja tankit ympäröivät torin. Rynnäkkökiväärit alkoivat tulittamaan. "Mitä jos jotain tapahtuu? Kirjat eivät ole omiani!" minä säikähdin.

Keräsin salamannopeasti tavarat kahteen kassiin ja juoksin reittitakseille mutta tie oli jo suljettu. Kuski ajoi meitä turvalliseen paikkaan, minkä vuoksi hän ei ajanut tavallista reittiään vaan moskeijan suuntaan toista tietä pitkin. Blam! — ammuttiin tykeillä. Paniikki alkoi. Ihmiset huusivat hirveästi.

Sen jälkeen rynnäkkökiväärien sarjat alkoivat. Luodit osuivat auton viereen ja juoksimme autosta ulos kadulle etsimään suojaan. Osa matkustajista juoksi moskeijaan turvaan. Minä ja joukko naisia ja lapsia juoksimme pientaloalueelle. Kiskoimme porttien ovista ja vedimme niitä — turhaan! Niistä kaikki ovat kiinni. Kamalaa! Mutta lopultakin yksi avautui ja juoksimme vieraaseen pihaan.

Ammunta jatkui. Kuului jyrinää. Meidät kaikki päästettiin taloon. Halusimme piiloutua kellariin mutta se oli kaukana ja lukossa. Ja ammunta oli niin kovaa ettei ollut mitään mahdollisuuksia avata lukkoa. Meidän piti vain maata lattialla neljä tuntia.

Talo, johon piiloudumme, heilui räjähdyksistä. Kerran osui lähelle. Talo naapuripihalla paloi, noin sadan metrin päässä meistä. Lamppu tippui alas huoneemme katosta. Kaikki joivat vieraanvaraisen emännän luona rauhoittavia tippoja lasista.

Yksi naisista oli raskaana ja alkoi tuntea kipuja. Sanottiin että supistukset alkoivat. Hän huusi niin että miehet juoksivat salamana pois huoneestamme. Minä ja toinen tyttö juoksimme pihalle. Näimme että aidan takana oli sotilaiden auto, tankki tai panssarikuljetusajoneuvo, en tarkistanut kumpi. He ampuivat tykillä! Vastaukseksi samanlainen auto ampui meidän suuntaamme. Me saatoimme jopa nähdä mistä.

Aloimme huutaa:

– Häipykää! Älkää vetäkö tulta meihin. Onko teillä harjoitus? Tässä talossa on pieniä lapsia!

Emäntä raahasi meidät väkivalloin takaisin rakennukseen. Hän kutsui meitä hulluiksi ja alkoi selittää:

– Oletteko saaneet tarpeeksi elämästänne? Kuka teitä kuuntelee, kuka ylipäätänsä tottelee?

Samalla pihalla, mutta toisessa talossa, oli myös ihmisiä piileskelemässä. En tiedä kuinka monta. Yhdessä ainoassa huoneessa meitä oli viisitoista — aikuisia ja lapsia.

Tämän kaiken keskelle osui myös aivan pieniä lapsia, vauvoja! Heidät aseteltiin yhdelle sängylle. Emme enää toivoneet jäävämme henkiin. Sitten kuulimme suurten autojen moottoreiden mylvintää. Katsoin ulos kadulle. Kuorma-autot veivät johonkin ihmisiä, lähinnä miehiä joita sotilaat ehtivät siepata. Sotilaat yrittivät töniä ja heittää pois kyydistä autoihin tarrautuvia naisia mutta he eivät jättäneet miehiään ja veljiään.

Menin ulos kadulle tšetšeeninaisen kanssa. Hänellä oli käsissään kolmivuotias tyttö. Yhä uudestaan ja uudestaan ihmiset kapusivat autoihin, roikkuivat niiden korkeissa reunoissa ja yrittivät vapauttaa omiaan.

– Kaikki putsattiin, puhuivat ne jotka tulivat torin suunnasta.

Monet itkivät hillittömästi. Oli haavoittuneita ja oli tapettuja.

– Säilytysvarastot avattiin ja kaikki vietiin, kadulla ilmoitettiin. Ne ovat tyhjiä!

Jotkut naiset ojensivat sotilaille kultakorunsa jotta saisivat nuoret miehet pelastettua. Puhdistuksessa kerättiin jopa koululaisia.

Bussipysäkille kerääntyi valtava lauma. Kerrottiin hämmästyttäviä kertomuksia päivän tapahtumista. Esimerkiksi siitä kuinka eräs iäkäs tšetšeeninainen juoksi panssarikuljetusajoneuvon perässä ja kirjaimellisesti kiskoi lapsenlapsensa pois sieltä. Hän kiroili sotilaille ankarasti ja näytti heille hävyttömän eleen. Se näemmä huvitti sotilaita. He hohottivat ja sanoivat: "Ota aarteesi talteen!" Aarre oli 14-vuotias poika jolla oli koulukassi. Hän tuli torille auttamaan isoäitiään ennen oppituntien alkua.

Tämä mummo näytettiin minulle. Ihmiset pysäyttelivät häntä ja halasivat. Naurettiin ja itkettiin.

Yhtäkkiä tämä peloton sankaritar muuttui hermokimpuksi puristuvaksi, pieneksi ja pillittäväksi vanhukseksi.

Ohikulkijat puhuivat että kuorma-autojen lisäksi oli busseja joihin kerättiin ihmisiä torilta, mutta en nähnyt sitä. Ihmiset seisoivat ryhmissä ja keräsivät rahaa haavoittuneita varten. Haavoittuneita varten etsittiin eri suuntiin paenneita autoja. Satunnaiset ihmiset auttoivat toisiaan. Suurin osa yritti lähteä kotiin, minä myös. Lähteä mahdollisimman nopeasti paikasta josta tuli jälleen yksi Groznyin kaupungin kauhuelokuvista.

Uutiset torin tapahtumista olivat saapuneet kotiin ennen minua. Äiti oli hermostunut ja huolissaan. Kun tulin kotiin, näin pysäkkimme vieressä olevalla joutomaalla valtavia räjähdyskuoppia, parin metrin syvyisiä. Kävi ilmi että meidän kotiemme alueella oli myös tulitettu!

Pientaloalueella, kahden korttelin päässä nainen kuoli. Tunsimme tämän tataariperheen. Mies ja vaimo ruokailivat kotinsa pihalla kun sirpale osui naista päähän. Tagirista, hänen aviomiehestään, tuli leski.

P.S.

Kuudestoista huhtikuuta kotimme vierestä löytyi ruumis. Hän oli kotoisin Šalahin kylästä. Kahdeksastoista huhtikuuta sotilaat tulittivat risteyksessä ja ottivat kiinni tšetšeenin joka kulki autolla heidän ohitseen.

Ei ole rahaa. Mutta ruokaa tekee yhä mieli.

Budur

" Federaation joukkojen voimankäyttö Tsetsenian asellisen konfliktin aikana syys-lokakuussa 1999"

Alustava raportti.

" Federaation joukkojen voimankäyttö Tsetsenian asellisen konfliktin aikana syys-lokakuussa 1999"

Koonneet A. Cherkasov ja O. Orlov

1. Ohjushyökkäys Groznyin 21. lokakuuta 1999.

1.1 Lehdistötiedote

Noin kello 18.10 lokakuun 21. päivänä joillakin Groznyin alueilla kuului räjähdyksiä. Assosiated Press kirjeenvaihtaja Maria Aismondin mukaan iskussa kuolleita oli 118 ja haavoittuneita yli 400.

Yksi ohjuksista osui Groznyin keskustorille- "silminnäkijöiden mukaan keskelle torikojuja, joissa yleensä myydään nahkavaatteita ja ruokatarvikkeita." (Interfax)

Samaa tiedottivat Radio Svobodan kirjeenvaihtajat 22.10.99 ohjelmassa Liberty live :

Andrei Babitskii " Ohjusisku Groznyin keskustorille, paikkaan, jossa ei myydä elintarvikkeita, vaan vaatteita, astioita jne. tapahtui kauppapäivän ollessa lopuillaan, jolloin kaikki kiirehtivät työpäivän jälkeen ostamaan välttämättömiä ostoksia.

Tänä aamuna me kaikki kävimme siellä ... Kokonainen kortteli kojuineen oli räjähdyksen voimasta pyyhkiytynyt pois.

Petr Vail (juontaja): Toisin sanoen se oli tavallinen "kolhoositori", kuten niitä aiemmin kutsuttiin?

Andrei Babitskii : Kyllä se oli aivan tavallinen kolhoositori, jossa myydään elintarvikkeita. Siellä, mihin raketti osui myytiin tavaroita. Me olimme tuolloin Pääesikunnan rakennuksessa sisäpihalla. Ja silloin kuuluin kaksi räjähdystä, jonka jälkeen me menimme kellariin. Räjähdykset kuuluivat aivan läheltä, kirjaimellisesti 50-60 metrin päästä. Meidät pelasti se, että raketit putosivat rakennuksen ulkopuolelle, suoraan julkisivuun.

Kaupunginsairaalan nro 9 teho-osaston vastaavan mukaan pelkästään heidän sairaalaansa "...tuotiin noin kello 17.15 - 17.20, joka on siis tuntia edellä Moskovan aikaa, 65-70 haavoittunutta (NTV-kanava, ohjelma "Segonya" - Tänään)

A. Babitskii: Me menimme sairaalaan nro 9 ja näimme siellä hirviömäisen tilanteen: lattia oli veren peitossa ja haavoittuneita valtava määrä. Haavoittuneita, kuolleita ja kuolevia ihmisiä tuotiin sisään silmiemme edessä joka sekunti. Busseilla, pikkubusseilla, henkilöautoilla. Koko sairaalan sisäpiha oli täynnä autoja, jotka toivat paikalle vakavasti haavoittuneita ihmisiä, joita ei oltu ehditty viedä sisään sairaalaan. Onnistuin laskemaan noin kolmekymmentä ihmistä, ja minun on sanottava, ettei aina ollut selvää kuka oli haavoittunut ja kuka jo kuollut.

Hasin Raduev: Kaikki ohjukset räjähtivät keskikaupungilla. Keskustorilla, jolla käydään kauppaa lähes ympärivuorokautisesti, kuoli 61 ihmistä. Kalinin kylän moskeijassa iltarukouksen aikaan oli paikalla noin 60 ihmistä, heistä 41 kuoli iskussa. Yksi ohjuksista räjähti Groznyin ainoan toimivan synnytyssairaalan pihalla, se surmasi 13 äitiä ja 15 vastasyntynyttä lasta. 7 muuta sai surmansa sirpaleista sairaalan edessä olevalla parkkipaikalla. Pääpostin luona räjähtänyt ohjus haavoitti monia, sillä läheisellä pysäkillä oli räjähdyksen tapahtuessa useita busseja täynnä matkustajia.

Selviytyneet silminnäkijät kuvailivat tapahtumia torilla seuraavasti:

Uutisankkuri: " Paikalliset asukkaan kertoivat nähneensä jonkin räjähtävän ilmassa."

Groznyin naisasukas: Kolme ohjusta, kolme kertaa ja ne ikäänkuin räjähtivät ilmassa ja sitten sirpaleita lensi joka suuntaan. En tiedä... vaikutti siltä kuin ne olisivat räjähtäneet ilmassa. (NTV-kanava, ohjelma "Segonya" - Tänään 22-10.1999)

Groznyin naisasukas Natalia Estemirova istui räjähdyksen aikaan bussissa numero 7 lähellä entistä postitoimiston rakennusta. Kuullessaan räjähdyksen synnytyssairaalan suunnalta ja nähdessään sieltä nousevan rakennuspölyn muodostaman rukean pilven, matkustajat säntäsivät ulos bussista suojautuakseen postitoimistoa vastapäätä sijaitseviin raunioihin. He eivät ehtineet edes suojautua kun heidän yllään jyrisivät uudet räjähdykset. Rauniot pysyivät pystyssä, mutta ne, jotka eivät olleet ehtineet suojan alle, saivat sirpaleist pahoja vammoja. (N. Estemirovan haastattelu M. Zamyatin ja A. Cherkasov, "Memorial", 25.10.1999)

Televisio reportaaseissa näytettiin seuraavana päivänä tuhottua toria ja muotonsa menettäneitä metallimöhkäleitä, jotka Tsetseenia mukaan olivat "zemlya-zemlya"-rakettien palasia. " Valtavia, puolitoistametrisiä sirpaleita, joissa oli kyrillistä kirjoitusta." (A. Babitskii)

Groznyin kaupunginsairaala nro 9:n teho-osaston vastaavan mukaan pelkästää tähän sairaalaan saapui "noin kello 17.15-17.20 (aikaero Moskovaan yksi tunti) noin 65-70 haavoittunutta. "(NTV-kanava "Segonya" tänään - ohjelma 22.10.1999) Surmansa saaneiden lista ei ollut täydellinen, sillä sukulaiset kävivät noutamassa useita ruumiita hautajaisia varten ja kuolleiden lukumäärä väistämättä kasvaisi, sillä vaikeasti haavoittuneista noin sadan tila on kriittinen. Seuraavana päivänä Tsetsenian sotavoimien päällikkö Mumadi Saidaev puhui 137 kuolleesta ja 250 haavoittuneesta. (Interfax)

1.2 Venäjän Federaation virallisten henkilöiden kommentteja

Lokakuun 22. päivän kuluessa Venäjän Federaation useat eriarvoiset viranomaiset antoivat vähintään viisi erilaista kommenttia edellisen päivän tapahtumista.

Venäjän Informaatiokeskuksen johtaja Aleksandr Mihailov väitti NTV-kanavan aamuhaastattelussa, etteivät Venäjän asevoimat ole tehneet Groznyin yli yhtään ainutta taistelulentoa edellisenä päivänä, eivätkä myöskään käyttäneet taktisia ohjuksia "zemlya-zemlya". Mihailov ei pitänyt mahdottomana, että räjähdykset Groznyin yllä olisivat olleet Tsetseenitaistelijoiden itse tekemä terrori-isku.

FSB:n yhteiskuntasuhteiden keskuksen johtaja Aleksander Zdanovich väitti Radio Rossian haastattelussa, ettei FSB:llä ole mitään tekemistä Groznyin keskustan räjähdysten kanssa. Hän huomautti, että " FSB:llä on tietoja Groznyin keskustorilla varastoitiin aseita, ampumatarvikkeita, ammuksia ja räjähteitä. Sitä paitsi Tsetseenitaistelijat laskien sen varaan, että paikkaan, jossa kerääntyi niin suuri määrä ihmisiä ei hyökättäisi tykistön eikä ilmavoimien toimesta, varastoivat siellä suuria määriä ampumatarvikkeita. Siksi ei ole poissuljettua, etteikö tapahtunut olisi voinut olla tahaton ihmisten kuolemaan johtanut ammusten räjähtäminen. "

Aleksander Veklich Federaation Pohjois-Kaukasuksen asevoimien yhdistetyn lehdistökeskuksen johtajaväitti ORT-kanavan haastattelussa, että keskustorilla oli torstaina meneillään erikoisoperaatio aseiden myymistä vastaan.

"Tiedustelutietojen mukaan eilen Groznyin kaupungin Birzhin alueella paljastettiin tori, jolla myytiin aseita ja ammuksia terroristeille. Sen seurauksena tori, aseet, ammukset sekä niiden myyjät tuhottiin erikoisoperaatiossa. Haluan erityisesti alleviivata, että operaatio suoritettiin asevoimien ulkopuolisin voimin ilman tykistön tai ilmatorjunnan tukea.

Vastauksena kysymykseen kärsivätkö rauhalliset siviilit operaatiossa Veklich sanoi: "Tiedättekö, vuorikauden pimeään aikaan rauhalliset siviilit eiät kuljeskele torilla, jolla myydään aseita terroristeille ja rikollisille, vaan he istuvat kotona. Siksi jos siellä joku kärsikin, niin he myivät aseita rikollisille ja tukivat heitä."

Lehdistötilaisuudessa Helsingissä Venäjän Federaation hallituksen edustaja Vladimir Putin sanoi:

"Voin vahvistaa, että jonkinlainen räjähdys tosiaan tapahtui Groznyin torilla. Haluan kiinnittää lehdistön edustajien huomion siihen, että kyseessä ei ole tavallinen tori yleisesti ymmärretyssä mielessä, vaan tori, jolla käydään asekauppaa- siten tätä paikkaa Groznyissa yleisesti nimitetään. Se on aseistautumisen tukikohta ja asevarasto. Se on eräs roistojoukkojen muodostamisen tukikohta. Emme poissulje sitä mahdollisuutta, että räjähdys olisi tulosta kilpailevien joukkioiden välisestä yhteentörmäyksestä. "

Tämän lisäksi hän kielsi Federaation joukkojen osallisuuden tapahtuneeseen ja toisti kaikuna A. Veklichin sanoja. "On tietoa siitä, että Federaation joukkojen toimesta on tehty jokin erikoisoperaatio. Sellaisia operaatioita tehdään säännöllisesti, on syytä olettaa, että eilen tehtiin tämän kaltainen operaatio, mutta sillä ei ole mitään tekemistä Groznyin tapahtumien kanssa."

Lopulta Venäjän Federaation Pääesikunnan organisatoris-liikekannallepano-osaston päällikkö kenraalieversti Putilin ilmoitti:

" Mitään iskuja Groznyia vastaan ei tuona aikana tehty, eivätkä asevoimat ole osallisia tähän tapaukseen. Se, että Groznyi ei ole tällä hetkellä Venäjän asevoimien kontrollissa tekee objektiivisesti mahdottomaksi vahvistaa ensimmäisen ilmoituksen objektiivisuutta."

Näin Putilin, joka toisti Veklichin julkilausumaa.

Nämä lausunnot eivät kaipaa kommentteja, Putilin, Putin, Veklich, Zdanovich ja Mihailov itse murtavat toistensa puheet.

Joka tapauksessa seuraavana päivänä "viimeiseksi sanaksi" tuli versio, jossa oli sulautettu yhteen kolme aiemmin mainittua julkilausumaa, sen antoi Valerii Manilov, ensimmäinen Pääesikunnan päällikön sijainen:

Jos puhutaan viimeisimmistä operaatioista, mukaan lukien 21. päivä tapahtunut, niin se ei ollut asevoimien operaatio, vaan erityisoperaatio, joka toteutettiin Groznyissa. Tämän rajun Groznyissa toteutetun erikoisoperaation seurauksena tapahtui kahden suuren, keskenään vihollisuuksissa jo kauan olleen, toisiaan vastaan taistelevan rikollisryhmittymän yhteentörmäys, jonka kulminaatio, kaikkein kiihkein yhteenotto tapahtui erään erittäin suuren ase- ja ammusvaraston läheisyydessä. Tämä varasto sijaitsee- tai nyt on oikeampaa sanoa sijaitsi alueella, jolla oli jo pitkään jatkuvasti harjoitettu ase- ja ammuskauppaa. Kuten operatiiviset ja tiedustelutiedot osoittavat, tähän varastoon oli keskittynyt valtava määrä mitä erilaisimpia aseita ja ammuksia, myös ohjuksia/kranaatteja. Niinpä siis tämän intensiivisen laukausten vaihdon, josta me jo aiemmin tiedotimme, seurauksena ilmeisesti jokin näistä yhteislaukauksista tai tulituksesta osui tähän ase- ja ammusvarastuu ja aiheutti voimallisen räjähdyksen (NTV- segodnya-tänään 23.10.1999 klo 19).

1.3 Johtopäätöksiä

Kuten V. Putilin huomautti kommentoidessaan Groznyin torin tapahtumia:

Jos sinne ei olisi pudonnut zemlya-zemlya tyyppisiä raketteja, aiheutettu vahinko olisi ollut täysin toisenlaista… (RTR vesti-ohjelma, 22.10.1999).

Yhden tai useamman kompaktin, voimallisen pommin räjähtäminen maan tasolla on todellakin poissuljettu. Jopa tv-reportaasit tekevät mahdolliseksi päätellä muutamia asioita Groznyin torin tapahtumien luonteesta: Ensinnäkin myyntikojut ja muut vertikaaliset elementit seisoivat paikoillaan riveissä, samaan aikaan kaikki horisontaaliset elementit ( suojapeitteet yms.) olivat sirpaleiden hajalle repimiä. Toiseksi, lähikuvissa näkyy tyypillisiä rypälelepommien jäännöksiä, pallomaisia sirpaleita, joita käytetään sekä ilmapommeissa, että ohjuskärjissä vihollisen "teurastamiseksi". Maassa räjähtävien pommien vaikutuksen kaltaisia jälkiä oli näkyvissä vähän, kuvaruudussa näkyvissä olevat rakennukset kestivät. Viimeiseksi, metallipalaset, joita näytettiin reportaaseissa, muistuttivat taktisten pommien (täsmäohjusten tai tavallisten ohjusten)osia, näihin ohjuksiin voidaan ladata erilaisia räjähtäviä ammuksia myös rypälepommeja.

Televisiokuvat ja Groznyin naisasukkaan kertomus todistavat vääräksi Dzanivichin version "ammusten räjähtämisestä itsestään" Veklichin selitykset "erikoisoperaatiosta" sekä Putinin väitteen "rikosjoukkioiden välienselvittelystä". Jos nämä pitäisivät paikkansa, olisi räjähdys tapahtunut maan pinnassa, jolloin räjähdyksen jäljet olisivat aivan toisen näköiset.

Aiemmin "Memorialin" käytössä oli informaatiota taktisten ohjusten ja rypäleammusten käytöstä Tsetseniassa. Lokakuun 10.-11. päivinä "Memorialin" ja " Kansalaisavun" edustajien Tsetseniasta Ingushian pakolaisleireihin paenneiden tsetseeseenien keskuudessa suorittamassa kyselyssä jotkut Urus-Martin kylästä kotoisin olevat pakolaiset kertoivat, että sekä Urus-Martin, että Roshni-Chun kylissä oli 8. lokakuuta alkaen räjähtänyt useita rypälepommeja. Räjähdykset tapahtuivat kuitenkin kaukana asutuksesta ja rakennuksista, joten henkilövahingoilta vältyttiin, eivätkä pakolaiset kiinnittäneet tapahtuneeseen suurta huomiota. Myös lehdistö tiedotti asiasta:

…Käytetään myös tarkkuusaseita. Viime yönä tsetseenitaistelijoita kohti ammuttiin 4 keskimatkan "zemlya-zemlya"- taktista ohjusta (ORT-kanava, Vremya-ohjelma 11.10.1999 klo 21).

Niinpä uskottavin selitys lokakuun 21. päivänä Groznyin torilla tapahtuneelle räjähdykselle on se, että käytettiin rypälepommein varustettua taktista ohjusta. Samaa mieltä oli Ingushia presidentti Ruslan Aushev keskustellessaan moskovalaisen Radio Svobodan (Vapaus) kirjeenvaihtajan Savik Shusterin kanssa (23.10.1999 Liberty live-ohjelma). Hän torjui version ammusvaraston räjähdyksestä täysin naurettavana:

Raushev: Olen nähnyt ammusvarastojen tulipaloja. Jopa silloin kun kaikkein suurimmat ammurvaraston räjähtivät kaukoidässä haavoittuneita oli kaksi tai kolme. Ja tässä tapahtui näin tarkka räjähdys ja ruumiita oli niin paljon. Minulle sotilashenkilönä on täysin selvää, että kyseessä oli ohjusisku taktisella ohjuksilla…

Kenraali Aushevin sanoin, Ingushiassa ja Pohjois-Ossetiassa kuultiin näiden ohjusten lentävän ohi, ne oli mitä suurimmalla todennäköisyydella laukaistu Tarskin kylän lähellä Pohjois-Ossetiassa sijaitsevasta Armeijan tukikohdasta nro 58. Hän ilmaisi myös epäilynsä siitä, että päätös iskuista olisi tehty Armeijan komentajan tasolla.:

Raushev: Ei, päätös on tehty kaikkein korkeimmalla tasolla. Kaikki tälläiset päätökset tehdään kaikkein korkeimmalla tasolla…tässä iskussa käytettiin zemlya-zemlya-ohjuksia, jotka periaatteessa voivat kantaa myös ydinkärkiä. Kun iskua suunniteltiin, keskusteltiin millaisia aseita käytettäisiin…saatiin hyväksyntä korkeimmalta tasolta. Luulen, että presidentti tietää tästä. Kuka muka ottaisi kantaakseen vastuun ydinkärkiä kantavien ohjusten käytöstä ilman presidentin lupaa?

Lopulta 26. lokakuuta 1999 Jevgeni Kiselevin televisio-ohjelmassa Kansan ääni (NTV-kanava) Federaation joukkojen läntisen siiven komentaja kenraalimajuri Vladimir Shamanov tunnusti, että Groznyin torin räjähdys 21.lokakuuta 1999 oli federaation joukkojen tekemä ohjusisku:

V. Shamanov: Näemmä otettiin käyttöön "vanhimman päällikön keinot".

J. Kiselev: Mitä nämä "vanhimman päällikön keinot" ovat?

V. Shamanov: Ne voivat olla ohjusiskuja, joko ilmavoimien tai maavoimien suorittamina, tai täsmäasein suoritettu isku.

Kysymykseen, kenellä on oikeus antaa määräys tuontyyppisin asein tehtävään iskuun, kuului vastaus:

V. Shamanov: Tätä teidän ei pidä kysyä minulta vaan ylemmältä johdolta.

J. Kiselev: Voitteko te antaa tuollaisen käskyn?

V. Shamanov: Ei, sellaisia valtuuksia minulla ei ole.

Näin ollen Venäjän Federaation valtiojohto ei pelkästään valehdellut ja koettanut peitellä Groznyin räjähdyksen syitä, vaan myös on suoraan vastuussa siviiliväestöä vastaan suunnatusta iskusta, jonka seurauksena kuoli valtava määrä ihmisiä.

Puhuessan Groznyissa tapahtuneesta räjähdyksestä Venäjän vallanpitäjät, riippumatta siitä myöntävätkö vai kieltävätkö he Federaation joukkojen osallisuuden, puhuvat aina Groznyin keskustorista paikkana, jossa käytiin asekauppaa tai jossa säilyettiin aseita, tai paikkana, jota tsetseenitaistelijat pitivät päämajanaan jne. Esittämällä siviikohteen sotilaskohteena, he yrittävät oikeuttaa siviiliväestöä vastaan kohdistetun tietoisen hyökkäyksen.